Avauduin taannoin pettureista omassa suhdehistoriassani. Siinä samalla sohaisin – tarkoituksella – ampiaispesää ja odotin jonkinlaista paskaryöppyä niskaani. Olen ehkä jossain määrin pettynyt, sillä yksittäisen siltapalon jälkeen maailma onkin hiljentynyt. Sain mitä halusin, mielenrauhaa, ja tekstini teki tehtävänsä: herätti ajatuksia ja ravisteli tiettyjä tahoja antamalla piston rintakehään. Totuus sattuu, sanotaan.
Truth shall set you free
Totuus on siitä veikeä konsepti, ettei se ole aivan niin mustavalkoinen ja yksinkertainen asia kuin miltä se ensiksi vaikuttaa. Oikeastaan veikeän siitä tekee ihmisten mielenkiintoinen ja omaleimainen tulkintakyky, joilla voidaan suorastaan venyttää totuuden muotoa ja käsitettä lähes rajattomiin tiloihin asti. Tässä mielessä totuus on tavallaan suhteellinen, vaikka se olisikin toiselta kantilta katsoen täysin absoluuttinen.
Ihmiset ovat erityisen hyviä venyttämään totuuden muotoa juuri silloin, kun heillä itsellään on vaikeuksia kohdata totuutta silmästä silmään. Jos totuus ei palvele heidän agendaansa, heillä on tapana pyrkiä muokkaamaan totuutta paremmin itselleen sopivaksi. Kun tarpeeksi kauan uskottelee vääristyneen totuuden olevan täysin totta, siis aidosti totuudenmukaista, siihen alkaa uskoa itsekin, ja tällöin valheesta tai illuusiostakin tulee kohteelle itselleen totta. Siitä huolimatta vaikkei tällä asialla olisi mitään tekemistä totuuden kanssa.
The object of the superior man is truth
Valheellista totuutta ei tietystikään pitäisi kutsua totuudeksi, eihän sillä lopulta ole enää mitään tekemistä totuuden kanssa. Joissain tapauksissa voidaan puhua osatotuuksista, kun asioista on kerrottu totuudenmukaisesti, mutta kenties jätetty osa (olennaisesta) asiasta kertomatta. Näitä tapauksia on huono kutsua vilpillisiksi, mutta jos tiedossa on vain osa isommasta kuvasta, on ehkä hieman kohtuutonta puhua varsinaisesti totuudesta.
Kun tähän kaikkeen sotketaan mukaan ihmisten omat, varsin reilustikin toisistaan eriävät näkemykset esimerkiksi moraalikäsityksistä, paketti monimutkaistuu entisestään. Tätä sivusin Petturimagneetti-tekstissäni: mikä on toiselle pettämistä, on toiselle kenties “hienoista ajattelemattomuutta“. Jos ei itse koe pettäneensä, voi totuus tuntua todellakin siltä, ettei näin ole tehnyt. Mutta jos toinen näkee selän takana vehtailun sellaisena, mikä on totuus? Tapahtuiko pettämistä ensinnäkään? On toisaalta hyvä muistaa, että valkoinenkin valhe on kaikesta huolimatta vale.
Truth hurts
Monelle ihmiselle totuus – tai ainakin sen veli, rehellisyys – on asia, jota toivotaan, jota tavoitellaan ja jota pidetään erityisen hyvänä asiana ihmisessä. Silti yllättävän moni ihminen loukkaantuu totuuden kohdatessaan. Aivan kuin nämä ihmiset eivät sitten kestäisikään sitä totuutta lopulta, kaikista naivistisista ja sinisilmäisistä puheista ja ajatuksista huolimatta.
Totuus voi satuttaa, etenkin jos kokee sen piston rintakehässään katsoessaan peiliin ja vastatessaan tekojensa seurauksista. Ei ole tavatonta, että ihminen pahoittaa mielensä kohdatessaan totuuden, jonka on onnistunut psyykkaamaan toisenlaiseksi omassa mielessään. Siinä kohtaa on turha itkeä maailman epäreiluutta, kun on itse soppansa keittänyt. Totuus sattuu vain jos on elänyt silmät ummessa.
Truth or dare?
On jollain tavalla ironista, ja samalla myös hieman surullista, että niin moni ihminen valitsee totuuden sijasta vilpin. Moni laittaa päänsä mieluummin puskaan kuin kohtaa totuuden silmästä silmään. Moni tuntuu toivovan elämän muuttuvan vilppien ja illuusioiden kaltaiseksi, sen sijaan, että yrittäisi elää elämän kurjienkin faktojen kanssa.
Valheilla on kuitenkin pitkät jäljet ja lopulta tuskin kukaan haluaa tulla niin mieluusti valheiden kohteeksi, etteikö vaihtoehtoisesti kohtaisi sen totuuden, jos siihen vain tilaisuus annettaisiin.
Siitä on nyt kolme vuotta ja rapiat, kun ajatuksenvirtaani virtsaputken lailla juoksuttava blogini sai alkunsa ja ensimmäiset tekstit raapustuivat kuin itsestään sivuston seinille. Jostain syystä ajaudun aina tietyin väliajoin katsomaan taakseni, historian sivuille ja miettimään mihin kaikkeen sitä on menty, tultu ja päädytty näiden kuluneiden kuukausien ja vuosien aikana. On ilmeisesti taas kerran aika tällaiselle.
Jos totta puhutaan, olin taas jälleen kerran aikomuksissa kirjoittaa jostain aivan muusta. Jostain sellaisesta, joka olisi liittynyt edelliseen tekstiini. Vaan kiire, itsetutkiskelu, havainnointi ja alitajunta ovat tehneet tehtävänsä. Etenkin kahta ensimmäistä on ollut paljon liikkeellä viime aikoina. Uusiutuneet työkuviot sekä viisi treenikertaa viikossa ovat vienet minut pisteeseen, jossa tuntuu, että tarvitsen excel-taitoja vapaa-aikani järjestelyyn. Mutta se arjesta.
Mennyt, nykyhetki ja tuleva
Itsetutkiskelua on harjoitettua viime aikoina paljonkin. En tiedä olenko sitä tehnyt sen enempää kuin kuluneina kuukausina, mutta tästä minulla on lämmin jomottava tunne takaraivossani. Kehtaisin väittää, että parisuhteen hajoamisen jälkeisinä viikkoina tai kuukausina sitä tekee enemmän kuin suhdekuvioissa soudellessaan. Rohkenisin jopa sanoa, että suhdetilanteen ja kuivan kauden välissä puntarointia tulee tehtyä enemmän kuin itse aavikolla lojuessaan. Ehkei sitä tee aina tietoisesti, mutta vähintäänkin alitajuisesti. Mikä meni pieleen? Mitä olisi voinut tehdä toisin? Mitä tapahtuu nyt, mitä tulevaisuudessa?
Sinänsä nuo asiat on jo tullut suurimmaksi osaksi käsiteltyä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Mutta ehkä kahteen viimeiseen kysymykseen on alkanut hakea vastauksia sitäkin innokkaammin. Mitä haluan tulevaisuudelta, mitä tapahtuu juuri nyt elämässäni? Nykyhetkessä asiat ovat oikeastaan lähes erinomaisesti, mutta tulevaisuudesta en tunnu tietävän mitään. En ole ikinä tiennyt. Olen toki tehnyt suunnitelmia, kuten edessä siintävä muutto ja pari ulkomaanmatkaa. Tiedän ehkä jotain kesän festareista ja minulla on käsitys siitä, milloin järjestän uuden asuntoni tupaantuliaiset. Mutta ne kaikki ovat pintaliitoa ja arkea. Tärkeitä asioita, toki, ja ajatustyötä että rahaakin vaativia, mutta silti arkista peruskauraa. Asioita, joiden varassa elämä ei lopulta makaa.
Käydessäni läpi esimerkiksi mennyttä suhderintamaani niin edellisen suhteen osalta kuin kolmen viimeisenkin vuoden saralta, minua vaivaa tunne siitä, että asiat kiertävät kehää. Ouroboros-käärme hykertelee kiepillä ollessaan asioiden syklisyyttä ja elämä toistaa itseään, aivan kuten minä tunnun toistavan itse itseäni tässä blogissani vuodesta toiseen. Mitä enemmän koitan määritellä elämääni tietoisesti, ehkä keinotekoisestikin, sitä vääjäämättömämmältä tuntuu se, etten olekaan niin paljon oman elämäni ohjaksissa kuin luulisin olevani, tai kuin haluaisin olla. En yritä, enkä edes halua, paeta vastuutani omasta elämästäni. Olen oman onneni seppä, mutta toisinaan tuntuu siltä, ettei asia olekaan aivan niin yksiselitteinen. Että lopulta sattuma määrittelee elämää enemmän kuin sille haluaisi antaa valtaa. Sillehän tavallaan kaikki ihmissuhteetkin perustuvat: heidän tekemille valinnoilleen, jotka yhdistettyinä omiin valintoihin määrittävät sen mitä tarinassa lopulta tapahtuu.
Itse
Kun mietin omia elintapojani, elämänkatsomustani ja ajatuksia, joita poimin, suodatan ja pyörittelen pääkopassani, huomaan tiettyjen päätelmien saapuvan ajatuskehääni aina uudestaan ja uudestaan. En esimerkiksi usko kykeneväni suhde-elämään ihmisen kanssa, jonka elämä on oppositiossa omani kanssa. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä monelle, mutta tarkennan hieman. On helppoa heittää näitä ajatuksia niin suurpiirteisistä asioista kuten vaikkapa uskonto tai politiikka. Kykenisinkö epäpoliittisena ihmisenä vakiintumaan sellaisen kanssa, jolle politiikka on kaikki kaikessa? Tuskin. Onnistuisinko pariutumaan uskovaisen ihmisen kanssa, kun itse edustan lähinnä uskontokäsityksen vastaista ideologiaa? En varmasti. Olisiko mahdollista, että päätyisin romanttisiin kuvioihin tapauksen kanssa, jolle ruumiinkulttuuri ja oman kehon rääkkääminen ovat kielteisiä tai etäisiä asioita? Epätodennäköistä. Tai yksilön, jolle suurinta kulttuuria ja täydellisintä viihdettä ovat Serranon perhe ja Salatut elämät? Ei kuulosta kovin todennäköiseltä.
Olenko siis hankala? Nirso? Tuomittu nysväämään yksin lopun elämäni? Ehkä, luultavasti ja toivottavasti en. Kuten sanottua, mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.
Sitten?
Missä lienen seuraavan kolmen vuoden päästä, sitä ei osaa sanoa kukaan. Toivottavasti en kuitenkaan kirjoittamassa näitä samoja sanoja yhä uudelleen tai edes jatkokertomusta tälle raapustukselleni.
Viikonloppu alkaa hiljalleen lipumaan horisonttiin ja sen myötä Helsinki Finnish Metal Expo lipumaan kohti tapahtumakalenteriani. Nähtäväksi jää onko edessä yksin tavanomainen viikonloppu muiden joukossa, vai kiinnostava ja tapahtumarikas retki sosiaalisten pyöritysten pauloissa.
Olin alunperin aikeissa kirjoittaa talven loppumisesta ja kevään tulemisesta, Super Bowlista ja hieman myös lennokkaasta viikonlopusta. Tulin toisiin ajatuksiin. Miksipä sitä oikeastaan jauhaa arkisista jutuista, jos voi kaivaa vähän syvemmältäkin ja tarjota vaikka aimo annoksen sosiaalipornoa? Onhan sitä paitsi siltojen polttelu paljon palkitsevampaa puuhaa kuin hiekkakakkujen rakentelu. En tosin tiedä teistä lukijoista, mutta näin ainakin täällä.
Osaan olla vittumainen ihminen. En ylpeile sillä, en liioin häpeä sitä. Tapahtumat vuosien varrella ovat tehneet minusta sellaisen ja otan täyden vastuun siitä mitä olen. Tähän liittyen myös kirjoitin tekstin reilu vuosi sitten.
Jotkut ihmiset tuovat minusta sen paremman puolen esiin. Tai ne paremmat, sillä uskoisin olevani muutakin kuin yksiulotteinen baarihumoristi. Toiset ihmiset taas saavat houkuteltua minusta sen pirun esiin. En itse pidä jälkimmäisestä, mutta minun maailmassa poskien kääntelyllä ei muuteta mitään. Joskus vain pitää olla vittumainen. Kunpa ei koskaan tarvitsisi. Se utopioista.
Sinisilmäinen
Olin nuorena poikana naiivi. Olin sinisilmäinen. Uskoin ilmeisesti maailman olevan pääasiassa mukava ja kiva paikka. Uskoin kai siihen, että vain vähemmistö ihmisistä on vittumaisia ja itsekeskeisiä mulkkuja. Mitä muistan esimerkiksi opiskeluajoistani alta parikymppisenä, muistan olleeni melkoisen humaani yksilö. Taisin uskoa jollain tavalla ihmisen luontaiseen taipumukseen olla hyvä. Ei mitään uskonnollista paskaa, vaan normaalia heimokäytösmallia. “Kohtele toisia kuin haluaisit itse tulla kohdelluksi.” (Tiedoksi sivistymättömille, Raamatulla ja kristinuskolla ei ole koskaan ollut tuohon moraaliohjenuoraan tekijänoikeutta.)
Tavallaan ajattelen yhä yllä olevan lailla.
Mutta en ole enää sama sinisilmäinen ja naiivi poika, jota olin joskus. Mutta olen ollut sitä hyvin kauan, sillä jollain tavalla tuollaista ajattelumallia vaaditaan, jotta edes jonkinlaiset optimistisuuden ja positiivisuuden rippeet säilyvät. Pessimismi kun taas on minusta paskaa ja luuserimentaliteettia. Ajatusmalli, joka tuhoaa käyttäjänsä sisältä päin.
Jaksan siis jollain tavalla vielä uskoa ihmisiin ja antaa heille mahdollisuuksia. Joskus ihmettelen miksi. Oli kyse biologiasta, kulttuurista tai luontaisesta luupäisyydestä, ei sillä ole väliä mistä se tulee. Se, että ylipäätään löydän itsestäni taipumusta tälle mahdollisuuden antamiselle, sillä on väliä. Sen myötä sinisilmäisyys kuitenkin roikkuu aina mukana kuin varkain.
Plus ça change, plus c’est la même chose
Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne lopulta pysyvät samoina. Siihen viittaa myös väliotsikkona oleva ranskankielinen sanonta. Tietynlainen kierre ja syklisyys ovat aina ja alati läsnä, kuin häntäänsä syövä ouroboros-käärme.
Kun aikanaan, reilu vuosikymmen sitten, päädyin ensimmäiseen parisuhteeseeni, johon lopussa liittyi pettämistä tavalla tai toisella, en vienyt tätä painolastia eteenpäin seuraavaan suhteeseen. En ajatellut, että se olisi asia, joka toistuisi suhteesta toiseen. Olin väärässä. Halusinkin olla.
Toinen kerta oli tarinan molemmilta puolilta katsoen hyvin samantapainen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Itse olin oppinut ensimmäisistä virheistäni ja kokemistani asioista suhteessa, mutta en selvästi tarpeeksi. Toisin sanoen, vaikka tilanne oli erilainen, sama kuvio toistui hienoisesti varioituna uudestaan. En silti suostunut viemään kokemuksiani eteenpäin.
Väliin taisi mahtua kolmisen vuotta ennen kuin taas päädyin seurustelemaan. Lyhyet säädöt välissä ja muut sutinat sikseen. Vaikka blogiani kauemmin lukeneet tietävät, etteivät vuoden 2008 suhdekuviot pitkän kaavan mukaan menneet, oli touhussa silti oikeita tunteita ja aitoa seurustelua. Jälleen kerran, homma loppui epärehellisyyteen ja epäselvään pettämiskuvioon. Vaikka asioilla kestikin aikansa selvitä, valheilla on pitkät jäljet. Tuolloin saatoin olla itse ylpeä siitä, että olin itse hoitanut kaiken puhtain kuvioin. Mutta “parempana ihmisenä” oleminen ei sekään tee automaattisesti onnelliseksi. Se voi jopa toimia päinvastaisesti: kun kosto tai hyvitys jää tekemättä tai saamatta, sitä vain tuntee itsensä hyväksikäytetyksi. Siltikään en vienyt tätä toimintamallia ja taakkaa eteenpäin, vaan jatkoin avarin katsein.
Kun neljänteen parisuhteeseeni päädyin vuoden 2009 loppupuolella, ja hieman yllätyksellisesti, täysin puun takaa, en kantanut menneen taakkaa mukanani. Tiesin epämiellyttäviäkin asioita silloin vasta tulevasta paremmasta puoliskostani, mutta hyväksyin faktat nieleskellen. Vuosi poikineen kului ja loppu tuli, kuten lukijat tietävät, ja vaikka se sydäntä riipaisikin, ajattelin, että kerrankin ilman mitään pettämisen taakkaa. Asiat olisivat kolmen toistuneen kuvion jälkeen toisin. Voi sinisilmäisyyttä. Valheilla ja sepityksillä oli jälleen kerran pitkät jäljet. Viikot kuluivat, kuukaudetkin, ja lopulta kuin järveen heitetty ruumis, pullahti asian todellinen luonne esille. Sama kuvio, taas kerran.
Kertakäyttöluottamus
En nyt takerru siihen missä mielessä ja minkälaista pettämistä näissä tapauksissa oli. Ei sillä ole minun kirjoissani merkitystä. Jos luottamus on rikottu, sen korjaamiseen vaaditaan muutakin kuin “sori”.
Joskus on käyty keskusteluakin aiheesta ja en tunnu olevan yksin mielipiteeni kanssa, sillä ehkä jopa se henkinen pettäminen on pahempaa kuin fyysinen hairahdus. En lähde arvailemaan tai miettimään mikä on totuus, vai onko se tapauskohtaista. Nämäkin asiat ovat menneen talven lumia. Sillä kuitenkin on merkitystä mitä voin viedä tästä mukanani tulevaisuuteen.
Voinko unohtaa aiemmat kokemukset? Muistaa ja oppia niistä? Luottaa tilastotieteeseen ja numeroihin? Vai toivoa sinisilmäisesti parasta, uudestaan ja uudestaan?
Ei sillä, että olisin tilanteessani yksin. Sehän tässä ehkä tragikoomisinta onkin. Kunpa olisinkin! Totta kai joku tässä maailmassa on maailman lyhyin mies tai joku maailman painavin nainen. En kuitenkaan usko, että itse olen ääritapaus missään mielessä. Ehkä pahinta onkin se, että olen luultavasti hyvin keskivertoinen tapaus, ja voin vain arvata miten paljon vastaavia tapauksia, pahempiakin, on muille vastaan tullut.
Ja sitten sitä ihmetellään miksi on varautunut ja defenssit pystyssä aamuin öin. Minä en sitä ihmettele. Ihmettelen vain sitä kauanko kestää ennen kuin kamelinselkä katkeaa viimeisen kerran. Sitä pelätessä, että näin käy, ja sitä toivoessa, että joku todistaa minut vääräksi.
Onneksi kuitenkin pian on kevät.
Luola
Blogi ajatuksenvirralle elämästä, ihmissuhteista ja ihmisten käytöksestä.