USA 2011 – päivä 15: Kotiinpaluu
Ξ May 29th, 2011 | → 4 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Lomareissun viimeinen päivä ei koskaan oikeastaan tunnu edes varsinaiselta lomapäivältä, vai pitäisikö sanoa reissupäivältä. Se kun tuntuu käytännössä aina, miltei lähtöajasta huolimatta, menevän siihen, että pakkaa tavarat, tarkistaa ne pariin kertaan, ravitsee itsensä ja kuskaa itsensä lentokentälle.
Loput ajasta, jos sitä jotenkin mukamas jää, menee odotteluun, että saa istua paikoillaan, parhaimmillaan vielä monta tuntia. Oikeastaan sitä siis odottelee sitä, että saa odotella. Paluupäivä on, sanomattakin, se turhauttavin.
Kaikki lähtee aamupalasta
Koska tavarat oli käytännössä pakattu jo edellisenä iltana, veivät vain aamurutiinit sen oman osansa ennen asunnolta lähtemistä. Kiitokset ja hyvästit emännälle; oli aika liikahtaa kohti aamiaismestaa.
Sitä jollain tavalla haluaisi tehdä siitä reissun viimeisestä evästyksestä jollain tavalla ikimuistoista, tai ainakin mieleenpainuvaa. Mutta nälkä oli liian kova ja tavarat turhan painavia, että sitä lähtisi merta edemmäs kalaan. Matkan varrelta aamupalapaikka (joka sekin huvittavasti 24h vuorokaudessa auki) haltuun ja tilaamaan, “yllätys, yllätys”, purilaista!
Kalkkunapurilainen pekonilla ja ranskalaisilla; juomaksi tuorepuristettua appelsiinimehua ja luomukahvia. Nälkä lähti maittavasti, kahvi oli todella hyvää, eikä mehuakaan voinut keskivertoiseksi tavanomaisuudeksi sanoa. Kun kerran oli viimeisestä ateriasta kyse, niin siihen vielä kyytipojaksi paksu puolilitrainen mansikkapirtelö.
Ei varmaan tarvitse alleviivata, että Rölli – lempinimi, jonka sain suomalaisen ystäväperheemme nuorimmaiselta Quincyssa – tuli täyteen ja vatsa pulleaksi. Ruokaporno-osasto kiittää ja kumartaa; jenkkilä on mitä mainioin paikka moisen harjoittamiseen.
Turistit hukassa
Herkuttelun myötä oli aika siirtyä tylsemmille metsästysmaille, tarkemmin ottaen Grand Central -asemalle ja sieltä kohti Newarkin lentokenttää. Ensin tietysti sekoilimme metrolla – ottamalla express-vuoron local-junan sijasta, joka ei pysähtynytkään itse centralissa – menemällä liian pitkälle, ja sitten tulimme takaisin päin.
Lopuksi vielä ihmettelimme lentokenttäkyydin bussipysäkin löytämistä. Eihän sekään liian helppoa voinut olla. Vaan löytyihän tuo kuitenkin ja $15 arvoinen lippukin irtosi viereisestä pikkukaupasta. Pari taalaa halvempi kuin sieltä hankkimamme minibussikyyditys saapuessamme, jolla tosin kyydin sai suoraan emäntämme asunnon eteen.
Huomio matkalaisille: osoitteen laittamisesta ylös ei koskaan ole haittaa, sillä Grand Centralkin on nimensä mukaisesti isompi asema kuin ensimulkaisulta vaikuttaa.
Paluulento
Arviolta vajaan tunnin mittaista kyytiä myöhemmin nökötimme lentoasemalla, check-in-vuoroamme odottaen. Sieltä turvatarkastukseen ja viimeisiä tuliaisostoksia tekemään. Ihan kaikkia rahoja en saanut kuitenkaan tuhlattua. Reilun 1600 taalan budjetista kun jäi vielä vajaa parisataa dollaria tuhlaamattakin. Aina ei vaan voi onnistua, vaikka yrittäisikin.
Nälkäkin ehti vielä yllättää ja Newarkin lentokentän safkapuoli osasi yllättää positiivisesti hintatasoltaan. Ei aivan sitä, mitä eurooppalaisilla lentokentillä on oppinut odottamaan hintojen puolesta. Pizza-siivu naamaan ja koneeseen nousua odottamaan.
Tuota pikaa siellä istuttiinkin ja reilu kuusia tuntia meni vuoroin torkkuen, vuoroin leffaa (yhdentekevä The Green Hornet) katsoen. Onneksi lentomurkina oli jälleen kerran ihan mukavalta maistuvaa settiä (mikä voi tuntua hieman oudolta kommentilta jenkkiläisen safkakuurin jälkeen).
Kööpenhaminan päässä saikin odottaa vielä pari tuntia lisää. En tiedä kumpi on rasittavampaa: lyhyemmät lennot vaihtoineen ja odotteluineen, vai yhtämittainen, mutta selvästi pidempi lento puuduttavuuksineen. Väsyttävää ja kärsivällisyyttä vaativaa touhua kuitenkin.
Eikä aikahorisontissa vaaniva jetlag ainakaan asiaa helpota. Kun on lähtenyt puoli kuudelta illalla ja kuuden tunnin jälkeen kello onkin aamuseitsemän, on olo kuin seipäällä pakaroiden väliin lyödyllä – sellaisella, lisäisin, joka ylettyy takaraivoon asti.
Köpiksessähän tätä blogia oli sitten hyvä odotellessaan naputella, kun parempaakaan tekemistä ei ollut, eikä kunnolla edes väsyttänyt, jotta olisi voinut torkkua.
Vihdoin Suomessa
Viimeinen etappi Köpiksesta koti-Turkuun ei onneksi kestänyt kuin vajaat pari tuntia, joka sekin meni puoliummessa koomaten. Kyllä siinä vaiheessa tulee lomaa harmitteleva olo, kun New Yorkin reilu 25 asteen auringonpaiste vaihtuu kymmenen asteen harmaaksi tihkusadekeliksi ja kaupunki Turuksi. Eikä asiaa paranna alati painava väsymys, jonka takia mihinkään ei jaksa keskittyä. Hyvä jos hereillä jaksaa olla.
On eittämättä mukava tulla kotiin parin viikon reippaalta reissulta, vaikka sitä olisikin paikan päällä viihtynyt kauemminkin. Nähtävää ja koettavaa kun riittää, ja onhan loma aina loma.
Näillä sanoilla alkaa olla myös lomablogi valmis ja edessä olisi paitsi kämpän siivoaminen muuton jäljiltä, myös lomakuvien ruodinta ja naamakirjaan lataaminen. Yritän vielä pusertaa myös jonkinlaisen loppurustauksen reissun hyvistä ja huonoista puolista, sekä huomioimisen arvoisista seikoista jos Amerikan ihmemaahan joskus matkustaa. Ihan vaan siltä varalta, jos joku vaikka moisen retken joskus tekee.
Näillä sanoilla, kiitos Yhdysvallat 2011. Ensi kertaan.