Vietin mukavan viikonlopun Tampereella. Rentoutumista, hyvää ruokaa, vähän treeniäkin, mutta ennen kaikkea ystäviä. Hyvää seuraa, hyvää musiikkia. Hyviä keskusteluita ja hauskoja hetkiä. Tällaiset viikonloppureissut ovat minulle toki kovin tuttuja ja tavallisia. Niissä on ehta todellisuuspaon maku. Mutta niiden hintana on kotiin palatessa kaiho. Kaiho, joka yleensä eksyy väsymyksen joukkoon junassa istuessani ja musiikin soidessa napeissani. Tunne on jotenkin kovin epätodellinen, väsynyt ja utuisa. Aivan kuin olisin valvonut liikaa tai kenties vajoamassa kohti laskuhumalan vähemmän antoisaa tilaa.
Omalla tavallaan tätä kaihoa voisi kutsua myös matkustuskrapulaksi. Onhan kyseessä tavallaan sellainen laskeutuminen takaisin arkeen, jonka voi kokea vain normaalista poikkeavan reissun ja viikonlopun jälkeen. Joskus minun tekisi mieli ottaa yksisuuntainen lippu jonnekin kauas pois. Ottaa etäisyyttä kaikkeen mitä minulla on, vieden vain ajatukseni ja kourallisen musiikkia mukanani. Hylätä kaikki se, mitä täällä on. Lähteä katsomatta taaksepäin.
Joskus taas tekisi mieli olla lähtemättä reissuun, jotta voisi välttää tuon tulevan kaihon ja paluun kotiin. Jos ei koskaan lähde, ei voi joutua palamaankaan. Tämä kaikki “krapulaisuus”, alkoholiton sellainen, tuntuu jollain tavalla niin turhalta. Se ärsyttää minua, mutta samalla tunnen pakottavaa tarvetta sitä edeltäviin tekoihin, reissuihin, pakoon arjesta ja kotoa. Eihän täällä lopulta ole mitään, paitsi arki.
Vaikkei tässä vielä mikään ikämies ollaan, mahtuu näihinkin vuosiin kaikenlaista kokemusta, tapahtumaa ja erilaista ihmistä. Arjesta, reissuista, parisuhteista, töistä, harrastuksista. Elämästä.
Olen nähnyt kohtuuttomuutta siellä missä sitä ei pitänyt olla. Olen nähnyt kauneutta rumuudessa. Olen nähnyt valoja pimeydessä. Olen nähnyt rakkautta jossain missä sitä ei pitänyt olla. Olen kokenut rakkauden puutetta siellä missä sitä piti olla.
Olen kuullut valheita siellä missä piti olla totuutta. Olen kuullut totuuksia valheiden välistä. Olen tehnyt tekoja, joita ei koskaan pitänyt tehdä. Olen joskus saanut jotain mitä kuului muille. Olen menettänyt jotain mitä joskus kuului minulle.
Olen sanonut asioita, joita ei koskaan olisi pitänyt sanoa. Olen kuullut asioita, joita ei koskaan tarkoitettu kuultavakseni. Olen sulkenut silmäni asioilta, jotka olisi pitänyt nähdä. Olen tuonut onnea asioihin, joissa sitä ei ollut. Olen nähnyt onnen katoavan kuin itsekseen.
Olen tapellut joskus, kun ei olisi pitänyt tapella. Olen ohittanut monta riidanlemuista hetkeä haluttomuuttani tapella. Olen saanut ihmisiä itkemään silkalla äänenpainollani. Olen itkenyt pelkästään sanojen viiltävyyden takia. Olen kärsinyt, olen luonut kärsimystä. Olen kokenut vahingoniloa, olen luultavasti joutunut myös sen kohteeksi.
Olen ollut cupidona ystävilleni. Olen maalannut piruja seinilleni. Olen ollut pessimisti, optimisti, realisti ja kyynikko. Olen darwinisti ja barbaari. Olen paljon mitä minun ei ikinä pitänyt olla. Olen lakannut olemasta asioita, joita joskus olin. Olen matkalla jonnekin, josta en vielä itsekään tiedä missä se sijaitsee.
Olen keskeneräinen. Olen heikko, vajavainen turhautunut. Olen eksyksissä, mutta samalla olen norsunluutornissani. Olen tyhjyydessä keskellä muita. En enää oikeastaan tiedä mitä olen.
Viime aikoina ovat päivät menneet lähes turboahdetulla vauhdilla. Eivät vain siksi, että töissä on tekemistä ja uuden oppimista ollut enemmän kuin tarpeeksi, vaan myös lisääntyneen vapaa-ajan puuhastelun parissa. Havahduin vasta, että olen ollut jo viikon pelkästään pelaamatta, mikä on minulle hieman epätavallista. Olenhan toki ehtinyt tässä reissata myös viikonlopun Helsingissä ja treenimääräkin on melkein tuplaantunut, mutta silti… Aivan kuin vuorokaudestani olisi kadonnut tunteja muutenkin.
Olen toisaalta ollut yksinkertaisesti niin fyysisesti väsynyt fyysisestikin, etten olisi edes jaksanut. Olen päätynyt tuijottamaan ruutua lasittunein katsein ja palautellut kroppaani lähinnä Facebookin ja muiden sosiaalisten medioiden parissa, musiikkia kuunnellen. En toki moiti itseäni siitä, että olen käyttänyt aikani “järkevämpään” ja “parempaan tekemiseen” kuin television tuijotteluun tai pelaamiseen, mutta silti – huomaan itsessäni myös jonkinlaista henkistä uupumusta.
Vieraantumisia
Tämä henkinen uupuminen ei kuitenkaan ole sidoksissa fyysiseen uupumiseen. Päinvastoin, treenaaminen pitää ajatukset kasassa ja ruokkii lisää aivoja erilaisilla ärsykkeillään. Mikä minua oikeastaan on sitten rasittanut? Syy lienee muissa ihmisissä. Ei sillä, että olisi mitään dramaattista tai erityisen mielenkiintoista tapahtunut. Olen vain alkanut kehittää jonkinlaista epätervettä antipatiaa ihmisiä kohtaan entistä enemmän. Jossain vaiheessa jo luulin misantropiaan taipuvan luonteenpiirteen hieman väljähtyneen, mutta jollain tasolla kaikki tuntuu kääntyneen nurinkurisesti. Välillä yksinkertaisesti tuntuu siltä, että mitä enemmän ihmisten kanssa on tekemisissä, sitä enemmän heihin myös turhautuu. Tämä nyt toisaalta menee jo ihan tilastollisen otannankin piikkiin.
Ongelma ei ole siinä ettenkö pärjäisi sujuvasti sosiaalisissa vesissä. Aivan sama onko kyse työni ajoittain vaatimasta asiakaspalvelusta tai pr-touhusta, sosiaalisesta kanssakäymisestä harraste- tai ravitsemusliikekuvioissa, tai vaikka kaupan kassalla asioimisesta, selviän tilanteesta erinomaisesti. Juttelen sujuvasti jotakuinkin millaisen ihmisen kanssa ja melkein milloin vaan. En jää käytännössä koskaan sanattomaksi. Missä sitten ongelma?
Muissa ja minun suhtautumisessani heihin. Monet ihmiset, aivan liian monet, herättävät joko sääliä, ylenkatsomista, halveksuntaa tai muuta vastaavaa. Ei sillä, että aktiivisesti vihaisin ketään tai että menettäisin yöuniani yhdenkään ihmisen takia. En oikeastaan voi sanoa mitään noista asioista sinänsä ihmisistä, vaan heidän käytöksestään. Mutta koska käytös johtuu aina lopulta yksilöstä, olisi jokseenkin lähinnä semantiikan kanssa saivartelua puhua käytöksestä ilman sitä ihmistä.
Turhautumisia
Joskus minusta tuntuu, että minun pitäisi muuttaa kauas pois, ylhäiseen yksinäisyyteen, vaikka jonnekin vuorille, erämaahan, metsään tai vaikka kuuhun. Toisaalta tiedän, ettei se ole se, mitä haluan, eikä se mihin edes pystyisin muun kuin pakon edessä. Olen kuitenkin sosiaalinen eläin ja parhaimmillaan muut ihmiset ovat parasta mitä elämällä on tarjota. Oli kyse sitten rakkaudesta, seksistä, ystävyydestä tai vaikka hyvistä keskusteluista, niitä ei voi kokea yksin. Niihin vaaditaan aina joku toinen tai useampi muu ihminen.
Ehkä juuri tästä syystä olenkin niin väsynyt. Väsynyt ristiriitaisuuksiin, mutta myös pettynyt ja turhautunut. En haluaisi ajatella, että suurin osa ihmisistä on yhdentekevää moskaa tällä planeetalla, mutta siltä minusta oikeastaan tuntuu. Ei tarvitse ajatella “maailman suuria epäkohtia”, kuten kansamurhia, sotia tai muita sellaisia. Ei tarvitse lukea Paavin aivoituksia tai kuulla katolisen kirkon pedofiliatapauksista. Ei tarvitse lukea pirinarkkareista puukottamassa lähipuistossa satunnaisia kulkijoita, eikä tarvitse kohdata ajattelurajoittuneita ihmisiä, jotta voi ajatella näin. Paljon vähempikin riittää. Ja silti, minäkin pääsen lopulta kovin vähällä.
Pahinta pelätessä ja parhainta toivoessa. Leuka pystyyn ja kohti tulevaisuutta.
Istun junassa matkalla kohti Helsinkiä. Koen jostain syystä outoa tarvetta kirjoittaa juuri silloin, kun istun matkalla johonkin. En ehkä niinkään autoissa tai lentokoneissa, mutta etenkin junassa istuessani. Samalla kun mietin niitä monia muita kertoja, kun olen kirjoittanut tekstiä tien päältä junassa istuessani, kulkee pääni läpi flashbackeja kuluneilta vuosilta.
Olen naputellut näitä matkalla Jyväskylään, pääkaupunkiseudulle, Tampereelle, Hämeenlinnaan – kirjoitusaiheet ja -välineet ovat vain vaihdelleet, läppäristä toiseen ja onpa tuota jokunen kerta tullut kirjoiteltua puhelimellakin. Samoin ovat vaihdelleet myös matkojen syyt ja niihin liittyvät syyt. Joskus tuntuukin siltä, että olen luovimmillani juuri silloin kun matkustan. Musiikki soi korvanapeissa, kulkuneuvo tärisee rauhoittavasti eikä aktiivisempaan tekemiseen ole pahemmin rahkeita. Tekemisen rajoittuneisuus, mikä upea tekosyy luovuuteen.
Utua
Juuri nyt oloni on raukea ja levollinen. Vähän liiankin. Silmät meinaavat painua väkisin kiinni ja tuntuu, että nukahdan juuri tähän paikkaan. Nyt, enkä tunnin päästä. Takana on töiden jälkeinen kuntosalitreeni ja suihku, masussa orastava nälkä. Matkaa Helsinkiin on vielä puolitoista tuntia.
Määränpäässäni minua ei odota mitään ihmeellistä, ei vielä perjantaina. Lauantaille on kaavailtu työtapahtuma, juhlatilaisuus tosin oikeastaan sekin. En tarkemmin tiedä mitä viikonloppu tuo tullessaan, en elä suuren suunnitelman varassa. Olen vain menossa eteenpäin puoliksi seikkailunhaluisena. Ensin yöksi kaverille, seuraavaksi yöksi hotelliin. Enkä näitä sanoja näppäimistöltä hakatessani tiedä mitä tulee tapahtumaan.
En oikeastaan edes tiedä miksi kirjoitan näitä sanoja. Tunnen olevani hetkessä ja toisaalta kuitenkin irrallaan todellisuudessa. Tuntuu kuin olisin jonkinlaisessa päihdeilluusiossa. En humalassa, enkä pilvessä, vaan jonkinlaisessa utuisessa mielentilassa. Olo on kuin elämäni sivustaseuraajalla. Katsojalla, joka odottaa seuraavaa käännettä. Seuraavaa tapahtumaa, joka toisi ruudulle jotain uutta ja kiinnostavaa.
Sellaista kai itsekin odotan. Jotain arjesta poikkeavaa, jotain normaalista viikonlopusta minut irti ottavaa. Ei siksi, että itsetarkoituksellisesti kaipaisin jotain uutta ja erilaista. En kaipaa, sillä rakastan tiettyjä rutiinejani. Rakastan treenaamistani. Melkein yhtä paljon pidän kotona pelien pelaamisesta. Hyvien leffojen katsomista. Vietän mielelläni aikaa hyvien ystävieni seurassa, paikkakunnasta riippumatta. Mutta siinä on aina jotain erilaista jo lähtökohtaisesti, kun matkaa toiseen kaupunkiin.
Stadi
Silmäni tuntuvat painuvan umpeen. Tunti ja vartti edessä. Flashbackit vajasta kuluneesta vuodesta Helsinkiin tasaisin väliajoin reissanneena nousevat mieleeni. Hyviä muistoja, mutta muistoja yhtä lailla. Muistutuksia siitä mitä oli.
Jostain syystä Helsinki etenkin on jättänyt minuun ihmeellisellä tavalla kaihoisan vaikutuksen. Nostalgisen tunnesiteen, josta en tunnu pääsevan koskaan eroon. Johtuuko se siellä tapahtuneista ihastumisista ja rakastumisista? Yksittäisistä rakkauden hetkistä tai niiden illuusioista? Vai onko minulla vain ollut aina Helsingissä niin mukavaa, että sieltä kotiin palaaminen tuntuu aina jollain tavalla raastavalta?
Ja silti en koskaan ole kokenut Helsinkiä kotoisaksi – paikaksi, jossa asuisin. Mutta se on kaupunki, jossa niin mielelläni käyn, uudestaan ja uudestaan, löytämässä, kokemassa ja hajottamassa itseäni. Aina uudelleen. Helsinki, kiihkeä rakastajatar, joka ei kuitenkaan koskaan antaudu minulle täysin.
“Uusi vuosi, uudet kujeet” on lausahdus, johon törmää aina silloin tällöin. Monesti se paitsi pitää paikkaansa, siinä on myös ehta lupaus jostain uudesta, ehkä myös paremmasta vuoden vaihtumisen myötä. Välillä ihmiset myös tuppaavat ihmettelemään miten vuoden vaihtuminen muka liittyy välttämättä mihinkään uuteen tai asioiden paranemiseen. Tuollaisessa vaihtumisessa on paitsi myös paljon psykologiaa ja täten eräänlaista placebo-vaikutusta, mutta yrityksillä tämä myös liittyy monesti bisnekseen, kun puhutaan kalenterivuosista ja tilikausista.
Minun kohdallani eräs tällainen konkreettinen muutos oli uusi, parempi työkuvio, tuttavallisemmin sanottuna ylennys. Tässä vaiheessa vielä yritän lähinnä päästä käsiksi uusiin työkuvioihini vanhojen ohella ja samalla oppia uusia asioita sitä mukaa, kun niitä eteeni tuodaan. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole kuitenkaan hehkutella tätä asiaa tai paukutella henkseleitä “hyvin tehdystä työstä” ja sen hedelmistä. Kyse on enemmänkin syklisyyden ymmärtämisestä.
Ouroboros
Syklisyyttä, ja sen myötä elämää ja kuolemaa merkitsevä Ouroboros-käärmesymboli on tullut elämisen myötä myös keskeisemmäksi omaa ajatusmaailmaa ja kokemusta. Mitä enemmän tällä planeetalla on tallustellut ja asioita havainnoinut, sitä enemmän on nähnyt elämän loputtomalta tuntuvan kiertokulun, kun uudet asiat ovatkin kuin vanhojen toistoa, mutta uudessa paketissa. Uudestaan ja taas uudestaan.
Mikä todellisuudessa sai minut tarttumaan virtuaalikynään oli ymmärrys siitä, että tämä vuodenvaihde on kuin häivähdys menneisyyttä. Olen kokenut täsmälleen saman kuvion noin kuusi vuotta sitten. Silloinkin ajankohta osui vuodentaitteen kohdalle. Kuten nytkin, silloinkin oli parisuhde kokenut loppunsa vuoden loppupuolella, työkuviot muuttuivat heti alkuvuodesta ja kamppailulaji oli vaihtunut syystalvella. Nyt uusi laji tuli vuodenvaihteen jälkeen, uudet työt heti vuoden alusta ja parisuhde katkesi syystalven tuntumassa. Samat tapahtumat, mutta hieman eri järjestys. Ilmankos tässä kuviossa olikin jotain tuttua.
Muistan elävästi kuinka koin tuon silloisen tapahtumavyyhdin ja sen luoman tunteen. Kyse ei ollut vain sivun kääntymisestä elämässäni, vaan suuremmasta kokonaisuudesta. Uudesta luvusta. Kuin elämä olisi jollain tavalla alkanut uudestaan. Tapahtumissa oli kaikissa jotain ikävää, nostalgista tunnetta, sekä tietenkin luopumista. Mutta samalla se oli uudelleensyntymistä. Nyt tämä sama tunne on viipynyt päässäni jo tovin, mutta vasta parin kuluneen viime päivän aikana olen sen ymmärtänyt.
C’est la vie
Vaikka tässäkin muutosten syklissä on omia ikävyyksiään, on tämä muutos entistä paremman tuntuinen. Toisin kuin viime kerralla, työmuutokset ovat yllä mainituista syistä paremmat. Lajivaihdoksesta en osaa vielä sanoa, mutta valinta tuntuu edelliskerran tavoin oikealta. Parisuhde-erot eivät koskaan tietysti ole hyviä asioita, mutta joskus niidenkin lopputulos voi olla parempi kummankin kannalta. Se vain vaatii aikaa, että sen ymmärtää. En esimerkiksi pitkään aikaan ole kokenut moista vapautta ja riippumattomuutta kuin nyt, puhumattakaan rahallisen tilanteen kohentumisesta. Elämä on hyvää. Joskus vain pitää luopua joistain asioista, jotta voi saada tilalle jotain vielä parempaa.
Tai kuten Fight Clubissa asia sanottiin:”Only after we’ve lost everything, we’re free to do anything.” Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin.
Kommunikaatiovammaisuus. Siinäpä aihe, josta olen kirjoittanut ennenkin, ja pyöritellyt päässäni vielä kirjoituksiini nähden moninkertaisen määrän. Otsikon mielikuvituksettomuus perustelee itsensä sillä itsellään: kommunikaation tulisi olla selvää, suoraa ja helposti ymmärrettävää. En halunnut pukea juuri tähän aiheeseen mitään ylimääräistä päälle. Aiheeni haluaa olla vapaa ja riisuttu, kahleeton ja vapaa vaikeista kielikuvista.
Kommunikaatio
Wikipedia määrittelee käsitteen kommunikaatio seuraavasti:
Viestintä eli kommunikaatio voidaan ymmärtää sekä sanomien siirtämiseksi että merkitysten tuottamiseksi. Lisäksi viestintä on määritelty yhteisyyden tuottamiseksi, jolloin olennaista ei ole tiedon tai informaation välittäminen vaan yhteisen ymmärryksen tuottaminen. Erilaisten viestinnän määritelmien ei tarvitse välttämättä olla toisiaan poissulkevia vaan niiden voidaan ymmärtää täydentävän toisiaan. Siten viestinnässä on samanaikaisesti kyse sanomien välittämisestä, merkitysten tuottamisesta ja yhteisen ymmärryksen rakentamisesta.
Toisin sanoen kyse on ymmärryksestä ja tiedosta. Tämänhän pitäisi olla kaikille selvää settiä. Ihmiset kommunikoivat eli viestivät, koska he haluavat jakaa tietoa tai ymmärrystä, yleensä molempia. Miksi sitten niin monet ihmiset epäonnistuvat tässä? Tarkastellaanpa otsikon toista puolta, vammaisuutta.
Vammaisuus
Tästä Wikipedia kertoo seuraavaa:
Vammaisuus kuvaa rajoitteita, jonka vuoksi henkilö syystä tai toisesta ei pysty toimimaan täysipainoisesti yhteiskunnan rakennetussa tai sosiaalisessa ympäristössä. YK:n 13. joulukuuta 2006 hyväksymässä Yleissopimuksessa vammaisten henkilöiden oikeuksista (Convention on the Rights of Persons with Disabilities) vammaisuus määritellään seuraavalla tavalla: “Vammaisiin henkilöihin kuuluvat ne, joilla on pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, jonka vuorovaikutus erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.”
Koska otsikossa kuvatussa vammaisuudessa ei yleensä ole kyse ruumiillisesta eikä aisteihin liittyvästä vammaisuudesta, päästään asia rajaamaan henkiseen tai älylliseen puoleen. Tämä tuskin yllättää ketään, mutta koska rautalankaa sattuu olemaan sopivasti varastossa, väännetään aiheesta kerralla selvää ja ymmärrettävää. Tai lupaan ainakin yrittää.
Yksi plus yksi on kaksi
Kun kerran kommunikaatiossa on kyse tiedon ja/tai ymmärryksen jakamisesta ja tuottamisesta, ja vammaisuudessa tässä yhteydessä taas älyllisestä tai henkisestä laadusta, joka estää täysimääräisen ja tehokkaan osalistumisen, voidaankin jo päätellä mistä on kyse. Kyllä, kyse on niistä ihmisistä, joilla on päässä jonkinlainen invaliditeetin tila, joka estää heitä viestimästä selkeästi ja ymmärrettävästi. Mikä tästä on sitten seuraus?
Luonnollisesti tila, jossa kaksi tai useampi ihmistä ei ymmärrä toisiaan. Jossain kohdassa on ongelma ja tämän ongelman tuottamiseen riittää yksi kappale vammaisia. Vammaisia, jotka eivät osaa, halua tai voi ilmaista itseään selvästi ja ymmärrettävästi, suorasanaisuudesta ja rehellisyydestä puhumattakaan.
Vammaisuuden eri muodot
Kommunikaatiovammaisuuden tasoja on useita, mutta en aio lähteä laskemaan ja erittelemään niiden eri tasoja, muotoja ja ilmentymiä. Riittää, että niitä voidaan todeta olevan erilaisia. Koska tämä kaipaa selventämistä, jaan muutaman esimerkin. Tyypillisin, mutta lopulta ehkä harmittomin tapa on epärehellisyys. Se voi olla suhteellisen viatonta ja valkoista valhetta, mutta epärehellisyys johtaa ymmärtämättömyyteen ja monesti ristiriitoihin. Tämä on kuitenkin kommunikaatiovammaisten – etenkin patologisten valehtelijoiden – yleinen piirre.
Toinen yleinen tapa on välttely. Kun ei tiedetä mitä sanoa, tai kun ei osata valehdella, eikä haluta sanoa suoraan, otetaan käyttöön keino nimeltä välttely. Tällaiset ihmiset välttävät suoraa kohtaamista, koska sellaisissa tilanteissa vaivaantunut hiljaisuus on ainoa keino toimia. Se ei tunnu mukavalta edes tällaiselle kommunikaatiovammaiselle, joten suoria kohtaamisia vältetään viimeiseen asti. Puhelimeen voidaan olla vastaamatta, tekstarit voidaan poistaa niihin vastaamatta, ehkä jopa lukematta. Facebookissa, sähköpostissa ja muissa vastaavissa medioissa voidaan noudattaa samaa kaavaa. Pää piiloon pusikkoon ja kuvitellaan, ettei toinen näe. Ei nykyteknologia enää petä niin pahasti, ettenkö tietäisi, että toinen on varmasti saanut puheluni, tekstiviestini, Facebook-viestini, pikaviestinviestini ja niin edelleen. Teknologiaan ja sen toimimattomuuteen on turha vedota.
Tämäkin toimintamalli on kovin yleistä ja etenkin nuoremmat, kokemattomat tai epäitsevarmat ihmiset kokevat tämän omakseen. Koska on helpompi olla vastaamatta kuin sanoa suoraan, koitetaan tilanteesta ikään kuin livistää teeskentelemällä näkymätöntä tai kuollutta. Tämä tosin on keinona yhtä halventavaa kuin suora valehtelukin, sillä silloin käytännössä aina aliarvioidaan toisen älykkyys.
Näiden kahden “päätyypin” alle mahtuu jos yhtä jos toistakin toimintatapaa. Osa ei osaa käsitellä tunteitaan, osa ei tiedä mitä haluaa ja osaa kiinnostaa vaan leikittely. Ja voihan yllä mainitut tapauksetkin jakaa vielä tarkemmin, jos haluaa, mutta eiköhän jokainen tiedä ilman alleviivaamistakin erot. Saivarrelkaa sitten vaikka kommenteissa, jos siltä tuntuu, että jotain jätin sanomatta.
Esimerkin vuoksi
Koska tosielämän esimerkit ovat tunnetusti parhaita pelkän sananhelinän ohella, heitetään vielä yksi sellainen tähän loppuun tunnelmaa keventämään. Loppuvuodesta, ennen vuodenvaihdetta, mutta joulun jälkeen päädyin pyytämään yhtä tuntematonta tyttöä sokkotreffeille. Sain kaverilta tämän tytön puhelinnumeron ja pienen empimisen jälkeen tartuin luuriin rohkeasti. Eihän minulla ollut mitään menetettävää kuitenkaan.
Puhelimen soitua muutaman kerran sieltä vastasi tyttö. Esittelin itseni ja kerroin asiani. Kerroin mitä olin saanut numeron ja kysyin rohkeasti tätä naispuolista lähtemään ulos, kahvin, syömisen tai vaikkapa oluen äärelle. Tyttö oli selvästi hämillään, mutta suostui kyllä. Sovimme, että näemme uudenvuoden jälkeen, mutta sovimme tarkemman ajan sitä ennen. Kiitos ja hei.
Myöhemmin samaisella viikolla kyselin tekstiviestillä päivän perään josko se olisi jo tiedossa. Ei vastausta. Koitin soittaakin jossain vaiheessa. Ei vastausta. Tekstailin toisena päivänä uudestaan. Ei vastausta. Soitin. Soitin toisesta numerostakin. Ei vastausta vieläkään. Kyynikon hälytyskellot soivat toki tässä kohtaa jo melkoisesti. “Eiköhän se ollut siinä.” Päätin vielä kerran kuitenkin palata asiaan vuodentaitteen jälkeen. Soitin, ei vastausta. Ajattelin, että johan on. Onko tämä tapaus vain kommunikaatiovammainen vai voisiko olla, että teknologia, siis itse luuri tai liittymä – prepaid-sellainen – olisi syynä. Kun tiesin nimeltä tytön kaverini kautta, lähetin Facebookissa viestiä. Se olisi viimeinen yritys. Ei vastausta.
Ei sillä, että tässä tapauksessa olisi ollut penniäkään kiinni, tai suuria odotuksia, mutta kun tekee toiselle selväksi, että myös “ei kiinnostakaan” on hyväksyttävä vastaus, niin miksei sitä voida sanoa suoraan? Ei sillä, että minä kokisin tässä tilanteessa itseni loukatuksi, mutta tuleehan sitä aikuiselle miehelle typerä olo, kun ensin luvataan yhtä ja sitten kommunikaatio katkaistaan täysin mitään sanomatta.
Se esimerkistä. Jos jotain olen tästä oppinut, niin ihmisten kanssa viestintä voi olla pahimmillaan hyvinkin paljon hermoja raastavaa. Tätä tietysti näkee joskus myös kaveruustasolla, monesti myös bisneksessä, mutta pahimmillaan se on parisuhde- ja deittailurintamalla. Pitäkää helvetti tunkkinne, jos ette kerran osaa tai halua kommunikoida ymmärrettävästi. Minulla on parempaakin tekemistä kuin tuhlata aikaani henkisesti vammaisiin.