Ei, en puhu nyt oikeista elokuvista, vaikka niitä paljon mieluusti katsonkin. En myöskään aio takertua aiemmin havittelemaani esimerkkiin inhorealismista, joka on käynyt mielessä paljonkin, kun taannoin uusintakierroksella pyörinyt Irtiottoja-tv-sarja tuli katsottua suurin silmin. Puhun juuri siitä asiasta itsestään, elämästä.
En oikeastaan voi puhua muiden puolesta, vaikka en tässä mitään yksilöllisyyttä varsinaisesti koekaan, mutta oma elämäni tuntuu taaksepäin katsoen kuin huonolta elokuvakäsikirjoitukselta. Ohjaus ei ole erityisen älykästä, näyttelijäntyö tuntuu monesti kovin teennäiseltä, elokuvan maisemat eivät ole kovinkaan näyttävät ja hulppeat, ja tapahtumien kerronta on helvetillisen hidasta – paikoin suorastaan piinaavaa. Jos jotain haluaisin kehua, niin musiikkivalinnat nousisivat ykköseksi. Sen suhteen ei ole hirveästi valitettavaa.
Olisiko parempi budjetti tehnyt paremman elokuvan? Kenties. Olisiko se tehnyt sivunäyttelijöistä jollain tavalla parempia? Tuskin. Mitä taas ohjaukseen tulee, niin se tuntuu menevän karkeasti nahkeasti kirjoitetun käsikirjoituksen hengessä turhankin orjallisesti. Kuka tätä dialogia kirjoittaa ja miksi tässä on näin paljon hiljaisia suvantovaiheita? Miksi tähän paskaan elokuvaan piti upottaa näin paljon urpoja sivuhahmoja, joilla ei ole edes mitään tekemistä kokonaisjuonen edistymisen kanssa?
Hassuinta tässä draamakomediassa ovat niin sanotut antagonistit, leffasankarimme “vihamiehet”. Heistä ei oikeastaan ole vihamiehiksi kuin virtuaalisina nimimerkkeinä, mutta kiukuttelun määrästä päätellen viha on jollain tavalla aitoa. Se toisaalta luo leffaan vähän surullisenkin draamankaaren: päähenkilöä suurempia luusereita ovat ne hölmistyttävät taustahahmot, jotka saavat aikaiseksi facepalm-hetkiä tuon tuosta. Toisaalta ilman näitä tuulimyllymäisiä vastakappaleita elokuvan tarina olisi astetta epäuskottavampi.
Haluaisin paeta vastuuta elokuvan laadusta, tai sen laaduttomuudesta, ja antaa syyttävää sormea sen eri osa-alueisiin, aina tarinan kirjoittajasta huonoon castingiin ja tietysti itse ohjaukseen. Vaan koska vastaan tästä ohjauksesta osin itse ja toimin vähintäänkin vastaavana tuottajana, herättää se kysymyksen: miksi en tehnyt parempaa työtä? Oliko kyse silkasta kyvyttömyydestä vai ainoastaan alitajuisesta haluttomuudesta? Ehkä en halunnutkaan tehdä raflaavaa pätkää ja antaa mennä niin kuin “elokuvissa aina menee”.
Sen sijaan tyydyin valitsemaan tragikoomista inhorealismia, jossa ei ole voittajia tai häviäjiä, ainoastaan paljon harmaata ja mielikuvituksetonta massaa. Paljon toistoa ja runsaasti yhdentekevyyttä. Yhtä kaikki, joku tätäkin elokuvaa katsoo ja osa vielä on valmis maksamaan siitä. Paskan möivät.
Jos totta puhutaan, olin ensin aikeissa kirjoittaa matkailusta, sen aiheuttamasta todellisuuspaosta ja kotiutumisesta, ikään kuin sopivana laskuna takaisin arkeen aiemmista matkablogirustauksistani. Sitten törmäsin kiinnostavaan blogitekstiin viikolla ja ajattelin sujuvasti vaihtaa aihetta. Nyt minusta on kuitenkin tuntunut siltä, että aiheita on liikaa, enkä yhtään tiedä mistä aloittaisin, ja toisaalta taas ei kiinnostaisi kirjoittaa mistään, sillä koin hienoisen kirjoitusähkyn ja tekemistä olisi muutenkin tarpeeksi. Lopulta kuitenkin päädyin väsyneenä kirjoittamaan näistä molemmista ja samalla vähän muustakin.
Matkustan, siis elän
Matkustaminen on suoranaista parhautta. Sitä ei varmaan tarvitse kertoa kellekään sitä vähääkään enemmän kokeneelle tai sitä harrastavalle, mutta tottahan toki tiedän niitäkin ihmisiä, joilla ei siitä ole juuri minkäänlaista kokemusta, ainakaan Suomen rajojen ulkopuolella. Paitsi että matkustus vie ajatukset arjesta yleensä tehokkaasti muualle, sitä tehdessä saa kokea asioita, joita ei kotimaassa saa tai tule tehtyä. Jo pelkästään erilaiset ruoat, juomat ja paikat ovat jo hyvä ponnahduslauta arjesta pakenemiselle – muista mukavista seikoista sitten puhumattakaan.
Koin juuri Belgian-reissullani tuollaisia hetkiä. En miettinyt töitä, en liioin muuta arkea. Kaipasin toki treenaamistani, mutten juurikaan muuta arjessani. En kaivannut omaa sänkyäni tai kotini yksityisyyttä. En kaivannut edes musiikkia, jota kuitenkin kuuntelen käytännössä joka päivä tuntikaupalla. Ehkä hieman pelaamista, ja ehkä ajatukseni eksyivät tiettyihin ihmisiin, joita en reissulla voinut nähdä. Mutta käytännössä viihdyin reissulla enemmän kuin hyvin. Se kun tuntuu aina olevan todellinen irtiotto arjesta ja vain hyvässä mielessä.
Matkustamisen ainoa selkeä huono puoli on sen hinta. Halpaahan matkustaminen ei juuri koskaan ole, mutta sitähän varten töissä käydään, jotta voidaan elää sitä elämää muutoinkin kuin neljän seinän sisällä istuen.
Yksin oleskelua
Tuon reissun vastapainoksi koin tarpeelliseksi tehdä jotain muuta kuin mitä olen viime viikot tehnyt. Olla yksin ja viettää aikaa kotona. Joku voisi kysyä miksi ihmeessä tai todeta, etteikö sitä ehdi arkenakin tekemään tarpeeksi – sinkkumies poikamiesasunnossaan kun kerran elää. Kunpa ehtisikin.
Arjet kuluvat töiden ja treenaamisen täyttäminä. Tuntuu, etten ehdi tai jaksa edes katsoa leffoja, saati pelata. Tuntuu, etten ehdi koskaan rauhoittua kotonani, paitsi kun nukun. Viikonloput ovat olleet täynnä menoja ja ihmisiä. Milloin missäkin kaupungissa, milloin missäkin baarissa ja missä lie seurassa. Ei sillä, ettenkö pitäisi hyvästä seurasta ja mukavista viikonlopuista, olipa kyse sitten reissussa olemisesta tai juottoloissa istumisesta, mutta sitä toisinaan kaipaa myös omaa aikaa. Aikaa, jonka omistaa vain ja ainoastaan itselleen. Henkilökohtaista laatuaikaa.
Tavallaan tuokin aika kuluu sen todellisuuspaon kanssa. Olen tänäänkin lähinnä katsonut televisiota tv-sarjojen muodossa, yhden elokuvan, pelannut Xboxilla, käynyt kaksissa eri treeneissä ja välillä istunut koneella, musiikkia tietysti kuunnellen. Olen ehtinyt tehdä niitä kaikkia asioita, joita en tunne ehtiväni tekemään tarpeeksi paljon arkena, tai edes viikonloppuina. Olemaan yksin ja nauttimaan elämän pienistä asioista. Asioista, jotka ehkä muille ovat itsestäänselvyyksiä.
Ehkä minulla vain on liian mukava yksikseni.
Haters gonna hate
Koska olen väsynyt ja suuntaan tekstini valmistumisen myötä nukkumaan, ulkoistan sisällöllisen laadun tavoistani poiketen toiseen kirjoitukseen. Valittu teksti kun osui ja upposi niin itseni osalta, myös jotakuinkin kaikkien tuntemieni ihmisten saralla. Ilmiön olen huomannut myös omassa blogissani tätä nykyä. Vihaajat vihaavat ja kiukuttelijat kiukuttelevat. Perttu Häkkisen Ärsytyksen hippasleikki, olkaapa hyvä.
Sunnuntai
Pitkät yöunet tulivat tarpeeseen. Aamutoimien myötä aamiaiselle, tai tarkemmin ottaen sunnuntaibrunssille, eilen vierailemaamme irlantilaisravintolaan. The Wild Geesestä tilasimme irkkubrunssin eli munia, makkaroita, papuja, sieniä, nakkeja, leipää, ranskalaisia, tuoremehua ja kahvia. 12,95 eur ja masu täysi. Kelpaa.
Ikkunashoppailua
Sitten viimeiselle nähtävyys- ja tuliaiskierrokselle. Ankkalampea, arkkitehtuuria ja mitä lie. Vähemmän yllättävästi moni kaupoista oli sunnuntaina kiinni, joten päivä kului lähinnä haahuillen ja ympäriinsä notkuen. Toki sitä piti janoisena pysähtyä t-paitasillaan myös terassille. Menovedeksi Noir de Dottignies (9%, 0,25l, 3,3 eur), joka on ruskea, humaloitu ja nautittavan makuinen bitter. Miellyttävä maku alusta loppuun asti ja luultavasti yksi reissun parhaista, vaikkei Rochefortin tasolle nousekaan.
Neljän tietämillä taival jatkui. Sarjakuva- ja kirjakauppoja, kahviloita ja ravintoloita toisensa perään, suklaa- ja matkamuistopuoteja unohtamatta. Lopulta saimme ostokset tehtyä, joten suuntasimme vielä yhteen panimoravintolaan tekemään pienen maistelun. Tilasimme neljän 0,12 l olutannoksen Palette de Degustation -maistelulautasen (8 eur), jossa oli vaalea, amber, triple ja tumma olut, prosentuaalisesti 4, 5, 6 ja 7%. Hyvä tapa tehdä tutustuminen belgialaisten oluiden maailmaan, jos ei vielä tiedä mistä pitää tai ei muuten vain halua (jostain oudosta syystä) juoda paljon olutta. Tämä tietysti olisi pitänyt tajuta tehdä jo ensimmäisenä päivänä, eikä viimeisenä. Paikkana siis panimoravintola Les Brasseurs de la Grand Place. Tarjottimen oluet olivat lafkan omaa tarjontaa ja näistä vaalein oli selvästi mauttomin ja tylsin. Amber oli jo hieman parempi, etenkin kotimaisiin nähden, mutta melko mieto vielä sekin pentele. Triple sen sijaan oli huomattavasti luonteikkaampi ja maultaan elävämpi, hieman hedelmäisempi ja omintakeisempi, hyvä olut. Viimeisenä oli tumma, joka oli setin paras. Maukas, raikas, hivenen makea, erittäin herkullinen. Ah, miten miellyttävää.
Kotiinpaluu
Kamppeet mukaan asunnolta, hyvästit isännälle ja bussipysäkille. 3 eurolla (etukäteen ostettuna) matka haltuun ja kentälle hyvissä ajoin, sillä matkaseurani sai juuri lähtiessä tekstiviestin, jossa kerrottiin lennon myöhästyneen noin tunnilla. Luvassa lisää odottelua. Lentoasemalla haltuun “pakollinen” Starbuck’s-kahviannokseni – oma salainen riippuvuuteni – joka oli tällä(kin) kertaa frappuccino caramel -jääkahvi kermavaahdolla ja karamellikastikkeella. Kuin erinomainen pirtelö. Hintaa pienimmän kuppikoon mukaan 5,6 eur. Nam.
Sitten check-in, turvatarkastus ja odottelua. Välipalaksi pientä purtavaa hampurilaisen muodoksi, sekä matkan viimeiset oluet (Leffe Bruin). Jo tässä vaiheessa iltaa – kahdeksalta – alkoi väsy painaa, joten edessä olisi toivon mukaan levontäytteinen lento.
Belgia summattuna
Mitä sitten olisi hyvä muistaa ja tiedostaa, jos ja kun matkustaa Brysseliin näin jälkiviisaana? Tärkein lienee riittävä budjetti. Ylitin omani noin satasella, kiitos turhan holtittoman rahankäytön ja huolettoman herkuttelun, niin ruoka- kuin juomapaikkojenkin suhteen. Ulkona syöminen on suunnilleen samanhintaista kuin Suomessa, samoin olut, vaikka rahoilleen saakin enemmän laadullista vastinetta. Kieli on pääasiassa ranskaa, toissijaisesti hollantia, mutta perus-englannilla pärjää oikein hyvin.
Nähtävyyksiin kannattaa varata riittävästi aikaa ja niihin etenkin kannattaa mennä riittävän ajoissa: moni paikka tuntuu sulkevan ovensa viimeistään viideltä. Nähtävistä paikoista kannattaa, jos kokee niiden näkemisen tärkeäksi, selvittää etukäteen hintataso ja aukioloajat, sekä kulkuyhteydet, jotta paikalla säästyy aikaa itse asiaan.
Ruoka, oluet ja herkut ovat monipuolisia, joista etenkin paikalliset herkut on hyvä kokea ennakkoluulot sivuun pistäen. Näitä ovat etenkin belgialaiset vohvelit, frites (eli “ranskalaiset” perunat) sekä simpukat. Tietysti belgialainen suklaa sekä etenkin luostarioluet ovat niin sanottua pakollista koettavaa.
Ravintoloissa ja baareissa on täysin sopivaa mennä istumaan pöytään ja antaa tarjoilijan tehdä työnsä, ja odottelevaa seisomista voidaan jopa katsoa pahalla. Pieni tippi on ok, muttei pakollinen. Monesti lasku tuodaan tilauksen yhteydessä, mutta useasti vasta yhteisenä loppulaskuna lähtiessä. Eikä ole tavatonta joskus joutua odottamaan tarjoilijaa tai myyjää kaupassa, sillä rento ote työhön on Brysselissä normaalia.
Julkinen matkustaminen sujuu melko helposti metroilla ja se on melko edullista (2 eur kertalippu, sarjalipuilla halvempaa), taksit sen sijaan jätimme kokematta. Opastavat kyltit sen sijaan Belgiassa ontuvat, joten vähemmän tarkkaavaisena joko eksyy helposti tai ainakin päätyy kulkemaan kiertoreittiä. Kartta tai vastaavaan toimintaan kykenevä puhelin on kätevä apuväline.
Kiitos hyvien kulkuyhteyksien, myös matkustaminen naapurimaihin onnistuu Brysselistä helposti ja jopa suhteellisen edukkaasti, jos vain huomaa ostaa liput netistä ajoissa etukäteen. Pariisi, Amsterdam, Rotterdam, Lontoo ja niin edelleen ovat vain junamatkan päässä.
Tupakoiville ravintolakulttuuri on Suomea antoisampi, sillä monissa paikoissa saa sisällä tupakoida. Meille tupakoimattomille ratkaisu on tietysti vähän nihkeä ja tunkkainen, mutta ainahan voi valita paikaksi vaikka terassin tai savuttoman paikan.
Lopuksi vielä kiinnostava anekdootti: tarinan mukaan nk. ranskalaiset perunat ovat alunperin belgialaista alkuperää. Jenkkisotilaiden maistettua näitä paistettuja herkkuja toisen maailmansodan aikana he kutsuivat niitä ranskalaisiksi puhutun kielen mukaan, vaikka maa olikin Belgia. Tarinaa tukisi seikka, että Belgiassa nämä “fritet” ovat todellakin pirun hyviä ja hyvin tyypillinen herkku tai lisuke, myös simpukoiden kanssa, kun taas Ranskassa vastaavat eivät kertoman mukaan ole kovinkaan hyviä.
Jos jaksoitte tänne asti lukea, hienoa: suosittelen teille lomaa Brysseliin. Näillä sanoilla, kiitos ja kuulemiin. Seuraavaa reissua odotellessa.
Lauantai
Rakas päiväkirja, tätä kirjoittaessani olen käynyt läpi viisi päivää Belgian ihmeitä, niin nestemäisten ilojen kuin syötävienkin riemujen muodossa, varsinaisia matkakohteita unohtamatta. Kello yhdeksän herätys tuntui hienoisesti väsyttävältä, mutta joskus on uhrauduttava matkailun alttarille. Kohteena Rotterdam, Hollanti.
Pari sanaa lipuista. Viikonloppumatkat ovat Belgiassa halvempia kuin arkiset reissut. Niin sanotut Benelux week-end -liput lähtevät alennettuun hintaan ja koskevat siis Belgiaa, Hollantia ja Luxemburgia. Näinpä idea matkata lauantaina Rotterdamiin osoittautui hyväksi vedoksi: meno-paluu-lippu 33 euroa, s’il vous plait. Matkalle kestoa tunnin ja kolme varttia. Terveisiä vaan Valtion rautateille, tästä voisitte ottaa mallia.
Satama, meri ja avaruusukkelit
Asemalta ulostuttuamme ensimmäisenä näimme modernit pilvenpiirtäjät. Suuntasimme hakemaan turisti-infosta kartan, jotta emme olisi täysin hukassa, mikä saattaisi olla mahdollista illan edetessä. Puoli kaksi iltapäivällä pujahdimme tappamaan nälkää kebabille. Kanapitakebab ja tölkki Cokista viisi ja puoli euroa, dank u. El Avivin kebu oli käypä makunautinto, hinta/laatu-suhteeltaan mukava paketti.
Matka jatkui kanavanvartta pitkin. Kaartelimme ja kiertelimme katuja ympäristöä katsellen ja jatsitupakista haaveillen. iPhone- ja karttatutkailun myötä löysimme sopivan coffee shopin, joista juomien kera tilasimme savukääryleen. Jo hetken kuluttua olimme ensin kiertoradalla ja sitten avaruusporukoissa.
Kuumuus iski ja poistuin oviaukolle hikoilemaan. Olo veti sanattomaksi ja viruin hiljaa tuulenvireestä nauttien, hiljalleen oloani kohentaen. Pian olo keveni ja suuntasimme ulos. Satunnaista hihittelyä, hymysuissa virnuilua ja lentotunnelmia. Pää tuntui jossain vaiheessa painavan tonnin. Sitten se levisi niskaan ja myöhemmin muualle. Sohvaamistila oli voimakas, vaikka kävelimmekin ulkona.
Tornihuhuilua
Näimme tornin – Euromastin. Tuo 185 metriä korkea torni veisi meidät vielä ylemmäs. Mutta ensin sorsia. Kiersimme viereisen puiston lampea ja otimme sorsakuvia. Myös nokikanoja. Ja joku muu iso “kana”, joka näytti hassulta. Se huvitti. Ja sitten torniin.
Vierailu torniin kahdeksan ja yhdeksänkymmentä, kiitos. Ensin hissillä ylös päätasanteelle, joka lieni jossain 120 metrin korkeudella, ja sitten toisella hissillä vielä hieman lisää. Tuli oli kova. Ja olo korkealla. Kaupunki levittäytyi hienoksi rakennusten mereksi. Satamaa ja muutama pilvenpiirtäjä. Ihan kiva. Ja sitten taas varsinaisella näköalahissillä ylös, joka oli maston varassa oleva pyörä koppi. Selostus ja pyörivä torni. Whee! Korkeita tiloja ja sohvaamista. Tiedätte kyllä. Hauska tila, suorastaan lennokas. Muutaman pyörähdyksen jälkeen alas ja hissien kautta ulos.
Nom nom
Takaisin puistoon penkille istumaan. Tankkauksen myötä lentokoneeseen lisää polttoainetta. Ja kartan tuijottelu paljastaisi meille paikan, josta saa poffertjes-lättysiä – hollantilaisia minipannukakkuja. Viimevuotinen Amsterdam-reissu kun opetti niiden olevan maukasta herkkua.
Kävelimme miltei kolme varttia ennen kuin löysimme Poffertjes Salon Sethin. Paikka, josta saa edellä mainittuja herkkuja ja juomia, ei varsinaista ruokaa. Tilasin ison annoksen mansikoilla, kermavaahdolla ja suklaakastikkeella. Itse annos maksoi 5 euroa ja jokainen “lisätäyte” siihen päälle noin euron ja ehkä risat päälle. Seuraksi cappuccino vajaan parin euron hintaan. Tuulesta huolimatta ulkona oli riittävän lämmin ilman takkia. Johtuiko se sohvaamisesta vai jostain muusta, en tiedä. Odottelin poffertjes-annostani nälkäisenä. Vihdoin: siinä se annos oli edelläni. Nauhoitin makukokemukseni puhelimeeni.
Syötyäni tuon kaloripommin, olin uneliaan euforisessa tilassa. Täytetty, hieman väsynyt ja rentoutunut. Kapteenin alus sai nimekseen USS Avaruussorsa.
Jatkoimme tovin matkaa ja kuuden tietämillä kävimme sisään seuraavaan coffee shopiin, matkamma kolmanteen. Paikka oli paljon tunnelmallisempi kuin aiempi savukerho. Yrttikääryle esille, tölkit limua ja siinä istua pojotimme savuisessa mielentilassa. Tämän tekstin tuottaminen tuntui “kummalta”, uneliaalta ja leijuisalta. Varsin jees tunnelma, siis. Taustalla soiva rap tuntui istuvan henkeen jotenkin sujuvasti. En tiedä miksi.
Junasohvaaja
Päätimme lähteä klo 18.55 junalla, jotta ennättäisimme takaisin Brysseliin kohtuullisen aikaisin. Lentelykuntoisina vaelsimme kuin haamut takaisin juna-asemalle. Raidekoneiston liikahdettua liikkeelle iski vallan euforinen junasohvaaminen päälle. Täyteläinen, unettava, pehmeä, siloinen. Kuin vasta-auenneen kukan nuppu. Pehmyt kuin pilvi. Lepoa…
Junamatka meni käytännössä torkkuen, koko tovin käytännössä pilkkien. Kahdeksan tietämillä takaisin isossa B:ssä, ja frendimme johdatti meidät pieneen ja tunnelmalliseen Le Toone -baariin. Paikka toimii yhä ajoittaisesti myös nukketeatterina, vaikka onkin pääasiallisesti baari. Päivän ensimmäiseksi olueksi puolestaan arpoutui Orval, melko kevyt (n. 6,3%, 0,3l, 4 eur) trappistiolut. Pirteä ja raikas, helposti lähestyttävä maku. Ei parasta täällä, mutta ehkä parempaa keskitasoa kuitenkin.
Nälkä II
Illan myötä iski nälkä. Ystävämme johdatti meidät Buddhasia-ravintolaan, jonka valikoimassa on nimensä mukaisesti aasialaista sapuskaa thaista kiinalaiseen ja vietnamilaiseen, mutta eurooppalaisia ruokia unohtamatta. Esimerkiksi tilaamani paistettua riisiä ja kanaa irtosi 14 euroon ja 0,3 l Palm Royale -olut (7,5%) noin neljään. Tunnelmaltaan paikka moderni ja hämäräsävyinen, jollain tavalla Miami-tunnelmia herättävä paikka. (Vielä tässäkin vaiheessa tunsin olevani hieman “korkealla” – toimii!) Itse olut tuntui hieman kirpeältä, pirteältä ja hyvin kevyellä jälkimaulla varustellulta. Maukasta.
Paddy!
Koska kerran oli irkkujen St. Patrick’s -lauantai, tai lähellä sitä, suuntasimme jälkiruoaksi The Wild Geese -irkkuravintolaan hakemaan tummaa elämäneliksiiriä, Guinnessia (0,5l, 5 eur). Meidät vastaanotti yllättävästi diskomeno tanssivine ihmisineen. Se ei oluidenystäviä hidastanut, joten mustat tuopit eteen ja vaahtomerta naamariin. Tumma, paahtunut ja kermainen ystävämme huuhtoi kurkusta kuivuudet ja janot erittäin hurmaavalla maullaan. Ah elon auvoisuutta. Miltä mahtaisi arki tuntua tämän jälkeen?
Unta kaaliin
Yksi Guinness sai jäädä saldokseni ja sitten oli aika lähteä yöpuulle. Olihan kellokin jo yli puolen yön. Edessä oli vielä sunnuntai ja kotiinpaluu. Sitä ennen ne pakolliset blogipäivitykset ja ambient-fiilistelyt, joista olimme puhuneet jo baarissa. Se siitä aikaisesta nukkumaanmenosta (tätä kirjoittaessa kello on “vasta” kymmentä vaille yksi, puuh).
Perjantai
Nukuimme pitkään, turhan pitkään. Saimme itsemme ulos vasta ennen kahta ja päätimme hypätä suosiolla aamiaisen yli varsinaiseen ruokaan. Matkakohteeksemme oli tälle päivälle valiutunut vuoden 1958 maailmannäyttelyyn rakennettu Atomium – nimensä mukaisesti atomia muistuttava metallirakennelma.
Tossut jalkaan ja metroasemalle miettimään kulkureittiä ja oikeata linjaa. 1,8 eur hintaa irtosi kertalippu, mutta käytännössä vähänkin enemmän matkustavalle 5- tai 10-matkan kortti on parempi ratkaisu. Syystä tai toisesta luottokortti ei käy maksuvälineen, joten on parempi pakata käteistä mukaan.
Bon jour
Näillä sanoilla tervehti tarjoilija saapuessamme Stuyvenberghin metroaseman viereiseen ravinteliin. Hollantilais-ranskalaisesta menusta ei juurikaan ottanut meidän kielitaidollamme selvää, joten valinta osui ilmiselvään steakiin. Pihvillä kun ei voi mennä vikaan, annokseen kuului tietysti perunat ja soosiksi sai pippurikastiketta. Ihan hyvä medium, vaikka päältä olikin hieman mustunut. 14 eur kuitenkin kompensoi ja janojuomaksi otimme tummat belgialaisoluet (mikä tällä kertaa näytti tarkoittavan Leffe Brunea, 6,5%). Kelpo setti näin “aamupalaksi”. Ja sitten nokka kohti isoa atomia.
Rauta-atomi
165 miljardia kertaa oikean rauta-atomin kokoinen Atomium on korkeimmillaan 102 metriä korkea ja koostuu yhdeksästä 18 metriä halkaisijaltaan olevasta pallosta. Näistä viiteen on yleisöllä pääsy ja tarjolla on näköalan lisäksi pelkistettyä tiedenäyttelyä sekä ravintola että kahvila. Matkustaminen atomin sisällä sujuu sekä hissillä että rullaportailla, tavallisten portaiden lisäksi. Tila on kohtuullisen ahdas, kuten arvata saattaa, eikä näyttely ollut kaksinen. Näköalat sen sijaan ovat ihan näyttävät, sillä kirkkaalla kelillä ylhäältä näkee kilometrikaupalla joka suuntaan. Bryssel on laakea ja tasainen alue. Hintaa Atomium-vierailulle koitui 11 euroa aikuista kohti. Ihan jees paikka nähdä, vaikkei sisällä kävisikään.
Penkkiä
Sitten metrolla takaisin keskustaan ja kohti kuntosalia. Reilun tunnin treeni, jonka päälle sinänsä pätevä eukalyptus-sauna ja kunnon suihku. Yllättävän luontevasti belgit ottivat saunomisensa, eikä suuria eroja kotimaiseen saunomiseen ollut.
Koska salitreenin jälkeen tulee aina kova nälkä, lähdimme vaatteiden vaihtamisen myötä saman tien baanalle. Tarkoituksena oli syödä vihdoin niitä kuuluja simpukoita. Ensin kuitenkin piipahdimme kolmen miehen koplallamme legendaarisessa A la Mort Subite -ravintolassa. Lasiini lirahti Bush de Noël -olutta (4,9 eur, 0,3l, 12%), joka oli mielenkiintoinen kokemus. Makeahko, alkuun terävä, mutta nopeasti pehmenevä makukokemus. Kokeilemisen arvoinen, jos vain yhtään makuaisti kärsii vahvempia oluita.
Simpukoiden vallankumous
Paikallinen ystävämme johdatti meidät kuuluisaan Chez Leon -ravintolaan, jossa sain suorittaa kolmannen puuttuvan ruokarastini: simpukat. Otin suosituksen mukaan simpukoita valkoviinikastikkeessa, ranskalaisilla perunoilla (eli “frites”, ilmeisesti oikeasti nämä “ranskalaiset” potut ovat nimittäin belgialaista perua, eikä ranskalaista) majoneesilla, kuten tapaan kuuluu. En tietääkseni ole ikinä aiemmin simpukoita näin syönyt, ja uskoisin tietäväni, jos olisin, mutta myönnän yllättyneeni positiivisesti mausta! Maku oli miellyttävän suolainen ja mehukas, suorastaan suussa sulava. Seuraksi Le Leon, ravintolan oma vaalea, mutta maukas olut (7 eur, 0,5l). Simpukat itsessään kustansivat noin 24 euroa ransuineen. Suosittelen kuitenkin jos kukkaro antaa myöden.
Jälkiruoaksi ajattelimme lisää laatuolutta. Ensin kuitenkin kävimme “morjestamassa” Manneke Pisin (1619) “pikkusiskoa” Jeanneke Pisiä, siis pissaavaa pikkutyttöä, joka on paljon veljeään uudempi patsas (1985).
Vieressä oli 2004 perustettu Delirium Cafe, joka tarjoilee vaatimattomasti 2004 eri olutta. Sen seurana oli absintti/viski/rommi/tequila-baari, jolla ilmeisesti valikoimassa toistasataa eri absinttilaatua. Harmi, että nykyisellään D-”kahvila” tuntui nykyisellään trendibaarilta noin parikymppisille kännääjille. Jätimme sen väliin ja siirryimme seuraavaan.
“Vanhoista hyvistä ajoista”
Au Bon Vieux Temps (True Blood, anyone?), pieni tunnelmallinen baari, pienen kujan päässä valikoitui kohteeksemme. Ystäväni tilasivat Westvleteren-luostariolutta (10 eur, 0,3l, 10,2%), joka läheni taivaallista makunautintoa. Itse “pihistelin” ja otin Rochefort-trappistiolutta (4 eur, 0,3l, n. 9%), ja voi helvetti, miten hyvää! Näistä oluista muuten, näin paremman tietämyksellä, on vain näille oluille hyväksi jos hieman lämpenevät. Ja knoppitietona: tuota edellä mainittua Westvletereniä saa vain luostarista ja silloinkin 1-3 koppaa kerrallaan ja silloinkin vain etukäteisvarauksella. Suosittelen testaamaan, jos vain lompakko antaa myöden.
Sitten seuraavalle pienelle kujalle, kohteena A l’image nostre-dame. Muuten tunnelmallinen baari, mutta vanhuskaraoke? Ei kuulemma tavallista täällä, joten so not. Otimme oluet, minulle LaGalouise Brune (3,7 eur, 0,3l) . Tummaa, hippasen makeaa, muttei liian imelää, pehmeää olutta. Kaikkiaan hyvää, maukasta ja melko raikasta. Ja kappas kello 0.30. Huh. Nukkumaan?
Musta portti
“Kuulin Mordorin mustan portin kutsun, kun ovi jo kalahti auki…” tai siis löysimme itsemme Porte Noir -baarista (josta muuten löytyy Sormuksen saattue -taulu tiskin yläpuolelta). Piskuisesta kellariravintolasta täynnä meluisia St Patrick’s -päivän juhlijoita. Pääasiassa nuoria, osin vanhempia, mutta yhtä kaikki iloisia, alkoholinjanoisia kasvoja oluttuopit naamojensa edessä. Sain itselleni Barbar-hunajaolutta (0,3l, 8%, n. 3 eur). Ei turhan makeaa, toisin kuin nimi ehdottaisi, vaan maukasta ja aromikasta vaaleaa olutta mukavalla vivahteella. Nam! Ja entäpä itse baari? Tunkkainen kellaribaari, jossa tunnelma kohdallaan, eikä baarikaan ole pahimmalla turistialueella.
Oho, luulin pääseväni kotiin, mutta “vielä yksi” soi päässämme. Zinne Bir (5,8%, 0,33l) lorahti tuoppiini. What? Takaisin pöydässä ja tunsin hiljalleen humaltuvani. Minäkö? Belgialaisen oluen kanssa? No älkää nyt naurattako. Mutta hei… Makua, voltteja, kyllä – onhan tässä sitä jotain.
Lopulta selvisimme “kotiin” jo joskus kahden jälkeen, tai jotain. Seuraavan aamuna olikin sitten aamuyhdeksän herätys. Rotterdam siinsi jo mielen horisontissa.
Torstai
Uni venähti puolillepäiville. Päivän suunnitelmana oli lähteä Bruggen kaupunkiin tutustumaan sen keskiaikaiseen keskustaan, joka on ilmeisesti myös yksi Unescon suojeluskohteista. Paikka on tuttu myös mainiosta Kukkoilijat-elokuvasta (In Bruges), joka on hyvä lisäsyy nähdä kaupunki omin silmin. Aamupalan ja suihkun jälkeen matkaan.
Torspot liikenteessä
Majapaikastamme oli noin 20 minuutin matka pääjuna-asemalle, Centraal stationille, jossa hieman ennen lippujen ostamista huomasimme, että kaverini oli unohtanut lompakkonsa asunnolle ja minäkin rahavarojen täydentämisen. Ei kuin takaisin asunnolle, rahat mukaan ja uudestaan asemalle.
Vihdoin kahdelta meillä oli liput hallussamme. Hintaa yhdensuuntaiselle matkalle (n. tunnin reissu) tuli 13 eur miestä kohden. Junan valuessa eteenpäin saattoi raiteilta nähdä Brysselin keskustan ulkopuolisen rakennustyylin. Pieniä, vähemmän kauniita taloja vieri vieressä toistensa kanssa, vailla yhteneväisyyttä. Sanotaanko näin, että olen nähnyt niin
Suomessa, Saksassa kuin Jenkeissäkin komeampaa rivari- ja omakotitalotyyliä. Eikä kauaakaan, kun maisemat vaihtuivat maaseutua muistuttavaksi miljööksi.
Brugge – in Bruges
Tunti myöhemmin olimme Bruggessa. Vain muutama minuutti kävelyä ja jo keskiaikaa henkivä ympäristö oli läsnä. Muutamaa Kodak-hetkeä myöhemmin olimme tavernassa. Janotti ja oli oikea hetki vohveleille. Juomaksi Kasteelbier Bruin (4.3 eur, 0,3l, 11%), joka oli todella tummaa, miltei mustaa olutta, mutta vaalealla vaahdolla. Alkumaku oli hämmentävän makea, miltei karamellimäinen. Sitten, tasaannuttuaan, maku oli parempi ja neutraalimpi. Ei mikään humaltumisolut, mutta varsin mielenkiintoinen kuriositeetti testattavaksi. Tälle seuraksi otin vohveleita suklaakastikkeella ja näyttipä mukana tulevan myös kippo kermavaahtoa. Vohveleissa oli hollantilaiseen tapaan tomusokeria sekä suklaalastuja, joiden päälle sai kaataa suklaakastiketta nokka-astiasta. Makea ja maukas makukokemus 4,5 euron turistihintaan. Kaverini tilasi vastaavan, mutta suklaan sijasta mansikoilla. Toimii. Kulinarismia, jota ei koto-Suomessa tule harrastettua.
Herkkujen jälkeen Kylie Minogueta lauskeleva tarjoilijamme haki astiat pois ja matka sai jatkua. Hiihdimme kohti Belfortin tornia, jonne meidän oli tarkoitus kavuta se noin 360 porrasta. Mutta paskat, myöhästyimme lipunmyynnistä noin 20 minuuttia, joten koko torni jäi kokematta. Harmi, sillä jopa 8 euron lipulla se olisi ollut kiinnostava kokea.
Fuck Belfort!
Pettymykseen torilta ranskalaisia samurai-majoneesilla (2,25 eur pienin annos), joka oli eittämättä maukasta. Täydellisesti tehtyjä ransuja ja maukasta soosia. Tätä täytynee tuoda purkki kotiinkin (löytyy nimittäin kaupasta).
Sitten tovi kiertelyä, kunnes 400 olutmerkillä mainostava taverna Cambrinus kutsui meidät sisuksiinsa. Lisää lohdutusta. Kun eteen lyötiin kirjan paksuinen menu. Mikä määrä toinen toistaan loistavampia oluita. Hamusin nopeasti itselleni humalaiseksi kehutun Achel Blonde -trappistioluen (8%, 0,33l, 3,5 eur) joka osoittautui loistavaksi valinnaksi. Humalan herkullinen maku, pehmeä lasku ja sopiva kitkeryys tekivät siitä yhden parhaista oluista reissulla tähän asti. Maukasta!
Toisena kokeilulistalla oli Satan Red (8%, 0,33l, 3,5 eur), joka löysi maistolistalleni jo nimellään. Olihan logossakin itse paholainen punaisena, joten valinta oli oikea. Maku puolestaan oli melko pehmeä, hieman kirpeä ja hiivainen, mutta varsin maistuva! Olut, jota voisin juoda myös kotona. Jollain tapaa kovin kutsuva. Belgia on eittämättä olutihmisten Mekka, tai ainakin bissettäjien Vatikaanivaltio.
Koska lista oli kiva, jouduimme päätymään radikaaliin ratkaisuun. Valitsimme aikuismaisen tavan, eli antaa oluille ainoan mahdollisen demokraattisen vaihtoehdon: arpomisen. Toverille osui Tangerlo Blonde, kevyt vaalea (6,5%, 0,3l) luostariolut, kun taas oma sormeni päätyi Leireken Wilde Vruchten -hedelmäoluen (5,2%, 0,3el) kohdalle. Miettikääpä hetki: “villihedelmiltä” kuulostava olut, jossa aineksina mansikka, kirsikka, mustikka, vadelma, granaattiomena ja jokin tuntematon hedelmä tai marja. Voiko sellainen edes maistua hyvältä? Belgiassa, kyllä, voi. Miellyttävän hapan ja hillitty, ei turhan makea olut, vaan kuvauksestaan huolimatta erittäin mukava maultaan.
Nälkä!
Tottahan toki kesken juom… Siis, tarkoitan maistelun, tuli nälkä. Kaverille jänistä ja ranskanpottuja, allekirjoittaneelle “irlantilainen ribeye-pihvi” valkosipulivoilla ja perunapalluroilla sekä salaatilla. Voi perkele, että maistuu! Makua voisi luonnehtia mehuisaksi, suussa sulavan herkulliseksi että täydellisyyttä hipovan maistuvaksi. Todella hyvä kokonaisuus, josta kiitos itse pihville. Ruokaolueksi valikoitui 10,5% Piraat-olut, joka on vaalea, mutta katkeran humaloitu. Kuitenkaan raikkaudesta tinkimättä.
Jälkiruokakahviksi saimme perushyvää belgialaista kera suklaapalojen. Hyvää sellaista, sanoisin. Rapeaa, eikä liian makeaa. Täällä voisi elää, mutta hintana saattaisi olla äkillinen painonnousu. Barbaarisesti todettuna: röyh, silvublee!
Bruxelles, Cambrinus, oui!
Koska itse tunsin oloni turpeaksi kuin pullasorsa, jätin täydennyksen tilaamatta ja nautiskelin piraattiani. Ystäväni otti kuitenkin vielä yhden: Malheurin – tumman, vahvan, tuhdin, mutta vienosti makean öölin (12%, 0,33l, ? eur), joka puhutteli asiallisesti. Koko paketti kahdelta muuten ruokineen ja juomineen maksoi yhteensä vajaat 72 euroa, joka kattoi ruoat, myös yhdeksän erilaista olutta.
Pieni kävely teki ruoan jälkeen terää, mutta kaupunki oli jo käytännössä nukahtanut. Siispä oluelle ja trendibaarissa lasille täyttöä: hups, 4,5 eur hintaan valahti lasillinen tummaa & vaaleaa munkkiolutta. Hintavaa, mutta ketä kiinnostaa. Niin, ja haimme kaupasta pari olperia junamatkaa varten. Näin se etenee. Nimittäin se mallaslomailu.
Se juna-asemalle päin meneminen meni sitten täysin päin persettä. Kävelimme nimittäin noin puoli tuntia väärään suuntaan, todetaksemme vain, että kävelimme puoli tuntia väärään suuntaan. Paikallinen kaveri neuvoi ystävällisesti, että asema on täysin toisessa suunnassa. Ja ei kun takaisin.
Hieman harmistuneina me, kaksi äijänretaletta, korkkasimme Bruggen romanttisella rantareitillä Delirium Tremens -oluemme (2,79 eur, n. 9%?). Pullot vaahdossa suuntasimme toisen puolituntisen takaisin mistä tulimmekin ja lopulta löysimme aseman. Pissit puistoon, olihan aseman osasto suljettu, ja lippuja ostamaan. Näitähän ei automaatista saatu, koska: ei sopivia maksukortteja. Onneksi käteinen toimi junassa maksuvälineenä kuin asemalta ostetut liput (ts. Ei ekstramaksua t: rautalanka).
Sitten korkkasimme oluet, (Straffe Hendrik, n. 9%, 2,8 eur, 0,3l) ja alle ehkä tulee video selostuksineen. Bryssel olisi vielä 40 min päässä. Olut tuntui tujulta ja runsaalta makuineen. Vaan paha sanoa, kun olo alkoi olla humaltunut. Huh-huu, huusi junapöllö. P.S. Saatoimme olla hiprakassa.
Bryssel comeback
Tulimme, haahuilimme ja olimme lievästi päissämme. Iltapalaksi kebabia a la döner ja cola n. 10 eur. Olisimme varmaan löytäneet halvemmallakin, jos olisimme jaksaneet etsiä, mutta joskus on otettava sitä mitä saa. Nälkä vie, mies vikisee.
Keskiviikko
Aamu alkoi belgialaisella aamupalalla, joka ei nyt näin kotiolosuhteissa kotimaisesta poikennut: leipää juustolla ja leikkeleellä, sekä kupillinen kahvia ja lasi mehua. Tämä juusto ja leikkeletarjonta, jota olen täällä vain hieman saanut maistaa, on muuten ollut todella hyvää, eikä tässä leivässä tai kahvissakaan vikaa ole. Kuten olut, myös belgialainen kahvi tuntuu olevan kotimaista serkkuaan täyteläisemmän makuista. Sopi minulle, sillä kotimainen vaaleapaahtoinen peruskahvi on aika tylsää makua kaipaaville.
Politiikkaa ja byrokratiaa
Suihkun myötä ulos kohti sovittua tapaamistamme. Entinen työkaverimme, joka nykyään on töissä Euroopan neuvostossa, lupasi antaa meille kierroksen työpaikassaan näyttäen paikkoja, joissa ministerit ja muut tärkeät henkilöt kokoontuvat pitämään kokouksiaan ja tekemään päätöksiään. Mikäpä siinä, sopii meille!
Ei kun marssimaan itse rakennukselle ja pienen sompailun jälkeen löysimme tuttumme. Turvatarkastuksen kautta passit kourassa virkailijalle, josta saimme vierailupassit. Ilman näitä ei olisi asiaa koko taloon, jonka lisäksi piti vielä olla henkilö, jonka vieraana olla, tai muuten meidät ohjattaisiin takaisin uloskäynnille. Nämä toimenpiteet hoidettuamme pääsimme kierrokselle.
Heti alkuun iski vastaan hassu kummastus. Hissin kerroslukemat olivat mallia 10, 20, 35, 50, 70 ja 80. Siis eivät suinkaan mallia 1, 2, 3, 4 ja 5, ja niin edelleen. Näiden lisäksi tietysti vielä parkkikerrokset alakerrassa, mutta kuitenkin. Mikä logiikka? Ei voi tietää, ei tiennyt meidän tuttummekaan. Takit konttoriin, morjestukset paikallisille työhuonekollegoille ja kiertämään.
Saimme nähdä kokoushuoneita, tulkkien koppeja ja mitä kaikkea näitä nyt on. Meille esiteltiin paikat, joissa eri maiden edustajat, komissiohenkilöt ja muut istuvat, sekä miten kierto maista toiseen menee. Menemättä yksityiskohtiin: hyvin byrokraattista, virastomaista ja poliittisen hillittyä. Jollain tavalla silti myös kiinnostavaa. Koko talossa työskentelee kyselemäni mukaan noin pari tuhatta ihmistä ja tämän talon lisäksi näitä eri komission taloja ja muita vastaavia löytyy ympäri Brysseliä joku 20-30 kipaletta. Kun näkee näiden rakennusten määrän, on henkilömäärä helposti pienen kaupungin asukasmäärän veroinen. Ei ihan pienen luokan touhua.
Kierroksen perään lounas byrokraattien ruokalassa noin 9 euron hintaan (lautasella grillattua possua, salaattia, jotain sieni-mitälie-seosta ja pottuja). Ihan jees, kun ottaa huomioon paikan monipuolisen ruokavalikoiman (noin 8-10 eri lounasvaihtoehtoa). Sitten vähän vielä paikkojen esittelyä ja lopuksi sumpille (cappuccino irtosi fiinistä kahvilasta 2,2 euron hintaan). Siellä sitten upseerien ja virkamiesten seurassa kahvit ja turinat. Ainakin erilaista jos ei muuta.
Sodan lyhyt historia
Erilaisen virastokierroksen jälkeen suuntasimme kohti Brysselin omaa “riemukaarta” ja sen vieressä olevaa sotamuseota. Ihan rehellisesti mokasimme kaaren huipulla käymisen, mutta ilmainen(!) sotamuseo oli mukava paikka nähdä. Hinta-laatu-suhde oli enemmän kuin kohdallaan.
Museossa oli käytännössä koko Belgian ja lähialueiden sotahistoria käsiteltynä aina jostain 1400-luvulta eteenpäin, alkaen aina täyslevypanssareista, miekoista ja varhaisen ajan tuliaseista. Näistä edettiin sujuvasti kohti ensimmäisiä tykkejä, 1800-luvun sota-asuja ja muita sen ajan välineitä. Sen jälkeen vuorossa olivat ensimmäisen ja toisen maailmansodan asut, pommit, kiväärit, kulkuneuvot ja niin edelleen.
Esittelyssä olivat niin toisen maailmansodan kulkuneuvot kuin aseetkin, sotilasasut kuin juutalaisten vankilapuvutkin sekä paljon aiheisiin liittyviä videoita. Miinoja, pistooleja, konekiväärejä, ilmatorjuntatykkejä ja niin edelleen. Näistä reitti eteni kohti panssarivaunuja, joita oli esillä parikin kappaletta, sekä itse lentokonehalliin, jossa oli esillä aivan ensimmäisistä lentolaitteista eri aikojen hävittäjiin, kuljetuskoneisiin ja jopa helikoptereihin. Kuolan valumisen saattoi suorastaan tuntea, kun ihmiskunnan sotahistoria levittäytyi edessämme niin belgialaisten, venäläisten, amerikkalaisten kuin saksalaistenkin sotakoneiden muodossa.
Hikoilua
Arviolta parituntisen kierroksemme jälkeen oli aika suunnata treenaamaan. Tai ystäväni päätyi siksi aikaa pubiin, kun minä lähtisin paikallisen frendini kanssa hikoilemaan korkeatasoiselle “vain jäsenille” -kuntosalille. Enhän minä olisi moiselle päässytkään ilman ystäväni vapaalippua, tai jos olisin, olisi hintataso ollut kuulemma 20-30 euron kertamaksun luokassa.
Reilu tunnin treeni arkisen treeniohjelmani mukaan ja perään kuuma sauna- ja suihkukerros teki eittämättä hyvää. Helvetti, lomalla treenaaminen on melkein yhtä kova juttu kuin lomalla sekstailu (ja siitähän minulla ei ole viime reissuillani kokemusta, kuten tiedätte). Treenin jälkeen kamat kaverin kämpille ja pieni taukoilu blogin päivittämisen ja muun muodossa. Välipalaa kyyditettiin Leffe Brune -oluen kanssa, joka on pehmeä ja hedelmäinen kuin vaalea vastineensa, mutta maultaan ja väriltään hieman tummempi. Ei paskempi valinta tämäkään, eivätkä oluen prosentit tunnu maussa.
Ruokaa!
Puolikymmeneltä oli aika ilallisen ja “arpa” osui lähistöllä olevaan intialaiseen ravintolaan. Juomiksi intialaista Kingfisher-olutta (3 eur / 0,25 l), joka oli maultaan melko tyypillistä, raikasta lageria. Ruoaksi chicken vindaloo (15 eur) ja valkosipulimaustettua naan-leipää (4 eur?), sekä riisiä. Koska ystäväni tilasi annoksen ekstratulisena, oli minunkin pakko tarttua haasteeseen ja tilata moinen. Maku oli ällistyttävän hyvä ja maku kohtuullisen tulinen. Hintaa tosin tuplabissen ja lisukkeiden kera tuli naamaa kohti reilu 30 euroa, auts.
Safkojen jälkeen oli jano. L’isola löytyi läheltä ja sain lasiini Mort Subite -oluen (0,3l, 4,5%, 3 eur), jonka maku oli hämmentävä. Se kun toi mieleen makean siiderin ja lagerin sekoituksen. Ei helvetti, tämä valinta osoittautui huonoimmaksi tähän asti. Ehkä tällaiseen voisi tottua usean juoman myötä, mutta riittäisikö kärsivällisyys siihen? Lisäksi pöytään tuotiin juustokuutioita, joita koin vastustamatonta tarvetta syödä. Miksikö? Koska ne sopivat hyvin oluen kanssa. Puuh.
Paskanjauhanta jatkui, niin myös jano. Puolenyön jälkeen sain lasiini Blanche de Bruges -vehnäolutta (2 eur, n. 4,5-5%, 0,3l), jossa mausteena sitruunasiivu. Hyvin vaaleaa olutta ja erittäin mieto maku. Luonnehtisin makua ohueksi, hieman kirpeäksi ja hyvin kevyksi. Makuuni ehkä turhankin kepeää. Sitruuna oluessa tosin oli hauska ratkaisu.
Baari meni kiinni ja päätimme juoda vielä yhdet. Seuraava juottola ja sieltä tarttui eteen Belle-Vue Kriek Classique -kirsikkaolut. 5,1%, 0,25l ja 2,3 eur. Maku on pirteän raikas, marjaisa ja hyvin juotava, hieman jopa hapan. Ei lainkaan hasumpaa! Värikin on silmää miellyttävä syvänpunaista. Epätavallista suomalaisesta kannasta katsoen, mutta ehdottomasti koittamisen arvoista.
Ja sitten nukkumaan. Edessä kun on reissu seuraavaan kaupunkiin.
Tiistai
Aamun sai aloittaa tietokoneella tappelemalla, kun puhelin ei suostunut antamaan tiedostojaan ulos blogia varten. Pienen kiroilun ja säätämisen jälkeen tekstit löytyivät. Facebookit ja mailit läpi, ja aamusuihkuun.
Freesinä ulos baanalle ja aamupalapaikkaa etsimään. Koska meillä ei ollut mitään suunnitelmaa tiistaipäivälle, otimme vain summittaisen suunnan kohti keskustaa aamukahvi ja -pala mielessämme. Puistoa, jotain kuninkaanpalatsia, tai mitä lie, ja keskiaikaiselta näyttävää kirkkoa (totta puhuen ei mitään hajua aikakaudesta, muttei takerruta siihen). Ihan näyttävää, myönnettäköön. Ja sitten sitä kahvia ja kolmioleipää. Yhteishinta 4 euroa. Nälkää siirretty ehkä tunnilla.
Tuotapikaa eksyimme kauppakujalle ja siitä varsinaiselle pienten kujien alueelle, joita täplittivät toinen toistaan houkuttelevammat ravintolat ja pikkukaupat. Pian löysimme itsemme joltain vanhalta torilta muiden turistien lomasta. Matkamuistomyymälät paljastivat meidän eksyneen todelliselle turistialueelle. Tämä menohan suorastaan janotti meitä, jotan päätimme avata terassikauden auringonpaisteessa Grimbergen Brunea nauttien (2 tuoppia yhteishintaan 6,90 eur). Vaikkei lämpötila ollut kuin ehkä muutaman asteen plussalla, niin aurinko tasasi olon miellyttäväksi.
Seuraavat pari tuntia kuluivat harhaillen ja ympäristöä haravoiden. Pikkukauppoja toistensa perään. Erilaisia pieniä harrasteputiikkeja tuntui löytyvän kymmenittäin aina leffafanikamasta taidepuoteihin ja homopornokauppoihin. Ei kai siinä, todellista kulttuurien rikkautta.
Pissapoika
Belgialaiset vohvelit puolestaan tuoksuivat järjettömän hyviltä. Tässä vaiheessa, orastavassa nälässä, päätin kuitenkin sivuuttaa moiset. Manneken Pis, kuseksiva pikkupoika -patsas, oli kerännyt turisteja ympärilleen. Patsas oli todellakin pieni. Tulipahan kuitenkin nähtyä.
Nälkä ajoi meidät ahtaalle ruokaa etsimään. Sitä etsiessämme ajauduimme pubiin. Vuorossa oli vaihteeksi vaalea Charles Quint / Keizer Karel blonde (3 eur 0,3l), joka oli raikas ja makea valinta. Nätin myyjättären mukaan myös vahva, mutta prosentit eivät maussa tuntuneet. Kyllä belgialaiset osaavat oluensa tehdä. Ja ilmeisesti täälläkin pidetään Phil Collinsista.
Sitten piti saada ruokaa. Bongasimme hienon kirjaston, joka toi arkkitehtuuriltaan mieleen lähinnä 1940 -luvun Saksan, ja nälkiintyneinä sorruimme painostuksestani belgialaiseen katukeittiöön ostamaan niitä kuuluisia belgialaisia ranskanperunoita ja kylkeen purilainen. Hintaa tölkki-colan kanssa 15,60 eur. Ei halpaa, mutta ruoka oli melko hyvää. Kylmä ulkoilma herätti myös halun jälkiruoalle, joten pienen kävelyn jälkeen oluelle. Chimay Bleue huulille 3 eur hintaan. Maistuvan tummaa, kevyesti makeahkoa ja kohtuullisen raikasta. Tuttua etäisesti tosin entuudestaan. Vessareissun myötä heräsi epäilys siitä olimmeko tulleet kenties homobaariin. Se selittäisi värikkään paperisilpun lattialla, vappukoristeita muistuttavat härpäkkeet katossa ja seinissä, sekä Tom of Finland -henkiset julisteet vessassa. Noh, olut maistui hyvältä ja sehän riittää.
Jälkikäteen tietysti huomasimme, että paikan oven yläpuolella oli myös sateenkaarilippu. Huvituksen myötä liikahdimme kohti majapaikkaamme, aikomuksena nähdä paikallista kaveriamme. Keskellä kaupunkia törmäsimme rappeutuneisiin isoihin rakennuksiin, jotka muistuttivat meitä lähinnä jostain Itä-Berliinistä. 1940 -luku sanoi meille terveisiä.
Iltaohjelma
Ystävää odotellessamme nautimme Leffe Blondea (2,8 eur / 0,3l), joka oli eittämättä raikas, mutta ehkä turhankin makea kokemus 6,6% vahvuudestaan huolimatta. Paikallisen ruokakaupan kautta asunnolle ja lepotauon jälkeen ulos.
Iltayhdeksältä päädyimme libanonilaiseen ravintolaan. Tuoppiin Jupiler-olutta (5,2% lageria, hinnasta ei tietokaan) ja alkuruoaksi jotain outoa mättöä. Humusta, kikhernepateeta, persiljasalaattia, jotain kummallista pitaleipätyylistä lättyä ja pääruoaksi kanavartaita salaatilla ja riisillä. Huh, toimii. Koko paketilla, siis ruoalla ja parilla oluella arviolta 23 eur per naamari.
Täysinäinen vatsa kantoon ja asuinpaikan lähibaariin, jossa maanantaina viihdytti ystävämme Phil. Tilaukseen Westmalle Tripel Trappist -olut. 9,5%, kolmanneslitra ja 4 euroa. Raikasta, terävää, hieman metallista ja kevyesti makeahkoa vaaleaa, kirpeää juomaa. Tuntuu myös rinnassa. Kaveri huomautti myös hieman pihlajaisesta vivahteesta. Tässä kohtaa tuntuu myös tärkeältä mainita Graalin maljan mallisesta tuopista, sekä seuraksi tuoduista juustokuutioista. Röyh.
Sitten estradille nousi Ciney Blonde (7%), jonka neutraalilta tuntuva maku iskee ensin miedon hunajaisesti ja sitten katoaa vaimeasti yön varjoihin huomaamattomasti. Vähän kuin joku löisi mahaan ja sitten häviäisi kuin pieru Saharaan. Tämän seuraksi tuotiin pähkinäsekoitus, ei juustoa, joka on sinänsä kiinnostava yksityiskohta.
Päätteeksi tilasin meille Martin’s Pale Alet. Syynä on vuoden 2009 ihastumiseni IPA-oluisiin jenkkimatkallani. Ja ah, vaikkei tämä parasta pale alea urallani ollutkaan, niin maukasta, hyvin humaloitua punertavaa olutta kuitenkin. Miellyttävän nouseva alkumaku ja pehmeä lasku. Seuraksi juustokuutioita!
On muuten tehtävä esteettinen huomio. Täällä tarjotaan oluet useimmiten oikean merkin laseista. Näennäisesti pieni asia, mutta miellyttävä yksityiskohta. Kyllä belgialaiset nämä olutasiat osaavat. Ja sitten hyvää yötä.
Maanantai
Ensimmäisestä varsinaisesta lomapäivästä kului leijonanosa Suomen kamaralla, sillä Helsingistä lähtevä lentomme osui vasta iltakahdeksaan. Kentälle seiskaksi ja kiitos kaverini tekemän lähtöselvityksen, sain marssia suoraan turvatarkastukseen. Lentoa odotellessa loman ensimmäinen olut (irlantilainen stout Murphy’s, 6,9 eur) naamariin ja sitten siiville.
Reilu parituntinen lento vilahti nopeasti turinan, kylmäpasta-annoksen ja pienten torkkujen saattelemana. Vaikka olo oli lähtiessä mitä pirtein, niin junamatkalla kohti Helsinkiä kuin lentokoneessakin, pienet nokoset tekivät morjestuksensa kysymättä.
Belgia
Vihdoin oli aika koskettaa uutta maata jalkojen alla. Belgia, tuntematon ennen tätä, saisi tehdä tuttavuutta sisäelinten kautta niin nestemäisessä kuin kiinteässäkin muodossa. Olihan kyseessä ennen kaikkea nautiskelijain reissu.
Sitten bussi kentältä kohti keskustaa. Hintaa 3 euroa automaatista, joka olisi ilmeisesti ollut pari euroa kalliimpi itse bussikuskilta. Parisenkymmentä minuuttia köröttelyä, kunnes lopulta Schumanin pysäkiltä pois, juuri Euroopan komission päärakennuksen viereltä. Siitä sitten iPhonen voimalla karttasuunnistusta kohti Brysselissä asuvan ystäväni kämppää kohti.
Öinen haahuilu kaupungin kaduilla vahvisti, ettei yöelämää kannata ainakaan tuolta puolelta keskustaa hakea maanantaiyönä. Ei sinänsä yllätä, sillä kukapa tavallinen pulliainen nyt maanantaina bilettäisi? No jotkut vuorotyötä tekevät tietysti, mutta suurin osa taitaa ottaa tuon illan hiljaisesti. Jokunen pubi näytti olevan auki, mutta silläkin saralla tuntui olevan hiljaista.
Ensimmäinen tuoppi
Lopulta löysimme, pienen ohikävelyn jälkeen, oikean kadun ja siitä suunnistimmekin pubiin ottamaan yhdet maistuvaiset ennen maate menemistä. Hanasta Grimbergenin tummaa (3eur), joka maistui raikkaan pehmeältä ja hedelmäisen makealta. Kaikkiaan mukava maku kotimaiseen nähden. Kannattaa kokeilla jos sopivaan hintaan saa.
Vaan koska oli jo yömyöhä ja isännällämmekin työpäivä edessä, oli aika tossuttaa majapaikkaamme ja iskeä kropat lepotilaan.
On taas se aika vuodesta. Nimittäin talvilomakausi. Tällä kertaa aion myös viettää sen toisin kuin viime vuonna, jolloin pistin lomat niin sanotusti palasiksi kaukosuhteeni vuoksi, ja käyttää koko loman yhteen putkeen ulkomailla vieraillen. Tällä kertaa matkakohteeksi valikoitui Belgia, tarkemmin sanoen pääkaupunki Bryssel. Pääsyynä kohdevalinnalle oli kaupungissa asuvani ystäväni. Matkalla saa siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla: matkan maahan, jossa ei ole ikinä käynyt ja samalla näkee myös ystäväänsä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Sain myös seurakseni yhden ystäväni, joten aivan yksin kaupunkiin ei tarvitse tutustua edes paikallisen frendini ollessa töissä.
Matkustan, siis kirjoitan
Kuten aiemmillakin ulkomaanreissuillani, tälläkin reissulla on tarkoitus “dokumentoida” matkan sisältöä, tapahtumia, kokemuksia ja muita enemmän tai vähemmän olennaisia asioita matkaan liittyen. Toisin sanoen jakaa matkafiiliksiä myös tekstin muodossa teille lukijoille. Koska en vielä osaa yhtään sanoa missä ja koska olen netin äärellä, jää päivitystahti arvailun varaan tätä kirjoittaessani. Teoriassa minun pitäisi pystyä raapaisemaan kasaan aina päiväkohtaisesti tekstiä ja tuupata se nettiin sitä myöden, mutta todellisuus voi mennä kimurantimmaksi. Tämä selviää sitten tarkemmin tukikohdassamme Brysselissä.
Tässä vaiheessa reissu kohdistuu lähinnä pakkaamisesta ja matkasuunnitelmista. Tarkoitus kun on Brysselin lisäksi nähdä maan muitakin kaupunkeja, ainakin Brugge, sekä mahdollisesti piipahtaa reissu Hollannin puolella. Alustavana suunnitelmana on vierailla Rotterdamissa, mutta aika näyttää miten käy.
Budjetti ja varustus
Varsinainen matka käynnistyy Helsingistä suorien kulkuyhteyksien takia ja parisen tuntia kestävä lento suoriutuu tällä kertaa Finnairin koneella, noin 250 euron hintalapulla varustettuna. Matkabudjetiksi aion varata tuon lisäksi noin 400 euroa käteistä, jotta syömisen, juomisen ja muun kanssa ei tarvitse pihistellä. Varoina on tietysti luottokortti, jolla voi huolehtia ongelmatapauksista ja isommista ostoksista tarpeen vaatiessa.
Varusteiksi riittänee kasa vaihtovaatteita, parit treenivaateparret (varmuuden vuoksi), läppäri latureineen ja johtoineen, puhelin, passi ja hygieniakamat. Kun koko setin tunkee reppuun eli käsimatkatavaroihin, säästää helposti aikaa siinä, ettei tavaroita tarvitse jäädä odottelemaan, saati pelätä niiden katoamista.
Näillä sanoilla pakkaamaan ja sen jälkeen huomista aikataulua suunnittelemaan. Seuraavaa tekstiä lykätään linjoille toivon mukaan Brysselistä.
Next Page »