Petturimagneetti
Ξ February 8th, 2011 | → 6 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |
Olin alunperin aikeissa kirjoittaa talven loppumisesta ja kevään tulemisesta, Super Bowlista ja hieman myös lennokkaasta viikonlopusta. Tulin toisiin ajatuksiin. Miksipä sitä oikeastaan jauhaa arkisista jutuista, jos voi kaivaa vähän syvemmältäkin ja tarjota vaikka aimo annoksen sosiaalipornoa? Onhan sitä paitsi siltojen polttelu paljon palkitsevampaa puuhaa kuin hiekkakakkujen rakentelu. En tosin tiedä teistä lukijoista, mutta näin ainakin täällä.
Osaan olla vittumainen ihminen. En ylpeile sillä, en liioin häpeä sitä. Tapahtumat vuosien varrella ovat tehneet minusta sellaisen ja otan täyden vastuun siitä mitä olen. Tähän liittyen myös kirjoitin tekstin reilu vuosi sitten.
Jotkut ihmiset tuovat minusta sen paremman puolen esiin. Tai ne paremmat, sillä uskoisin olevani muutakin kuin yksiulotteinen baarihumoristi. Toiset ihmiset taas saavat houkuteltua minusta sen pirun esiin. En itse pidä jälkimmäisestä, mutta minun maailmassa poskien kääntelyllä ei muuteta mitään. Joskus vain pitää olla vittumainen. Kunpa ei koskaan tarvitsisi. Se utopioista.
Sinisilmäinen
Olin nuorena poikana naiivi. Olin sinisilmäinen. Uskoin ilmeisesti maailman olevan pääasiassa mukava ja kiva paikka. Uskoin kai siihen, että vain vähemmistö ihmisistä on vittumaisia ja itsekeskeisiä mulkkuja. Mitä muistan esimerkiksi opiskeluajoistani alta parikymppisenä, muistan olleeni melkoisen humaani yksilö. Taisin uskoa jollain tavalla ihmisen luontaiseen taipumukseen olla hyvä. Ei mitään uskonnollista paskaa, vaan normaalia heimokäytösmallia. “Kohtele toisia kuin haluaisit itse tulla kohdelluksi.” (Tiedoksi sivistymättömille, Raamatulla ja kristinuskolla ei ole koskaan ollut tuohon moraaliohjenuoraan tekijänoikeutta.)
Tavallaan ajattelen yhä yllä olevan lailla.
Mutta en ole enää sama sinisilmäinen ja naiivi poika, jota olin joskus. Mutta olen ollut sitä hyvin kauan, sillä jollain tavalla tuollaista ajattelumallia vaaditaan, jotta edes jonkinlaiset optimistisuuden ja positiivisuuden rippeet säilyvät. Pessimismi kun taas on minusta paskaa ja luuserimentaliteettia. Ajatusmalli, joka tuhoaa käyttäjänsä sisältä päin.
Jaksan siis jollain tavalla vielä uskoa ihmisiin ja antaa heille mahdollisuuksia. Joskus ihmettelen miksi. Oli kyse biologiasta, kulttuurista tai luontaisesta luupäisyydestä, ei sillä ole väliä mistä se tulee. Se, että ylipäätään löydän itsestäni taipumusta tälle mahdollisuuden antamiselle, sillä on väliä. Sen myötä sinisilmäisyys kuitenkin roikkuu aina mukana kuin varkain.
Plus ça change, plus c’est la même chose
Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne lopulta pysyvät samoina. Siihen viittaa myös väliotsikkona oleva ranskankielinen sanonta. Tietynlainen kierre ja syklisyys ovat aina ja alati läsnä, kuin häntäänsä syövä ouroboros-käärme.
Kun aikanaan, reilu vuosikymmen sitten, päädyin ensimmäiseen parisuhteeseeni, johon lopussa liittyi pettämistä tavalla tai toisella, en vienyt tätä painolastia eteenpäin seuraavaan suhteeseen. En ajatellut, että se olisi asia, joka toistuisi suhteesta toiseen. Olin väärässä. Halusinkin olla.
Toinen kerta oli tarinan molemmilta puolilta katsoen hyvin samantapainen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Itse olin oppinut ensimmäisistä virheistäni ja kokemistani asioista suhteessa, mutta en selvästi tarpeeksi. Toisin sanoen, vaikka tilanne oli erilainen, sama kuvio toistui hienoisesti varioituna uudestaan. En silti suostunut viemään kokemuksiani eteenpäin.
Väliin taisi mahtua kolmisen vuotta ennen kuin taas päädyin seurustelemaan. Lyhyet säädöt välissä ja muut sutinat sikseen. Vaikka blogiani kauemmin lukeneet tietävät, etteivät vuoden 2008 suhdekuviot pitkän kaavan mukaan menneet, oli touhussa silti oikeita tunteita ja aitoa seurustelua. Jälleen kerran, homma loppui epärehellisyyteen ja epäselvään pettämiskuvioon. Vaikka asioilla kestikin aikansa selvitä, valheilla on pitkät jäljet. Tuolloin saatoin olla itse ylpeä siitä, että olin itse hoitanut kaiken puhtain kuvioin. Mutta “parempana ihmisenä” oleminen ei sekään tee automaattisesti onnelliseksi. Se voi jopa toimia päinvastaisesti: kun kosto tai hyvitys jää tekemättä tai saamatta, sitä vain tuntee itsensä hyväksikäytetyksi. Siltikään en vienyt tätä toimintamallia ja taakkaa eteenpäin, vaan jatkoin avarin katsein.
Kun neljänteen parisuhteeseeni päädyin vuoden 2009 loppupuolella, ja hieman yllätyksellisesti, täysin puun takaa, en kantanut menneen taakkaa mukanani. Tiesin epämiellyttäviäkin asioita silloin vasta tulevasta paremmasta puoliskostani, mutta hyväksyin faktat nieleskellen. Vuosi poikineen kului ja loppu tuli, kuten lukijat tietävät, ja vaikka se sydäntä riipaisikin, ajattelin, että kerrankin ilman mitään pettämisen taakkaa. Asiat olisivat kolmen toistuneen kuvion jälkeen toisin. Voi sinisilmäisyyttä. Valheilla ja sepityksillä oli jälleen kerran pitkät jäljet. Viikot kuluivat, kuukaudetkin, ja lopulta kuin järveen heitetty ruumis, pullahti asian todellinen luonne esille. Sama kuvio, taas kerran.
Kertakäyttöluottamus
En nyt takerru siihen missä mielessä ja minkälaista pettämistä näissä tapauksissa oli. Ei sillä ole minun kirjoissani merkitystä. Jos luottamus on rikottu, sen korjaamiseen vaaditaan muutakin kuin “sori”.
Joskus on käyty keskusteluakin aiheesta ja en tunnu olevan yksin mielipiteeni kanssa, sillä ehkä jopa se henkinen pettäminen on pahempaa kuin fyysinen hairahdus. En lähde arvailemaan tai miettimään mikä on totuus, vai onko se tapauskohtaista. Nämäkin asiat ovat menneen talven lumia. Sillä kuitenkin on merkitystä mitä voin viedä tästä mukanani tulevaisuuteen.
Voinko unohtaa aiemmat kokemukset? Muistaa ja oppia niistä? Luottaa tilastotieteeseen ja numeroihin? Vai toivoa sinisilmäisesti parasta, uudestaan ja uudestaan?
Ei sillä, että olisin tilanteessani yksin. Sehän tässä ehkä tragikoomisinta onkin. Kunpa olisinkin! Totta kai joku tässä maailmassa on maailman lyhyin mies tai joku maailman painavin nainen. En kuitenkaan usko, että itse olen ääritapaus missään mielessä. Ehkä pahinta onkin se, että olen luultavasti hyvin keskivertoinen tapaus, ja voin vain arvata miten paljon vastaavia tapauksia, pahempiakin, on muille vastaan tullut.
Ja sitten sitä ihmetellään miksi on varautunut ja defenssit pystyssä aamuin öin. Minä en sitä ihmettele. Ihmettelen vain sitä kauanko kestää ennen kuin kamelinselkä katkeaa viimeisen kerran. Sitä pelätessä, että näin käy, ja sitä toivoessa, että joku todistaa minut vääräksi.
Onneksi kuitenkin pian on kevät.
on February 8th, 2011 at 13:24
“Ja sitten sitä ihmetellään miksi on varautunut ja defenssit pystyssä aamuin öin. Minä en sitä ihmettele. Ihmettelen vain sitä kauanko kestää ennen kuin kamelinselkä katkeaa viimeisen kerran. Sitä pelätessä, että näin käy, ja sitä toivoessa, että joku todistaa minut vääräksi.”
Heh, liekkö johtunut viikon takaisesta baaritapaamisestamme, mutta olen itse pähkäillyt myös tätä luottamuskysymystä ja tehnyt yllättäviä johtopäätöksiä niiden suhteen. Kiitos inspiroivasta seurasta, btw.
Sain nimittäin huomata, että sitä on elänyt ainakin 3-4 viimeisintä vuotta täydellisesti siten, että ei ole luottanut viime kädessä keneenkään muuhun kuin itseensä. Ymmärsin, että olen noin muutenkin joissakin elämänvaiheissani ihaillut tällaista itsenäisyyttä. Ymmärsin myös sen, kuinka haitallista ja kuluttavaa tulisi pidemmän päälle olemaan. Se on ollut osa minun miesihannettani ja kenties tulee aina olemaan, mutta olen hiljattain ymmärtänyt, että en itse pysty elämään sen ihanteen mukaisesti tai uskottelemaan itselleni, että eläisin. Jos jatkaisin, pitäisin johdomukaisuutta ja kokonaisuutta ajatellen järkevämpänä kuolla erittäin nuorena, koska tällainen ihanne vaatisi liikaa onnistumisia elämässä ja minä olen alkanut kokea, että asia ei ole näin.
Jos ajatellaan, miten tämä ajatteluni heijastuu esim. minun naiskokemuksiin tuona ajankohtana, niin mitään pysyvämpää en ole pystynyt sinä aikana muodostamaan, ja jälkeenpäin ajateltuna käsitän sen olevan yksinkertaisesti mahdotonta. Faktat voivat muuttua ja itsekin siinä mukana, mutta jos rakentaa itseään sillä tavalla, että muutos on oletusarvoinen ihanne, niin oletan naisten pystyvän lukemaan tällaisen periaatteen intuitiivisesti, vaikka he eivät sitä ääneen sanoisi. He voivat pitää sinua hyvännäköisenä, menestyvänä ja kaikinpuolin hyvänä tyyppinä, mutta sitä, että he eivät voi luottaa sinuun, he eivät tule koskaan sanomaan ääneen, koska se kuullostaisi irrationaaliselta kaiken sen jälkeen, mitä positiivista he ovat sinusta aiemmin sanoneet. Koen itse, että useimmille naisille tällainen mies on liian voimakas, että he voisivat harkita häntä vakavasti. Ja kun itselläni on edelleen halu elää jonkun rinnalla vakituisesti kuolemaansa saakka, koen välttämättömyytenä – huvittavaa kyllä – heikentää itseäni sen vahvistamisen sijasta.
Ja, varsinkin näinä aikoina, jossa uskonnollisuutta noin yleensäkin potkitaan päähän – ei pelkästään marginaalisten alakulttuurien sisällä – olisi hävettävää, jos perusteluna olisi vain se, että ei yksinkertaisesti usko jonkun olevan luotettava. Johdonmukaisten järkiperustelujen esiintuominen vaatii vähintään yhtä vakuuttavaa retoriikkaa kuin toinen osapuoli pystyy esittään, että pystyisi säilyttämään oman uskottavuutensa argumentteja esittäessä.
Koen, että naisista harvemmin on tuohon asiaan ja tästä johtuen he taistelevat sitä vastaan hiljaisuudella. Eli luotetaan siihen, että mies kompastuisi ennen pitkää omaan nokkeluuteensa.
on February 20th, 2011 at 15:43
[...] Petturimagneetti [...]
on February 23rd, 2011 at 22:16
Apzu, pahoitteluni vastauksen viivästymisestä. Piti vastata jo aiemmin, mutta jotenkin vaan lipsahtanut reissaamisen ja muun ohella. Ja ei kun asiaan.
Oli todellakin mukava tavata taannoin ja toivottavasti törmätään vastaisuudessakin, kun siellä päin liikun.
On tavallaan hyvä, jos pystyy olemaan täysin itsenäinen. On kuitenkin muistettava, että ihminen on lopulta laumaeläin. Se näkyy niin työyhteisöissä kuin muuallakin. Kun voi luottaa muihin, se helpottaa. Luottamuspula on todellakin, kuten vihjaisitkin, helvetin kuluttavaa ja raskasta. Se syö sisältäpäin.
Saatat olla oikeassa tuon voimakkuuden ja luottamuspulan suhteen. Ymmärrän myös tuon logiikan sen taustalla, ainakin tuon mitä tarkoitit itsesi heikentämisellä. En itse silti kykene siihen. Olen valmis ottamaan sen riskin, että etenemällä kohti parempaa ihmisyyttä ja ihmismallia osa jää matkalla pois. Jos se tekee minusta lopulta yksinäisen ja vaikeasti lähestyttävän, so be it.
Vaikka tuo uskomisargumentti on hieman hassu tässä yhteydessä, olen samaa mieltä sen järkiperäisyydestä, tai pikemminkin sen puutteesta. Näinhän se on ja kyllä luottamuksen puuttumiselle pitäisi olla jotain oikeampaa syytä tarjolla kuin vain “uskon puute”. Näillä mennään, ja tästä jatketaan.
on April 7th, 2011 at 09:13
Ei sinänsä liity pettämiseen, mutta miesten ja naisten luomiin tunteisiin, niiden ylläpitoon, irti pääsemiseen ja tietysti seksiin. Hyvää luettavaa ja melkoisen tuttua huttua.
http://www.musingsonlifeandlove.com/2011/03/14/we-werent-having-sex-but-i-was-still-getting-screwed/
on April 9th, 2011 at 04:37
Oksitosiinista vielä: luin tän linkin tästä. Sitä erittyy sekä miehillä, että naisilla seksin aikana. Artikkelissa on asiavirhe. Mutta kaipa se on helpottavaa tietää, että miehillä ja naisilla kiintymys toimii kuitenkin aika lailla samoin.
on April 9th, 2011 at 14:25
Anna, jäin lukemaan oksitosiinista ja vasopressiinistä, niin artikkeli on sikäli oikeassa, että vasopressiini on miehellä vastine naisen oskitosiinin vaikutukselle, siitä riippumatta, että kummallakin tuota ilmeisesti erittyy orgasmissa. Ts. rakastumisen/ihastumisen syyt voivat olla erit.
Tämän olen huomannut myös omalla kohdallani: seksi ja/tai orgasmi ei ole naisen kohdalla ollut se tekijä, joka saa minut ihastumaan/rakastumaan naiseen, eikä se tunne siitä liity useinkaan seksiin, vaikka se tietysti parisuhteissa tärkeää osaa näytteleekin. Enemmänkin olen huomannut tuon artikkelin lailla sen tapahtuvan silloin jos ihmisen fyysinen vetävyys yhdistyvät siihen, että ihmisen kanssa kommunikointi pelaa eli kun ns. kemiat kohtaavat.
Eli en voi sanoa, että se kiintymys toimisi todellakaan “aika lailla samoin”, ja siitä olen samaa mieltä tuon artikkelin kanssa. Ts. tuo artikkeli selittää pitkälti omaa alitajuista toimintamallia, vaikka vuosia kamppailinkin sitä vastaan – turhaan.