Olen taas syystä tai toisesta, ehkä monistakin syistä, ollut hieman ärsyyntynyt. En niinkään näkyvästi ja jatkuvasti esille tuoden, mutta pinnan alla kuplii. Koen olevani ärsyyntynyt ihmisistä. Ihmisten käytöksestä, teoista ja puheista. Lunastamattomista lupauksista, suurista puheista pienten tekojen rinnalla, tekopyhyydestä, kaksinaismoralismista ja muusta sellaista jokapäiväisestä mukavuudesta.
Peli nimeltä elämä
Joskus minusta tuntuu, että tämä kaikki on vain jotain ihmeellistä peliä, jota en näemmä osaa pelata. Ehkä vika ei ole muissa, ehkä se on juurikin minussa. Minunkin pitäisi asennoitua tähän kaikkeen kuin pelinä, ei todellisuutena. Pelinä, jossa fuskaaminen on sallittua ja itsekäs hauskanpito on kaikki kaikessa. Herrasmiesmäisyydet ja sääntöjen noudattaminen ei ole niin justiinsa.
Ehkä minä en tajua tätä peliksi, vaan kuvittelen asioiden olevan jotenkin merkityksellisempiä. Ikään kuin meidän valinnoilla ja teoilla olisi merkitystä. Sanoilla pitäisi olla rehellinen pohja ja ihmiset joutuisivat vastuuseen teoistaan ja puheistaan.
Enkä nyt tarkoita mitään karmaa tai muuta sellaista pseudofilosofista tai hengellistä paskaa. Tarkoitan nyt todellisia syy-seuraussuhteita. Ei minua kiinnosta se, miten minut tai muut mahdollisesti jonkin uskomuksen mukaan palkitaan jossain tuonpuoleisessa, koska en edes usko sellaiseen. Ja vaikka uskoisinkin, miksi odottaisin jotain tuonpuoleista palkkiota kuin rahapussia palkkapäivänä? Se on tässä ja nyt, tai ainakin lähitulevaisuudessa.
Kultakalan muisti
Mutta ehkä ihmisiä ei kiinnosta. Ehkä he vain ovat lyhytnäköisiä. Ehkä he eivät ole ymmärtäneet, että sitä saa mitä tilaa. Että jos itse dorkailee, tulee kohdelluksi dorkana. Että jos muita kohtelee välinpitämättömästi, ei ole syytä odottaa sen parempaa itsekään. Ehkä ihmiset vain ovat helvetin tyhmiä. Tai sitten heillä on vaan todella lyhyt muisti.
Ja kunpa vielä voisinkin tämän nyt selittää jotenkin henkilökohtaisella kaltoin kohdelluksi tulemisen tunteella. Että kun minua on potkittu päähän tai kuinka paska on osunut tuulettimeen, ja allekirjoittanut vastaanottavassa päässä. Olisikin. Silloinhan kaikella tällä olisi nimi ja kasvot. Vaan ei. Minua närästää henkisellä tasolla, eikä tälle ole helppoa lääkitystä.
Eksistentiaalinen angsti
Poen jonkinlaista olemassaolon tuskaa. Kun olen kotona, haluan ulos ja ihmisten pariin. Kun olen ihmisten parissa, turhaudun, petyn ja ärsyynnyn. Kun elämässä on oikeastaan kaikki hyvin ja vain tietynlainen yksinäisyys on taakkana, voisi kuvitella, että ongelmat ovat pieniä. Sitähän ne tavallaan ovatkin.
Vaan kuten taannoin erässä dokumentissa hyvin todettiin: yksinäisyys on pahinta. Kun et jaa asioita hyvässä ja huonossa muiden kanssa. Kun olet yksin ja pyörittelet niitä asioitasi oman pääsi sisällä. Rohtona asialle tarjotaan ystäviä, kavereita ja puolituttuja. Miksei vaikka tuntemattomia! “Mene ulos ja löydä uusia ihmisiä. Puhu niille. Vuodata, avaudu, löydä uusi maailma.”
Paskat.
Pinnallisuutta ja ulkokultaisuutta
Mitä enemmän ihmisiin tutustuu, sitä enemmän pettyy. Ja kuitenkaan, sitä ei osaa olla yksin. Sitä kokee olevansa puolikas. Sen sijaan, että asioista puhuisi, päädyn kirjoittamaan. Sen sijaan, että ihmisten kanssa juttelisi vakavia, syntyjä syviä ja parantaisi maailmaa, ihmiset kaipaavat leipää ja sirkushuveja. Euroviisuja, kesäsäätä, piknikkiä ja pussikaljaa puistossa. Peace, love and happiness.
Vakavista asioista pystyy sivuamaan ehkä politiikkaa, ja sekin vain koska eduskuntavaalit juuri olivat. Siitäkin kuitenkin saadaan aikaiseksi vain riita, koska kaikki äänestivät väärin tai sitten eivät äänestäneet ollenkaan, joka sekin oli väärin. Pyöritellään silmiä kuinka se ja se puolue menestyi liian hyvin tai kuinka se ja se puolue ei menestynyt tarpeeksi hyvin. Kuinka ihmiset ovat tyhmiä ja oma mielipide on erehtymättömän oikea. Ja silti oikeastaan vain harva asiasta edes tajuaa mitään. Paljon on mutua, vähän ymmärrystä ja tietoa.
Ihmiset haluavat kevyttä viihdettä. Todellisuuspakoa ja kivaa fiilistä. Paitsi jos on omia murheita, jotka täytyy saada pois järjestelmästä. Silloin ihmisillä löytyy aikaa vakavillekin asioille. Ja sekin vain, jotta sitten voidaan palata siihen viihteelliseen ajanviettoon sen jälkeen. Ei kai tässä mitään väärää ole. Minä vain en jaksaisi.
En jaksa enää yhtään “taiteilijaa”, joka kertoo olevansa “taiteellinen luonne”. En jaksa enää yhtään “syvällistä” ihmistä, joka kertoo “haluavansa keskustella syvällisiä”. En jaksa enää yhtään taivaanrannan maalaria, jolla nämä lässytykset jäävät lässytyksen tasolle.
Tuntuu siltä, että mitä enemmän ihminen mainostaa omaa syvällisyyttään, taiteellisuuttaan tai muuta vastaavaa piirrettä, sitä vähemmän hän sitä on. Hän ehkä haluaa olla syvällinen, taiteellinen, monitahoinen, älykäs tai mitä lie, mutta todellisuus tuntuu olevan jotain muuta.
Myös pinnallisuuden kovimmat ääneen vastustajat ovat monesti itse niitä pinnallisia yksilöitä. Puhutaan sisäisestä kauneudesta ja muusta herkästä. Ja silti vain hyvin harva valkkaa esimerkiksi oman elämänkumppaninsa muiden kuin ulkoisten arvojen mukaan. Ei tietysti täysin, mutta pelkästä sisäisestä kauneudesta jauhaminen on täysi vitsi.
Puun ja kuoren välissä
Otsikon paradoksi kuitenkin omalla kohdallani on se, että näin ei ole hyvä olla. Siinä missä arjet vielä täyttyvätkin työstä ja harrasteista, eikä menojalka kovaa vipata, vie viikonloppu ulos ravitsemusliikkeisiin ja ihmisten ilmoille. Sitä kokee etsivänsä jotain potentiaalista elämänkumppania, vaikka se kaikki toisaalta tuntuu niin turhalta ja järjettömältä puuhalta.
Jos järki sanookin, että jää kotiin, katso leffa, pelaa tai kirjoita, biologia vetää ulos. Järjen puolesta voisi jäädä kotiin nysväämään, mennä aikaisin nukkumaan, säästää rahansa ja jättää ne paritkin oluet juomatta. Mutta kun ne seinät kaatuvat päälle. Viimeistään viikonloppuna sitä kokee pakottavaa tarvetta lähteä ulos. Nähdä niitä muita ihmisiä, vaikka ne känniläiset ärsyttävät ja vaikka sitä elämänkumppania tuskin baarista löytyykään – tai jos menneestä elämästäni olen jotain oppinut, niin sieltä yöelämästähän ne juuri löytyvät.
Ehkä tämä on joku ikäjuttu. Tai ehkä se liittyy omaan sosiaaliseen viiteryhmään. Kun hyvät ystävät joko ovat pariutuneet, tai samassa tilanteessa kuin itse, näyttää tie kovin yksinkertaiselta. Ole yksin ja hyväksy se, tai tee asialle jotain. Ja nykyään lähinnä tekee mieli motata turpaan – useimmiten vain vertauskuvallisesti, tosin – kun joku rupeaa lässyttämään, että “yksin on hyvä olla” tai “seksi on yliarvostettua” tai jotain muuta tuollaista. Mistä helvetistä ne muut kuvittelevat tietävänsä mitä minä haluan ja mikä tuntuu minulle sopivalta?
Pitäisikö minunkin käydä neuvomassa näitä muita parilla keinolla pudottaa kiloja, vetämään uusi hiustyyli tai neuvoa heittämään ne rumat pastellinsävyiset vaatteet roskikseen, koska eivät ole minun makuuni? Hyvät neuvot ovat hyviä kuitenkin vain silloin, kun niillä on jonkinlaista relevanssia aiheeseen liittyen.
Jatkan selvittämistä ja pohtimista. Juuri tällä hetkellä jahtaan vain mielenrauhaa. Ehkä se löytyy, sitten joskus.
Pelko on ihmiselle luonnollinen tila. Samalla se on myös äärimmäisen typerä tila. Pelko jähmettää, sokaisee ja hallitsee. Se ei kysy järkeä, vaan monesti menee sen kaiken yli. Sitä on moneen lähtöön, fyysisestä pelosta henkiseen epävarmuuteen. Uskalluksen puutteesta aitoon kammoon asti.
En aio nyt käsitellä fyysisiä pelkotiloja tai varsinaisia kammoja, joita ovat vaikkapa korkean paikan kammo, araknofobia tai fyysisen pelotteen läsnäolo jonkun uhatessa väkivallalla. Muotoilisin pohtimani asian enemmänkin epäitsevarmuudeksi ja rohkeuden puuttumiseksi.
Kysymyksiä vailla vastauksia
On mielestäni paljon helpompaa selittää mikä saa ihmisen pelkäämään edellä mainittuja asioita kuin selittää epävarmuus tai vaikkapa sosiaalisen pelon syntyminen. Tai mikä saa ihmisen pelkäämään vaikkapa työhakemuksen tekemistä? Epäusko omaan itseensä? Itseluottamuksen puute? Pelko hylätyksi tulemisesta tai täydellisestä huomioimattomuudesta omista panostuksista huolimatta?
Tai miksi itsevarmakin ihminen saattaa pelätä tuota hylkäämistä tai kasvojen menetystä? Miksi itsevarma ihminen edes välittäisi moisesta? Miksi itsevarmuus joskus vain loppuu?
Rohkeuden piirtopöydällä
Vastauksia ylempiin en tiedä, mutta kuvittelen jotain ymmärtäväni pelon filosofiasta. Luulen tietäväni osan syytä ja ennen kaikkea, itse suurempaa ongelmaa. Uskon ymmärtäväni osan seurauksista ja sitä kautta tietäväni keinoja jatkotoimenpiteisiin. Ajattelen, että ymmärrän jotain pelon parantamisesta ja rohkeuden vahvistamisesta.
Ensinnäkin ihmisten pitäisi pystyä hyväksymään pelko, ei suinkaan pelätä itse pelkäämistä. Toiseksi ihmisten pitäisi kyetä kohtaamaan syyt näihin, sekä miettiä mitkä ovat seuraukset pelolle antautumisesta ja vastaavasti sen nujertamisesta. Puntaroida mitä tavallaan menettää pelon takia ja mitä tavallaan voisi saavuttaa pelkonsa murskaamalla.
Olen omakohtaisesti käynyt näitä asioita läpi, sekä kokemuksellisella tasolla, että yleisesti pohtinut pelkoa ja rohkeuden puutetta. Vaikka olen yleisesti hyvinkin itsevarma ihminen, tietyt asiat saavat minutkin pois tasapainosta. Epäröimään, empimään ja jopa perääntymään. Kun ei vain uskalla. Kun pelkää “kasvojensa menetystä” tai hylätyksi tulemista. Juuri silloin pitäisi olla aika katsoa peliin ja miettiä mitä voi hävitä, mitä voittaa ja asettaa nämä vastakkain toistensa kanssa.
Tarinoita, onhan noita
Sitä on itse useammin ollut viileämpi ja itsevarmempi kuin on tajunnutkaan. Vastaavasti jokusen kerran on yllättänyt itsensä jännittämässä ja pelkäämässä, kuin kädet täristen konsanaan, tilannetta, jota ei pitäisi pelätä lainkaan. Olen jännittänyt tavallisia esiintymisiä työ- tai kouluympäristössä, mutta vetänyt yhden miehen komedia-armeijaa kuin alan konkari konsanaan. Toisaalta olen lirkutellut naisille yli-itsevarmasti kuin suurempikin Romeo, mutta vastaavasti miltei puskenut kylmää hikeä vain kysyäkseni naisen mahdollista sinkkuutta.
Ja onhan näitä nähty kavereilla. Kuinka jotkut ihmiset vain ujostelevat yllä mainittuja asioita kuin kyseessä olisi mikäkin hyppy surman suuhun. Aivan kuin heillä olisi oikeasti jotain hävittävää tai pelättävää, muuta kuin kuin omien kasvojen täysin kuvitteellinen menetys. Kun eivät ole pelkonsa kanssa sinut. Kun vain on helpompi olla pelkuri kuin rohkea oman elämänsä ritari.
Pelon arkkitehtuuri on lopulta hyvin yksinkertainen, mutta sen järkeistäminen ja kylmä päihittäminen ei aina käy rationaalisin keinoin. Aivan kuin minäkin hienoisena arkanofobina inhoan niitä pieniäkin hämähäkkejä, vaikka tiedän, etteivät ne voi minulle mitään tehdä.
Kyse on vain pelon luomasta kontrollista. Häkistä, josta vain pitää päästä pois. Monesti harjoittelu kyseisten tilanteiden kohtaamisen kanssa tekee mestarin. Pelon voittamista ja rohkeuttakin voi harjoitella, ja niin tulisi tehdäkin. Mutta yksin pelot eivät katoa mihinkään.
Haluaisin toisinaan olla näkymätön. Liikkua muiden tutkan alla. Olla täysi nobody – ihminen, jota kukaan ei tunne. Siis ainakaan minkään normaalin pienen ystäväpiirin ulkopuolella. Tiedän sen olevan käytännössä mahdotonta valinnoistani johtuen. Tai ainakin asian muuttaminen vaatisi laaja-alaista muutosta sosiaalisessa elämässäni ja harrasteissani. En voisi kirjoittaa omalla nimelläni, en olla Facebook-aktiivi, enkä oikeastaan ilmaista itseäni voimakkaasti juuri missään. En siis saisi olla oma itseni.
Haaveilen toisinaan moisesta, koska jahtaan mielenrauhaa. Koska lopulta oikeastaan useimpien muiden ihmisten lailla haluan elää omaa elämääni omassa rauhassa. Ilman vihamiehiä, ilman mitään ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet tekemisistäni, elämästäni, mielipiteistäni tai mistään. Toisaalta, tunnustaudun sen verran narsistiseksi, että ehkä jossain määrin kaipaankin tuota huomiota. Tai jos en sitä, niin maslowlaisittain ainakin inhimillistä hyväksyntää.
“Kukaan meistä ei ole yhtään mitään.”
Ehkä suuri ongelma on juuri siinä, etten käytännössä ole mitään. Siis mitään sellaista mitä ei “kuka vaan” tässä maassa olisi. Duunari duunareiden joukossa, vain yksi blogaaja miljoonien muiden ohessa. Tai mistä tahansa viiteryhmistä tässä halutaankaan nyt puhua. Silti on toisinaan vaikea liikkua “huomaamatta” ja täysin tuntemattomana maailmassa, jossa pienetkin tittelit, meriitit ja muut vastaavat halutaan nostaa esille ja määrittää niiden kautta koko ihminen.
Jos tulet jostain tunnetuksi, se leima seuraa sinua kauan, jos ei peräti aina. Niin kauan, kun yksilö pysyy harrastepiirissään tavallisena riviharrastajana tai työkuvioissaan peruspakertajana, ketään ei tiedä tästä mitään oman viiteryhmänsä ulkopuolella. Mutta tehdäpä itsensä tunnetuksi touhuistaan, hyvässä tai pahassa, leima iskeytyy ja olet persoonasi sijasta “jotain”. Asia pahentuu ja eskaloituu jos kyseessä on huono asia.
Ketä kiinnostaa?
Miksi edes sitten välitän moisesta, jos kyseessä on kuitenkin lähinnä hyvä asia? Ehkä juuri siksi, että haluaisin määritellä itseni ensisijaisesti luonteeni, käytökseni, tekojeni ja sanojeni kautta. En haluaisi tulla määritellyksi “ankarana arvostelijana” tai “nihkeänä blogikirjoittajana”. Viimeisimpänä, kiitos hiustenleikkuuni, olen tullut määritellyksi ulkonäköni kautta, joskin ehkä tässä kohtaa vielä humoristisesti, mutta voin jo kuvitella tuntemattomien ihmisten määrittelyt oli kyse sitten kauppareissusta tai Facebook-keskustelusta.
Jos jotain hyvää olen huomannut tästä ulkonäkömuutoksesta, niin juuri sen, että edes kaikki tutut eivät tunnista minua kadulla tai baareissa. Näin anekdoottina jotain tapahtui taannoin, heti hiustenleikkuun jälkeen ja päädyin istumaan baarissa pöytään erään kaverini ja puolitutun seuraan. Näistä jälkimmäinen ei tunnistanut minua lainkaan, mutta tuli seuraavassa ravitsemusliikkeessä pahoittelemaan asiaa, koska oli ilmeisesti jälkikäteen tajunnut asian, joko kaverini kautta tai muuten. En voinut olla huvittumatta tilanteesta.
En enää itsekään ymmärrä mistä tässä muutosten vyöryssä on kyse. On tapahtunut niin paljon ja niin lyhyessä ajassa, että kaiken hahmottamiseen ei ole riittänyt aikaa ja ajatusta. Ehkä juuri siksi mielenrauha ei ole ollutkaan läsnä ja energiaa on saanut kulutettua kaikkeen sellaiseen, johon sitä ei pitäisi käyttää. Ehkä juuri siksi olen niin turhautunut turhaan näkyvyyteen, kun ei tässä kuitenkaan millään kuuluisuuden aallonharjalla elantoaankaan tienata.
Ehkä minusta vielä joskus tulee näkymätön ja saan sen mitä tavoittelen. Henkeä pidätellessä.
“All men would be cowards if they only had the courage“, tokaistiin Johnny Deppin tähdittämässä elokuvassa The Libertine (Viimeinen vapaamielinen). Lauseen paradoksaalisuus on sikäli oivaltava, että niin moni meistä olisi suosiolla pelkuri, jos ei aina tarvitsisi ja pitäisi olla todistamassa omaa miehisyyttään, urhoollisuuttaan ja näyttämässä miten asioiden pitää olla tai miten pitäisi tehdä. Väitän, että niin moni meistä haluaisi vain olla rauhassa.
Rohkeus on siitä jännittävä käsite, että se pitää sisällään kaikenlaista. Wikipedian selityksen mukaan:
Rohkeus on uskallus tehdä asioita välittämättä pelosta, kivusta, vaarasta, epävarmuudesta tai pelottelusta. Esimerkiksi benji-hypyn tehnyttä ihmistä voidaan pitää rohkeana. “Fyysinen rohkeus” on rohkeutta kohdata fyysistä kipua, kärsimystä tai kuoleman uhkaa, kun taas “moraalinen rohkeus” on kyky toimia oikein välittämättä vastustuksesta, häpeästä, skandaalista tai vähättelystä. Rohkeus on yksi kardinaalihyveistä.
Näistä yllä olevista olen tehnyt molempia, joskin ehkä enemmänkin tuota jälkimmäistä. Se on tuonut mielihyvää ja ollut palkitsevaa, jos nyt sitten tuonut mukanaan niitä niin sanottuja vihamiehiäkin. Mutta sitä saa mitä tilaa, kuten sanonta käy.
Ikä ei tule yksin
Ehkä olen vain tulossa vanhaksi, mutten enää koe tarvetta olla rohkea. En ole sitä koskaan erityisesti ollutkaan, vaikka rohkeuden ideaali onkin aina puhutellut. Eihän kukaan haluaisi olla pelkuri. Eikä ainakaan myöntää sitä. Ja taas pääsemme aiemmin mainittuun lainaukseen tekstin alussa.
En kaipaa lisää konflikteja elämääni. Työt, seikkailut rakkauselämässä, terveydelliset asiat sekä muut satunnaiset vastoinkäymiset täyttävät sen “tarpeen” ihan riittävän hyvin. Ei minua enää kiinnosta provosoida ihmisiä. Ei minua kiinnosta riidellä ihmisten kanssa. Eikä minua kiinnosta ylipäätään käyttää aikaani moiseen turhaan paskaan. Mutta näitä asioitahan ei voi yksin päättää. Aina on joku joka “tietää paremmin”.
Aina löytyy joku, joka haluaa pitää huolen siitä, ettet elä konfliktittomassa maailmassa. Aina löytyy joku, joka ärsyyntyy sinusta ja jutuistasi. Aina löytyy joku, joka haluaa käyttää aikaa siihen riitelyyn – ja juuri sinun kanssasi. Aina löytyy joku, joka haluaa vähintäänkin provosoida sinua, vaikka itse olisit välinpitämätön, väsynyt, pelkuri – tai kaikkea näitä yhdessä tai erikseen.
Väsynyt
Minä en vain enää oikein jaksaisi. Ehkä minä pelkään. Ehkä olen pelkuri, raukkis ja epävarma runkkari. Aivan sama, mutta minun aikani tai kiinnostukseni ei vain riitä konflikteihin. Elämä on liian lyhyt itsetarkoitukselliseen rähinöintiin, rettelöintiin ja turhanpäiväisyyksistä riitelyihin. Ei tässä enää olla parikymppisiä, jolloin mielipiteet olivat jyrkkiä ja näkemykset teräviä. Niistä ajoista kulmat ovat kummasti pyöristyneet ja lähinnä sitä kaipaa vain omaa rauhaa ja onnellisuutta. Tätä on joidenkin helvetin vaikea tajuta.
Kun tuohon yhdistää vielä sen, että rohkeana oleminen on helvetin raskasta, sitä toisinaan tuntuu siltä, ettei oikein vain jaksaisi. Rohkeana oleminen palkitsee helvetin huonosti, vaikka sillä puolensa onkin.
Ehkä jälleen kerran, kun rohkeus on johtanut pettymykseen ja jättänyt tuomatta sen toivotun palkkion, sitä vain oivaltaa, että maailmassa aikaa ja vaivaa menee niin paljon turhaan, ja täysin hukkaan. Ehkä minä vain jätän sen rohkeuden ensi kerralla suosiolla kotiin.
Lopuksi jotain tähän ajatukseen etäisesti sopivaa.
“Hädin tuskin olet päässyt kolmenkympinkriisistä yli, kun jo neljänkympinkriisi pukkaa esiin“, irvaili eräs ystäväni viime torstain tempauksestani. Olin nimittäin tehnyt päätöksen hylätä erään (ulkoisen) aikakauden muutaman päivän fundeeraamisen jälkeen. Oli aika heittää hyvästit pitkätukkaiselle habitukselle ja vaihtaa se helppohoitoisempaan vastineeseensa.
Hyvästit harjalle
Päätös ei ollut aivan helppo, eikä varsinkaan nopea. Ei kaikkien näiden vuosien jälkeen. Päätösketju eteni kuitenkin tuttua reittiä. Ensin saan idean muutoksesta. Sitten puntaroin sitä aikani. Kyseenalaistan, mietin uudelleen. Pian idea tuntuu paremmalta ja paremmalta. Nälkä kasvaa syödessä. Lopulta päätös tulee kuin itsekseen.
Yllätin silti itseni. En vielä vuosi, tai edes puoli vuotta sitten olisi kuvitellut miettiväni moista, mutta nyt se sitten tapahtui kuin varkain.
Asia tuntuu varmasti ulkopuoliselle pieneltä, melko mitättömältä asialta, mutta kaltaiseni ex-pitkätukat tietävät mitä tarkoitan. Tyylimuutos tuntuu isolta askeleelta. Ei vain kaveripiirin tai työ- ja harrasteympyröiden kannalta, vaan koko sosiaalisen elämän. Ennen kaikkea oman itsensä, mutta myös sen vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen osalta (tai mistä kukin nyt pitääkään). Onko tässä nyt sitten luvassa identiteettikriisi?
Muutos on pahasta
Olen kauan, niin kauan kuin muistan, tolkuttanut tuota näkemystä. Uskon siihen eräällä tavalla yhä edelleen.
Muutos on aina pahasta, kunnes toisin todistetaan. Sitä kuitenkin pyrkii alitajuisesti kuin tietoisesti siihen hyvään tilaan. Tilaan, jossa haluaa olla. Jossa viihtyy, ja jossa tuntee olonsa tyytyväiseksi, ehkä jopa onnelliseksi. Muutos sellaisesta tuntuu aina huonolta idealta. Se tuntuu olevan pahasta.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei taustalla ole ajatus käytännöllisyydestä. Pragmatiikka ajaa cyberpunkmaisen “tyyli ennen tarkoitusta” -asenteen yli. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, ja omalla kohdallani tyyliuskollinen metallimiehen habitus sai vaihtua helppohoitoiseen ja tylsään, mutta äärimmäisen käytännölliseen lyhyeen malliin. Puoli milliä tai jotain. En tiedä, en ole mitannut, mutta pää tuntuu oudolta – hyvällä tavalla.
Uudelleensyntymä
Tuntuisiko muutos niin isolta, jos sillä ei olisi niin paljon historiaa? Tuskin. Muistan vielä selvästi, kun vuonna 1995 astuessani armeijan harmaisiin, jouduin luopumaan silloin muutaman vuoden kasvaneista pitkistä hiuksistani. Kai se hetken kirpaisi, mutta se oli “pakko” tehdä.
Armeijan jälkeen hiukset saivatkin rehottaa pitkänään tasaisesti kasvaen, kunnes geneettinen maksimipituus tuli saavutettua. Voisi siis sanoa, että viimeiset viisitoista vuotta on mennyt pitkällä huiskalla painellen. Vaikka moisen hiusmallin mukavuus onkin kamppailulajeissa kuluneen reilun vuosikymmenen aikana ollut hyvin kyseenalaista, kamelinselkä katkesi vasta nyt.
Ikinä ennen eivät hiukseni ole olleet näin lyhyet. Eivät edes armeijassa. Jonkinlainen uudelleensyntymä siis tämäkin.
Tästä eteenpäin, erään aikakauden taakseen jättäen ja kohti uusia tuulia. Aurinkoista kevättä itse kullekin tekstiin istuvan myötä.
Luola
Blogi ajatuksenvirralle elämästä, ihmissuhteista ja ihmisten käytöksestä.