Jälleen on yksi vuosi pulkassa, joskin vielä tätä kirjoittaessa on muutama tunti tätä vuotta jäljellä. Tällä kertaa olen ajoissa kuluneen katsastelussa ja hoidan homman alta pois heti kärkeen.
Mitä jäi käteen?
Mennyt vuosi oli pääosin varsin hyvä, oikeastaan erinomainen. Olin sydänjuuria myöten rakastunut suurimman osan ajasta, seurustelin onnellisesti ja romantiikka kukoisti. Jos ei muuten, niin ainakin sujuvan yksipuolisesti. Tuota iloa vuoden 2010 puolella kesti noin kymmenisen kuukautta, ja vaikka muutamia kyyneliä ohessa vuodatettiin, voi jo pelkän matematiikan valossa katsoa, että hommassa päästiin voiton puolelle.
Työasiat tulivat hoidettua, ja ilmeisesti pääosin vielä hyvin, kuten loppuvuodessa ilmoitettu ylennys & palkankorotus antoivat ymmärtää. Ensi vuosi näyttää taloudellisesti siis entistä paremmalta, joten sillä saralla asiat ovat hyvällä mallilla.
Treeni kulki, jotain tuloksiakin ilmeisesti tuli ja painoakin on kertynyt hyvässä mielessä viime vuoteen nähden. Vaikka aivan yhtä nousujohteista ei ole kehitys tänä vuonna ollut, kuin viime vuonna, ei tälläkään saralla ole syytä valitukseen. Uusia jippoja jäi taskuun myös brassijutsun puolelta, joka opetti Kärmekselle painin, lukotuksen ja kuristuksen saloja. Hienoja taitoja, vaikken kisaurheilusta vieläkään omakohtaisesti välitä.
Musiikin puolella 2010 ei vetänyt aivan vertoja vuodelle 2009. Tämä johtuu osittain paitsi siitä, että viime vuosi oli järjettömän kova, myös siitä, että 2010 näitä mestariteoksia tuli yllättävän vähän. Muutama todella kova levy kuitenkin, joten valittaa ei kehtaa siitäkään. Ja tulihan sitä nähtyä mukavia festareita ja muita keikkoja, joten siinäkin mielessä musavuosi oli ihan onnistunut.
Matkustelut jäivät kotimaata lukuun ottamatta vain Amsterdamiin, mutta se reissu sitten oli sitäkin parempi – kuten matkakirjoituksiani lukeneet tietävät. Sinne kelpaisi lähteä toistekin nauttimaan maan ja kaupungin antimista.
Kirjoitettua tuli suhteellisen paljon, niin musiikin kuin blogin osalta. Varsinaiset kirjoitusprojektit onnistuin miltei täysin hyydyttämään, ihan jo ajankäytön vuoksi, mutta katsotaan jos nykyinen elämäntilanteeni olisi sille suopeampi. Mitään tyhjiä lupauksia en lähde kuitenkaan antamaan.
Hyviä pelejä ja elokuvia tuli myös tukkukaupalla, tai ainakin enemmän kuin allekirjoittanut ehti kokemaan. Loppuvuodesta ulostunut Cataclysm oli NFL-penkkiurheiluharrastustani katsoen huono ajankohdan puolesta, mutta sitäkin parempi kariutuneen parisuhteen kannalta katsoen. Milläpä sitä itseään piristämään jos ei eskapismilla, sano.
Kaikkiaan vuosi 2010 oli varsin hyvä. Sanoisin, jopa erinomainen, jos ei tuota loppuvuoden kriisiä olisi tarvinnut mahduttaa kuluneen vuoden puolelle.
Mitä edessä?
Uusi, isompi asunto, uudet työkuviot ja parempi palkka. Siinä ne selkeimmät suunnitelmat ja tiedossa olevat kuviot ensi vuodelle. Lisää treenaamista ja samalla haistelen minulle uusien kamppailu- ja itsepuolustuslajien tarjontaa kotikaupungissani Turussa. Vielä olisi pari viikkoa aikaa miettiä löydänkö itseni Defendon peruskurssilta vai harkitsenko muita vaihtoehtoja.
Salitreenit ja muut puuhastelut saavat jatkua entiseen tapaansa, ja Super Bowlin myötä saan lopettaa minua jo kyllästyttävän massakauteni. Kymmenen kiloa on plussaa tullut kesästä ja se tuntuu ympärille makkarankuoren tavoin puristuneissa vaatteissa. Monet tuttuni eivät meinaa edes uskoa painoani pelkän ulkonäköni perusteella. Otan sen kohteliaisuutena.
Mitä tulee kaikkiin muihin menoihin, aika näyttää. Naisrintamalla olisi kiva saada vipinää, mutta jotenkin kaikki yrittäminen tuntuu niin turhauttavalta. Joko tässä törmää vääriin ihmisiin, tai sitten suorastaan vääränlaisiin ylipäätään.
Ei sillä, yksinkin on hyvä olla, mutta jotain jää silti puuttumaan. Mitäpä sitä kieltämään. Ei tässä enää olla alta parikymppinen pojankloppi, jonka mielestä ajatus yksinäisenä cowboyna ratsastamassa kohti auringonlaskua ei ollut lainkaan hassumpi ajatus. Olihan se nuorena niin, enää ei niinkään.
Vaan ei stressiä: elonvirta vie eteenpäin kuin Styx-joki konsanaan. Näillä sanoilla parempaa uutta vuotta itse kullekin vuonna 2011.
Joulu tuli, ja joulu meni. Se meni monelta osin juuri siten, kuten arvelinkin, mutta jossain määrin myös paremmin kuin tohdin ounastella. Ei siksi, että olisin pessimisti, sillä sitä en ole, vaan koska en ole enää viisitoistakesäinen pojankloppi. Tiedän yhtä sun toista niin itsestäni kuin ympäröivistä ihmisistä. Tiedän ja ymmärrän tiettyjä realiteetteja, jotka vallitsevat tahdostani riippumatta. Unohtakaa siis synkistely, tässä ei ole kyse siitä.
Valitsin “keveän” otsikkoni niinkin kevein perustein kuin elokuvaa katsomalla. Valitsin sunnuntai-illan katsottavaksi dystopiakuvauksen Tie. Elokuvan nähneet tietävät sen kuvauksen lohduttomasta maailmasta, jota vielä alleviivataan harmaalla, masentavalla värimaailmalla. Vaikka elokuvassa on myös toivoa ja etenkin lapsenomaista sellaista, se on hyvin synkkä ja omalla tavallaan varmasti myös musertava katsomiskokemus, ainakin herkemmille katsojille. Sen tarkemmin elokuvaan tai sen yksityiskohtiin menemättä, tuo raina herätti ajatuksia, ja etenkin kysymyksiä elämästä – niin omastani, kuin kokonaisvaltaisemminkin katsottuna.
Elämän tarkoitus
Olin liioittelematta noin viidentoista, kun äkkäsin mielestäni sen Oikean elämän tarkoituksen. En tarkoita mitään sellaista yksilöllistä ja kevyttä, joka vaihtuisi iän tai elämäntavan mukaan. En mitään hetkellistä tai tiettyyn aikaan, kulttuuriin tai elämänvaiheeseen sidottua. Tarkoitin tietysti onnellisuutta. Elämän tarkoitus olisi olla onnellinen ja sen tavoitteleminen olisi tavallaan kaiken etusijalla, tai ainakin lopulta se eteenpäin ajava voima, joka saa meidät tekemään valintoja, tyhmiä tai fiksuja, rationaalisia tai tunteellisia, kerta toisensa jälkeen.
Kuten joitain vuosia myöhemmin opin, tämä asia oli tietysti keksitty jossain antiikin Kreikassa jo pari tuhatta vuotta minua ennen. En pahastunut. Olin otettu.
Mitä onni on?
Mitä en kai tietääkseni ole koskaan miettinyt, tai en ainakaan tarpeeksi, oli lopulta se tärkeämpi kysymys. Mitä onni on? Miten tullaan onnellisiksi?
En ole enää niin naiivi, ettenkö ymmärtäisi, että tätä samaa asiaa ovat minua fiksummat, viisaammat ja enemmän oppineet miettineet, pohtineet ja ratkoneet. Tai ainakin pyrkineet ratkaisemaan.
Vastauksiakin varmaan on monia. Toisin kuin itse alkuasetelmassa, onnellisuuden käsite ja sen saavuttaminen onkin paljon enemmän ikään, elämänvaiheeseen, kulttuuriin, yksilöön ja muuhun sellaiseen sidottua.
Tuleeko onni siitä, että on hyvä työpaikka? Että on paljon ystäviä? Rahaa ja mammonaa? Terve? Ehkä.
Että on suosittu? Menestyvä? Saa paljon seksiä? Että ehtii opiskella? Urheilla? Saa syödäkseen paljon herkkuja? Päihteitä? Mahdollisesti.
Että on jälkikasvua? Jälkikasvua, joka oppii, kasvaa ja menestyy? Että on lapsia, hyvä työpaikka, paljon ystäviä ja talouskin on kunnossa? Että on rakastettu? Kenties.
Herra Maslow
Abraham Maslow julkaisi 1940-luvulla psykologisen teoriansa, joka opittiin myöhemmin tuntemaan Maslow’n tarvehierarkiana. Vaikka teoriassa on aukkonsa, sitä hyödynnetään yhä edelleen, tänäkin päivänä muun muassa markkinoinnissa. Kuten teorian tuntevat tietävät, kyse ei ole vain kaupallisen alan teoriasta tai käsitteestä. Kyse on ihmisen peruspsykologiaa käsittelevästä ajatuksesta, ja se tuntuu monesti pitävän paikkaansa enemmän kuin hyvin.
Miten tämä heijastuu tosielämään? Se on helppo havaita. Kenties helpoin tapa on kiinnittää huomiota ihmisten valituksiin. Mitä pienemmistä ja merkityksettömimmistä asioista ihmiset valittavat, sitä korkeammalla he ovat tuossa tarvehierarkiassa. Toisin sanoen, sitä paremmin heillä menee. Hieman mutkia suoraksi vetäen: sitä onnellisempia he ovat.
Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että nämä ihmiset itse ymmärtäisivät sitä, saati että myöntäisivät tämän. Ja muistetaan nyt vielä, ettei tuo teoria ole aukoton. Se kuitenkin antaa suuntaa asioiden todellisesta tilasta. Jos ei muuta, osittain sen ansiosta osaan havainnoida ja ymmärtää omaa tilaani paremmin.
Oma onnellisuus
Kun itse hyvin tiedostan miten asia menee, etenkin oman elämäni kohdalta, on myös helppo ymmärtää omaa tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä, onnea ja onnettomuutta. Minä olenkin ollut suurimman osan elämästäni onnellinen, ja vähintäänkin tyytyväinen. Harvoin elämässäni on ollut niin suuria puutteita, että olisin mieltänyt itseäni onnettomaksi.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi kokenut vastoinkäymisiä. Ei, en ollut onnellisen perheen lapsi, enkä kasvanut miellyttävän isäpuolen hellässä huomassa. Mutta juuri nuo vähemmän miellyttävät asiat ovat osittain koulineet minusta ihmisen, joka olen, ja siksi osaan myös nauttia elämän pienistä, tavanomaisistakin asioista. Näitä ovat niin oma vapaa-aika, riittävä varallisuustaso omaan elämiseen ilman suurempaa luksusta vaatimatta, hyvät ystävät ja niin edelleen. Se kuitenkin esimerkeistä.
Minulla oli jotakuinkin kaikkea mitä saatoin kuvitella realistisesti omaan elämääni. Minä olin onnellinen. Olen aivan varma, että myös tulen olemaan joskus onnellinen. Tai jos en nyt aivan sataprosenttisen varma, niin ainakin realistinen puoleni väittää sen olevan tilastollisesti hyvin todennäköistä. Optimistinen puoleni sanoisi saman, mutta satakymmenprosenttisella varmuudella.
Minulta kuitenkin puuttuu asioita, joita minulla oli. Blogiani lukeneet ja muut sisälukukykyiset tietävät kyllä mistä on kyse, joten en halua hieroa itsestäänselvyyksiä kenenkään kasvoihin. Sillä ei niinkään ole merkitystä mitä minulta puuttuu. Enemmänkin merkitystä on sillä, että ymmärtää omaa elämäänsä ja kysyy itseltään toisinaan mitä elämästä puuttuu, mitä siltä lopulta haluaa.
En yritä valaa ällöpositiivista uskoa tai näkemystä keneenkään teistä lukijoista. Minusta ei ole siihen, ei sen enempää halun kuin muunkaan puolesta. Mutta silloin tällöin olisi paikallaan katsoa peiliin ja kysyä itseltään: Mitä haluan? Mitä minulta puuttuu? Mitä voisin tehdä toisin, jotta asiat olisivat paremmin?
Minä tiedän, omalta osaltani, vastaukset näihin. Ja minä jatkan tuon onnellisuuden etsimistä.
Polkiessani tänään töihin reilun parikymmenen asteen pakkasessa, heräsi päässäni ajatus kirjoittaa ajatuksia henkisestä ilmastonmuutoksesta. Ilmastonmuutoksellahan tarkoitetaan, kuten kaikki tietävät, ilmaston ääriolosuhteiden kärjistymistä. Talvet ovat kylmempiä kuin ennen, kesät lämpimämpiä kuin ennen. Kuten jo edellistä aiemmassa avoimessa tilityksessäni ilmaisin, olen kokenut tunnetiloissa äärimmäisempiä ilmiöitä kuin aiemmin. Rakkaus on voimakkaampaa, mutta niin on suru ja tunteet pettymyksenkin. Sisälläni vallitseekin eräänlainen emotionaalinen ilmastonmuutos.
Perinteitä kunnioittaen
Mitä en kuitenkaan muistanut työmatkallani, oli seikka, että olen kahtena edellisenä jouluna – eli blogini olemassaolon ajan – kirjoittanut blogiini [1],[2] juuri tänä samaisena päivänä: 23. joulukuuta. Edeltävinä vuosina olen kirjannut havaintoja ja ajatuksia tästä vuoden kenties merkittävimmästä juhlasta – joulusta, yulesta, valonjuhlasta – miksi ihmeeksi sitä kukakin sitten kutsuu.
Aivan kuin ouroboros-kuva jalassani muistuttaa, elämä kulkee sykleissä ja näistä merkkipäivistä tuon syklisyyden voi hyvin nähdä. Nämä kun ovat paitsi helposti muistettavia kiinnekohtia arjen keskellä, myös yleensä normaalista puuhastelusta ja viikonlopuista poikkeavia tapauksia sisältönsä ja aikansa vuoksi. Vuoden synkin päivä on vain kerran vuodessa ja sen ohitettuamme päivät alkavat taas pidentyä.
Pidetään siis tästä traditiosta kiinni ja kirjoitetaan ajatuksia tämän vuoden synkimmästä juhlasta.
Kossupullo ja rasvattu köysi
Mitäpä sitä asiaa kaunistelemaan: koskaan ei ole joulu ahdistanut juuri näin paljon kuin tänä vuonna. Yleensähän minua ei niin hirveästi ahdista mikään, mutta juuri tänä kyseisenä joulunaikana oloni on jotakuinkin päinvastainen. Yksinäisen sinkkumiehen poikamiesboksi, suljetut kaupat, hiljainen kaupunki, ystävät sukulaisillaan ja taustalla varjona ylle kaartava parisuhdemuisto. Poissa ovat männävuoden mukavat yhteiset hetket kauniimman osapuolen kanssa. Nyt leffoja katsotaan yksin ja ympäröivä pimeys tuntuu paljon mustemmalta kuin ennen.
Eikä kyse ole vain erosta tai yksin kotona olemisesta. Ainahan voisi mennä baariin, mutta kun enää ei ole myöskään kokenut suurta intoa alkoholin kanssa läträämiseen, kuten joidenkin menneiden vuosien joulujen kanssa tapana oli. Sukulointi – anteeksi vaan, isä ja äiti, jos tätä luette – ei myöskään suuremmin innosta. Ei sillä, ettenkö mielelläni kävisi kotona vanhempiani näkemässä, mutta siellä yksinäisyys korostuu toisella tavalla.
Ehkä juuri perhepiirissä oma yksinäisyys oikein alleviivaantuu, eikä kukaan halua nurkkiinsa jouluna mököttävää mörköä – ei sillä, että nyt mököttävää tyyppiä ikinä olisinkaan. Ja kaikkein vähiten haluan kuulla omilta vanhemmiltani juttuja “uusista kaloista meressä” tai muita yleispäteviä latteuksia (joita kyllä tulee itsekin viljeltyä).
Kun sitten mielikuvaharjoituksena käy läpi joulun skenaarioita, jää oikeastaan näiden ympärille enää se terästetyllä glögillä tai muulla viinalla läträäminen. “Otahan nyt tästä niin piristyt!” En minä halua piristyä viinaa juomalla.
Ehkä kuulostan nuivalta. Ehkä minä olen nuiva. Olo on muutenkin kovin välinpitämätön, ja toisaalta ristiriitainen. Toisaalta koen juuri nyt kaihoa, yksinäisyyttä ja tietynlaista mielen synkkyyttä. Toisaalta taas koen, että minun pitääkin olla yksin. Olen suunnitellut muuttuneeseen “jouluohjelmaani” lähinnä vain salilla treenaamista ja kotona olemista, pelaamisen & leffojen parissa. Kun tähän kokonaisuuteen lisää ruoan ilman yhtään jouluista ruokatarjontaa, mukaan lukien piparien, joulutorttujen ja kinkun puuttumisen, on jouluton tunnelma valmis.
Joulumörkö
Olen suoraan sanoen aika ymmälläni koko tilanteesta. Välinpitämätön, kylmä, väsynyt. Suru, vitutus ja muu sellainen on saanut väistyä, mutta itse itseäni vapaasti lainaten: surun puuttuminen ei tarkoita onnellisuutta. Taidan olla suosiolla oman jouluni suurin mörkö ja alistua pimeyden tahtoon. Katsotaan mitä tuleman pitää.
Olen ottanut tunnetasolla turpaan noin kolme kertaa kuluneen neljän kuukauden aikana. Tarkoitan siinä mielessä turpaan saamista, että itkua on saanut vääntää, sydän on saanut iskua ja potkua, eikä homma ole muutenkaan mennyt sen parhaimman kaavan mukaan. Jospa kolmas kerta toden sanoisi, ja nyt voisi keskittyä selviytymiseen.
Olen taistellut kaksin käsin itsesäälissä rypemistä vastaan, koittanut pistää kampoihin sille tunteelle, että olen häpeällisen tyhmä näissä asioissa ja olen antanut tulla johdatetuksi kuin sokea pimeässä. Olen antanut oman kiltteyteni ja myötätuntoni, mutta myös sydämeni, ottaa ohjakset käsiinsä, ja sen myötä olen käynyt pohjalla kerran jos toisenkin, naama mudassa ja tunnetaso ruhjeilla.
Olen ollut niin herkässä tilassa, että jopa olalle taputukset, tsemppaukset paremmasta ja lupaukset selviytymisestä ovat saaneet minut kyynelten partaalle. Puhun nyt niistä ystävistä, jotka ovat oikeasti olleet jelppimässä minua pois tuosta itsesäälin, häpeän ja kunniattomuuden tunteen suosta. Saan vieläkin niellä kuivaa kurkkuani, näitäkin sanoja näpyttäessäni, vaikka ilma alkaa jo tuntua paremmalta. Aivan kuin olisin jossain henkisessä keuhkokuumeessa.
Feenikslintu
Myyttinen tulilintu, Feeniks on muinainen jälleensyntymisen symboli. Sen muodot ovat vaihdelleet tarinoista ja sen versioista toiseen, mutta yhteistä näille on kuolema ja uudelleen syntyminen. Jotta voi syntyä uudestaan tai uusi lintu ylipäätään, vanhan täytyy kuolla. Joissain tarinan variaatioissa jopa entistä voimakkaampana versiona kuin edeltäjänsä. Tämä tila on myös minulla vahvasti edessä. Mitä, miten, koska? Aika näyttää.
Takaiskuja tulee jokaiselle. Siinä ei ole mitään uutta tai ainutlaatuista. Jokainen kokee tarinansa yksiöllisesti ja ainutlaatuisesti, eikä sitä kukaan muu voi koskaan täsmällisesti samalla tavalla ymmärtää. Voi kokea empatiaa ja päästä lähelle sitä tilaa, jossa toinen on, mutta jokaisen henkilökohtainen tragedia ja tunteiden myrsky on viime kädessä aina yksilöllinen, uniikki tarinansa. En oleta, että kukaan täysin ymmärtää minua, enkä minä heitä, mutta teen parhaani.
Vaikka kuinka haluaisin, minäkään en aina jaksa tai pysty olemaan vahva. Toisinaan sitä vain tarvitsee muiden jeesiä ja tukea. Olenkin kiitollinen siitä, että minullakin on ystäviä, jotka tämän ymmärtävät.
Alan hiljalleen tuntea, kuinka siipeni alkavat vahvistua ja usko omaan itseen palautua. Ehkä kaikki ei sittenkään ollutkaan minun vikani. Ehkä edessä ovat paremmat tuulet.
Loppuun vielä kipale, joka hyvin muistuttaa siitä kuinka kenelläkään ei ole yksinoikeutta suruun ja masennukseen, vaikka joskus siltä tuntuukin.
There’s a cold wind in the winter of my mind
A season that lasts through all changes in time
I try so hard sometimes
I wish there was a raincheck on tomorrow
Not ready to deal with what I don’t wanna find
Struggling alone, just to hold on
I just wanna know why is it me
In a tear there is a message from the heart
Detached from the goodit’s a hope gone astray
I cry so hard sometimes
Too scared to think what what will bring tomorrow
Already much more then I can handle today
I can’t breathe, suffocate as I’m buried by hate
And so sadly I learn there’s no justice to fate
I just wanna know why is it me
Losing the race with thoughts out of place
I just wanna know why is it me
You ain’t got a monopoly on sorrow
You know plenty nas made it my way
You ain’t got a monopoly on sorrow
There’s plenty that feel just the same
There’s a pain so insane that I fight but can’t tame
And my mind battles on as my body lies lame
I can’t feel the feel but I feel like it hurts
I can’t feel the feel but I feel like it hurts
I can’t feel the feel but I feel like it hurts
Hurts hurts
And I know that I know I don’t know if I know if
It just would stay clear then I’d see and I’d go
I just wanna know why it’s me
Ain’t got a monopoly on sorrow
You, you, you ain’t got no, no you ain’t got no,no
You ain’t got no, no, you ain’t got no, no
There’s no monopoly on sorrow
No monopoly on sorrow
No monopoly on sorrow
No monopoly on sorrow no no no
You ain’t got no no no, you ain’t got no no no
You ain’t got no no no, you ain’t got no no no
No monopoly on sorrow
Monopoly on sorrow
Monopoly on sorrow
No no no no no
You ain’t got no, no no no
You ain’t got no, no no no
You ain’t got no, no no no
You ain’t got no monopoly on sorrow
En tiedä mistä aloittaisin. Olen niin sanotusti henkisesti sekaisin, tunnetasolla. Takana on viikonloppu viihteellä, pääosin onnistuneesti. Olen loikannut dekadenssin poluille ja ottanut tietoisen askeleen välinpitämättömyyden ja hedonismin puolelle. En ole tehnyt mitään sellaista, mikä kaduttaisi. En mitään sellaista, mistä olisi syytä potea morkkista. En ole tehnyt mitään varsinaisesti kyseenalaista. Tai ehkä olenkin, mutten mitään pahaa, ikävää tai kamalaa. Minun henkinen perikatoni johtuu muista syistä.
Emotionaalinen krapula
Koska olen sekavassa mielentilassa, tekstini saattaa vaikuttaa normaalia vaikeaselkoisemmalta. En yritä pyytää anteeksi tai tarjota tekosyitä, tarjoan vain eräänlaista selitystä vuodatukselleni. Alustan vielä tekstiäni sillä, että olen miettinyt paljon mistä voin, haluan ja “saan” kirjoittaa. Koen ulkopuolista painostusta siitä, mitä “saisin” kirjoittaa, ja koen tämän eräänlaiseksi sensuuriksi. Ihmiset eivät halua päätyä blogiini, mutta muitahan saa tietysti tarkkailla. Tai asian voisi myös ilmaista niin, että mitä vaan ympäripyöreää saa kirjoittaa omasta elämästään, kunhan sieltä ei löydä itseään. Jos tämä koskee teitä jotain rintaanne, katsokaa peiliinne. Minä olen itkenyt jo tarpeeksi itseni vuoksi.
Olen totta puhuen itkenyt tänään enemmän kuin yli pariin vuoteen. Olen tainnut itkeä näin paljon viimeksi viimeistä edeltävän parisuhde-eroni kohdalla. Se oli hetki, jolloin matto vedettiin jalkojeni alta ja lujaa. Täysin puun takaa, kuin housut kintuissa. Jos on lukenut blogiani tuolloin aikoinaan (elo-syyskuussa 2008), ehkä jopa muistaa mitä tarkoitan. Mutta miksi siis itken nyt? Mikä pudotti minut pilvistä kesken ilmavan nousukauden?
Minua tavallaan painostettiin ja/tai pyydettiin, etten kirjoittaisi “muista”, mutta parisuhteista on hankala kirjoittaa sillä tavalla, ettei toinen näkyisi kuvassa mitenkään. Yritän kuitenkin.
Kun erosin parisen kuukautta sitten, otin eron ilmeisen kevyesti. Vuodatin vähän kyyneliä, mutta koska ero ei tullut täysin yllätyksenä, siihen oli helppo asennoitua. Näin luulin. Olin toisaalta saanut eroon jo hyvän valmistautumisharjoituksen elokuussa, kun edesmenneen parisuhteeni toinen puolikas muutti ulkomaille. Aikomuksemme oli tuolloin erota ja katsoa tilannetta uudestaan, kun hän tulee Suomeen takaisin. Näin tavallaan teimmekin. Siinä kohdassa taisin tehdä ensimmäisen virheeni. Mutta minä olen ottanut opikseni, että tunteita pitää seurata, jos tunne-elämää haluaa. Liika rationaalisuus tappaa mahdollisuudet romantiikkaan ja toimiviin parisuhteisiin. Näin olen asian ymmärtänyt. Niinpä suhteemme palasi ennalleen ulkomaatapauksen jälkeen. Kaikki oli valtakunnassa hyvin.
Iloa ei jatkunut kovinkaan kauaa, sillä kuten sanottua, ero kuitenkin tuli parin kuukauden sisään paluusta. Sain tästä asioiden kulusta katalan muistutuksen tänään, kun sain erään käsityötilauksen tilausvahvistuksen. Olin tilannut tuon korun syyskuussa tuolloiselle tyttöystävälleni, koska hän moisen halusi. Ajattelin siitä hänelle lahjaa. Sain kuitenkin kuulla, että käytetyistä materiaaleista johtuen tilaus tulee viivästymään, koska materiaalien pitää kuivua. En tiedä oliko viivästykselle joitain muitakin syitä, mutta ne ovat sivuseikkoja. Erokin ehti tulla välissä ja ajattelin, että koru tulee jos tulee. Tänään sain siitä vahvistuksen. Ironista, sikäli, että itkeminen oli vielä edessä.
Ristiriitoja
En luonnollisestikaan “saa” kirjoittaa muista, kuten jo aiemminkin sanoin. Tähän väliin on pieni anekdootin paikka. Tapahtui Oulussa viime kesänä, Jalometallissa tarkemmin sanoen. Tuolla reissullahan olin exäni että kavereideni kanssa pyörimässä ja nauttimassa musiikista. Siellä olivat ilmassa myös merkit silloin edessä olevasta erosta, tai siitä tulevasta tilanteesta. Reissu meni kuitenkin hyvin, eikä siellä ryvetty ikävissä asioissa. Tätä kyseistä asiaa en olisi kuitenkaan muistanut ilman ystäväni muistutusta, joka tänään joutui kuuntelemaan sydänvereni vuodatusta.
Erään festaripäivän jälkeen käydessämme pizzeriassa tytöt kävivät keskustelua miesten sukupuolielimistä. Tietyn miehen tietystä paketoinnista, tarkemmin sanoen. Siinä samassa sitten taisi selvitä, että samaa keskustelua on käyty myös meikäläisen rakkauden keihäästä. Me miehet taisimme olla siinä hieman ihmetyksissämme, että miten nyt näin, mutta kuulemma muiden yksityisasioista saa ja pitää voida puhua. Tavallaan ymmärrän. Eihän monissa asioissa ole mitään harmillista tai ikävää. Ja varsinkin jos anonyymisti puhutaan.
Mutta kun sitten samoilta ihmisiltä tulee nyrpeyttä sen suhteen, että heistä vaan ei saisi puhua, kirjoittaa tai mitä tahansa. Aistinko hienoista tekopyhyyttä? Ristiriitaa? Kaksinaamaisuutta? En minä tiedä miksi tuota pitäisi kutsua. Mutta jotain mätää tuossa kuitenkin on. Ei sillä, en minä hae hyvitystä enkä kostoa.
Mutta koen, että saan kirjoittaa mistä haluan. Jos joku teistä tai jostain muusta loukkaantuu, olen valmis ottamaan riskin. Jos tulen ampumaan itseäni jalkaan vain siksi, että haluan pahan oloni pois koneistosta ja kirjoitan siitä avoimesti, olen valmis ottamaan senkin riskin. Jos jokin “kaverisuhde” tulee menemään sen takia vituiksi, että joku löytää itsensä tekstistäni, aiheetta tai aiheellisesti, eikä kykene sitä keskustelemalla selvittämään, sellainen kaverisuhde saakin mennä vituiksi. Sillat saavat palaa jos siihen kerran on aihetta.
Kungfutsen sanoin:”Älä ystävysty ihmisten kanssa, jotka eivät ole sinua parempia.”
Kohtalokas puhelu
Mistä tämä kaikki vuodatus sai sitten alkunsa? Yhdestä puhelinkeskustelusta. Tuo puhelinkeskustelu, tämän muuten kovin lennokkaan viikonlopun jälkeen, sai minut särkymään. En ole itkenyt näin paljon varmaan yli pariin vuoteen. Minulle tuli niin sanottu “fall from grace” -tunne. Raamatullisessa kontekstissa tämä tulkitaan myös syntiinlankeemuksena. Kyse ei ole tässä kohtaa siitä, vaan sanonnasta, joka tarkoittaa muun muassa maineen, kunnian tai statuksen menettämiseen. Omalla kohdallani tämä tuntuu lähinnä emotionaaliselta, miltei häpeälliseltä pakkolaskulta. Kuin lentokone törmäisi maahan. Tai enkelin maahansyöksyltä siipensä menettäneenä, jos raamatullinen kielikuva sallitaan.
Puhelinkeskusteluun yksityiskohtiin menemättä, opin ymmärtämään missä tilanteessa mennään. Ymmärsin jälleen kerran, että olen parempi lukemaan ihmisiä ja asioita rivien välistä kuin itsekään aina muistan, saati miten muut asian tuntuvat ymmärtävän. Tajusin juuri tuon keskustelun myötä missä tilanteessa olinkaan exäni kanssa. Eroni ei ollutkaan ikinä ollut niin läpi käyty osaltani kuin olin kuvitellut. Olin luullut saaneeni hyvän irtioton häneen ja seisoneeni täysin omilla jaloillani mitä tulee tunne-elämään ja ylipäätään sinkkuna olemiseen. Tilanne on siksi monimutkainen, koska kuten monet ystävämme tiesivät, meidän tilanteemme oli eräällä tavalla avoin. Olemme kuitenkin olleet paljon tekemisissä eron jälkeen, kavereina ja hyvässä hengessä.
Tuo puhelinkeskustelu selvensi kuitenkin minulle sen miten lopullinen eromme on. Ei sillä, ettenkö olisi sen sitä tiennyt olevan rationaalisesti jo siitä asti, kun päätimme erota, mutta tunnetasoni oli eri mieltä. Kun vihdoin ymmärsin, ettei minulla enää oikeastaan ole mitään merkittävä jalansijaa hänen elämässään, tunnetasolla maailmani tuntui romahtavan. Tajusin olevani yksin. Ymmärsin, etten ole mitään muuta kuin exä muiden joukossa.
Tein ehkä alkujaankin virheen ylläpitäessäni tätä lämmintä kaverisuhdetta häneen eron jälkeen. Olimme kuitenkin molemmat sitä mieltä, että yhdessä on silti kivaa, vaikka erosimme, joten miksi ei. Rapsutimme molemmat toistemme selkää, niin sanoakseni. Yhteiset edut, mutta ei velvollisuuksia. Mutta oli vain ajan kysymys kunnes se muuttuisi. Kun toinen jäisi jonkun toisen, kiinnostavamman, varjoon. Siinä tilanteessa jompikumpi tulisi jäämään kuin nalli kalliolle. Vaikka siihen osaisi varautua, se silti tuntuu nyrkiltä kasvoissa, johon myöskin osaa tietyissä tilanteissa varautua. Emotionaalinen kipu on kuitenkin hankalampi käsitellä.
Puhelun lopussa murruin ja itkin. Lyhyt itku meni ohi, ja puhelu vihdoin loppui. Mutta se oli vasta alkusoittoa sille tunnetason myrskylle mitä olen käynyt läpi viime tunnit. Olen yrittänyt purkaa pahaa oloani vuodattamalla, keskustelemalla, kuuntelemalla musiikkia, sekä tietysti tätä tekstiä kirjoittamalla. Rationaalinen puoli ei toimi täysin, vaikka toisaalta ymmärränkin tilanteen ristiriitaisuuden ja nurinkurisuuden. Emotionaalinen puoli vuorotellen tokenee ja murtuu uudestaan. Olen/olin sanalla sanoen paskana. Aikamuodotkin näyttävät heittelehtivän miten sattuu.
Ja minä en, muka, “saisi” kirjoittaa näistä tunteistani. Haistakaa… Tervetuloa minun saappaisiini. Koittakaa. Jos ette ole kokeneet tätä, suosittelen kokeilemaan. Se opettaa. Kuten joskus tästä kirjoitin Siperian pikakurssi -tekstissäni.
Loppukaneetti
Osain odottaa tätä tilaa, mutta toivoin ehtiväni pois vesisateen alta ennen kuin se iskee. Ehkä toivoin, että minä, jätettynä osapuolena, selviän tästä tilanteesta pois rationaalisesti pohtien ja aiemmista oppineena. Ja aiemmin näitä tunteita läpi käyneenä. Ja paskat.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä kovemmaksi, mutta myös herkemmäksi olen tullut. Ehkä, kuten ystäväni tätä kommentoi, “Ehkä sun tunteet on tavallaan suurentuneet tai jotain. Syventyneet. Kuten ajattelukin.” Minusta on tullut herkempi, tunteellisempi, ehkä myös romanttisempi. Tuntuu, että erot pahenevat vanhetessaan, vaikka voisi kuvitella toisin päin. Ja samalla minusta tuntuu, että noita syviä tunteita on vaikeampi löytää nykyään kuin ennen. Vaan kun kolahtaa, kolahtaa kovaa.
Sanani alkavat loppua. Paine alkaa helpottaa. Sen myötä ruokahaluni alkaa palautua. Palaan varmaan asiaan vielä uudestaan, näillä asioilla kun ei ole tapana olla kerralla ohi. Sopivasti vuoden synkin juhla – joulu, valonjuhla, yule – on vielä edessä. Sen myötä minulla on kohtaaminen suurimman demonini kanssa. Loppuun vielä laitan kappaleen, jonka sanoitukset aiheuttivat minulle jotain liki ainutkertaista; ne saivat minut herkässä mielentilassa itkemään, ja vieläpä täysin yksin. Isken sanoitukset mukaan selventämään. Ei ole helppoa miehen tuntea itseään heikoksi.
And for one second, I lost my head
And for one second, I wished you were dead
And for one second, you wish that you were here all alone
Hold back the tears that could fall for me.
And for one second, I lost my breath
And for one second, I cherish that you said
And for one second, it seemed that I was here all alone
Hold back the tears that could fall for me.
And for one second, I understand
And for one second, my life was in your hands
And for one second, you wish that you were here all alone
Hold back the tears that could fall for me.
They fall alone
Nyt olen siinä mielentilassa, etten kykene enkä ehdi kirjoittamaan paljon mitään tarkempaa. Olo on erinomainen, vaikka väsynyt ja vähän kummallinen. Dekadenssi on viheltänyt pilliinsä ja minä löysin itseni pelikentältä. Vanhan pelin tappiot on unohdettu lopulta vasta sitten, kun seuraavat maalit on tehty ja uusi peli voitettu.
Sisäinen Hank Moodyni on tekemässä taas tuloaan. Sen kutsu on voimakas, vastustamaton, viettelevä ja tarttuva. Taakse ei katsota – siellähän on vain suolapatsaaksi tekevä voima tunnetun sadun kuvaamalla tavalla. Eteenpäin! Tuleen ei jäädä makaamaan. Tapa tai kuole. Dekadenssi kutsuu, minä vastaan.
Olin aikeissa kirjoittaa ensin yhden toisen, hieman pidemmän, iloisemmankin tekstin, mutta niin vain joskus on tartuttava siihen hetkeen ja aiheeseen, joka päässä pyörii kovemmilla kierroksilla, tai alitajuisesti korkeammilla taajuuksilla. Toisin sanoen, carpe diem, hoidetaan homma alta pois.
Neljä vaihetta – osa II
Kaikilla meillä on piirteitä, joista kaikki eivät pidä. Osa meistä tunnistaa nämä piirteet, eikä pidä näistä kaikista itsekään, osa taas varmaan on sinut aivan jokaisen ominaisuutensa kanssa. En tiedä, eikä totta puhuen niin hirveästi liikutakaan – jokainenhan tekee omat tuomiot itse oman itsensä suhteen, eikä siihen ole muilla nokan koputtamista. Emme kuitenkaan nyt lähde itseinhon, tai edes itsensä syyllistämisen pakeille, sillä kyse on tavallaan tällaisen asian hyödyntämisestä.
Kirjoitin tästä alunperin jo vajaat vuosi sitten, mutta nyt on aika takertua yhteen suosikeistani, nimittäin tarkoitukselliseen älylliseen ansoittamiseen. “Mitä vittua? Mitä helvettiä tuo taas hourailee?“, kuulen hämmästyneen ilmeen takaa. Minäpä avarran.
Olipa kerran ansa…
Minulla on joskus paha tapa testata ihmisten rehellisyyttä ja ymmärryskykyä hieman kyseenalaisella tavalla. Saatan tietää jonkin asian ihmisestä, jota hän ei taas välttämättä tiedä minun tietävän, ja esitän siihen liittyvän kysymyksen. Esitän tämän kysymyksen vain selvittääkseni kuinka rehellinen tämä kyseessä oleva ihminen on. Tämä on luonnollisesti melkoinen epäluottamuslause kyseistä ihmistä kohtaan, mutta valitettavan usein myös tarpeellinen sellainen. Tarpeellinen siinä mielessä, että monesti ihmisten vilppi selviää tätä kautta.
Tässä taannoin kyselin eräältä ihmiseltä erään syyn perään. Syy liittyi tiettyyn päätökseen, joten päätin koittaa kepillä jäätä ja kysellä perusteluita. Sain “rehellisen” vastauksen, joka minulle alleviivattiin, mutta tosiasiassa se oli vain puoliksi rehellinen vastaus. En epäile, ainakaan paljoa, etteikö tuo toinen puolikas vastauksesta olisi ollut rehellinen, mutta satuin tietämään taustalta jotain sellaista mikä paljasti minulle samalla sen, että minulle ei kerrottu koko totuutta. Vastaaja ei tietystikään arvannut minun tietävän, mutta kun kahdelta muulta taholta olin asiasta kuullut toisenlaista tietoa, en voinut kuin hymistellä ansaani astumiseen.
Hauskaa tässä sinänsä valkoisessa valheessa, tai puolitotuudessa, oli se, että totuuden kertomisesta ei olisi ollut mitään todellista haittaa, jos pienintäkään sellaista ylipäätään. Miksi siis olla vilpillinen? En tiedä, eikä syy selvinne minulle ikinä. Tein kuitenkin tuon “ansoituksen” täysin tahallisesti, en vahingossa enkä alitajuisesti, vaan määrätietoisesti. Miksi?
No tietysti varmistaakseni tuon ihmisen rehellisyyden ja vilpillisyyden. Mutta oliko silläkään mitään väliä lopulta?
Kungfutsen viisaus
Ehkä lopulta kyseessä on oman narsistisen(?) piirteeni tyydyttäminen. Että saan todistaa olevani oikeassa ja sen myötä oikeutan itselleni ihmisiin pettymisen? Vai että toivon olevani väärässä halussani uskoa ihmisten rehellisyyteen ja reiluun peliin?
Vastaisin, jos tietäisin. En ymmärrä ihmisten valehtelua, vieläkään, enkä etenkään silloin, kun motiivit jäävät hyvin epämääräiselle, hataralle tasolle. Valheista tupataan jäämään kiinni, mutta silti niitä viljellään. Olen ymmälläni. Loppusanoiksi voin kai omasta puolestani viljellä jotain universaalia viisautta minua viisaamman hahmon toimesta.
Kiinalainen filosofi Kungfutse tuomitsisi tekoni, sillä hänen näkemyksensä mukaan “on häpeällisempää epäillä ystäviään kuin tulla petetyksi heidän toimestaan“. Hän on kai oikeassa ja minä saisin luvan hävetä. Mutta ainakin saan hävetä tietäessäni ollessani oikeassa.
Sain taannoin erään keskustelun yhteydessä kuulla olevani pessimistinen ihminen. Minä, peruspositiivisuuden ja yleisen optimistisuuden perikuva! Minä, joka olen niin monesti saanut kuulla myönteisestä elämänkatsomuksestani ja sekä optimistisesta asenteestani myös elämän vastoinkäymisistä, ja yleensä vielä hymy suupielessä. “Mitä helvettiä?!“, kysyin itseltäni. Oli peiliin katsomisen paikka.
Selvittelyä
Olin jäädä sanattomaksi kaikessa hämmennyksissäni. Tai ehken totta pitäen ollut, mutta varsinaisena äimänkäkenä sain tovin olla. Miten ihmeessä joku ihminen on voinut saada minusta negatiivisen, saati pessimistisen mielikuvan? En pystynyt supernopeilla älynlahjoillani tätä oivaltamaan, vaikka prosessoin kaikkia eri mahdollisuuksia supertietokoneen lailla.
Tuota pikaa sormeni näppäilivät kuin autonomisesti toimien kysymyksen linjoille ja noina jääkauden pituisina sekunteina odotin herkeämättä vastausta äärettömyyteen rinnastettavan tiedonjanoni kanssa. Kuumeisesti, kuin perintöään odottava tuleva monimiljardööri.
Saatoin suorastaan kuulla hampaiden välistä irtoavan sihinän:”Blogisi kautta.” Hämmennykseni laajeni entisestään kulovalkean lailla. Keskustelu jatkui, mieleni alkoi avartua ja vastaukset alkoivat pudota pöytään. Eivät vähiten pääni oman sisäisen dialogini kautta.
Nopeasti olin tutkimassa omaa blogiani kuluneelta syksyltä, kuin etsiäkseni todistetta tuota naurettavalta kuulostavaa väitöstä vastaan. “Minäkö muka negatiivinen? Katin vitut!“, tuumin. Kuvittelin, ettei minun tarvitse mennä kuin pari viestiä taaksepäin ja johan rupeaa löytymään positiivisuutta pursuavaa paatostelua, hehkuttelua ja mitä vielä. Niin, perkele. Tai sitten ei.
Tajusin olevani väärässä. Blogini viime kuukaudet olivatkin täynnä turhautumista, surua, vihaa, ärtymystä, kiukuttelua, valitusta, vuodattelua ja elämänangstia. Ja minullako muka menee hyvin?
Arvojen uudelleenarviointia
Olen jälleen kerran nihilismin äärellä. Tarkoitan sillä juuri sitä perimmäistä ajatusta sen saralta: asioiden kyseenalaistamista ja niiden uudelleenarviointia. Juuri sitä peiliin tuijottamista ja miettimistä onko sitä lopulta niitä asioita, joita kuvittelee olevansa.
Edustaako niitä asioita, joita kuvittelee edustavansa, ja niin edelleen. Eikä sillä, että tässä mitään uutta sinänsä olisi, mutta olin silti yllättynyt miten eri tavalla ihmiset voivat asioita nähdä ja kokea. Toisaalta, tämä kaikki on jo vanhastaan opittua asiaa, joka on vain välillä tullut unohdettua. Näemmä.
Mitä siis yritän sanoa? Sitä tietysti, että itsekin taidan rutista enemmän asioista kuin edes koen sitä tekeväni. Eihän minulla asiat huonosti ole. Toki rakkausrintamalla voisi mennä paremmin, paljon paremmin, mutta entä muuten? Hyvin. Töissä rullaa mukavasti ylämäkeen, treeni kulkee, tekemistä ja puuhattavaa riittää, pelejä tulee enemmän kuin ehtii pelata, hyviä levyjä tupsahtaa tuon tuosta ja terveenäkin on tässä pysytty.
Toisaalta, olen myös oppinut enemmän tai vähemmän epäsuorasti, että hehkuttelulla, kehumisella ja muulla henkseleiden paukuttamisella ei intoa irroteta. Valittaa suorastaan pitää ja täytyy, kun suomalaisista on kyse. Ihmiset lukevat mieluummin tilityksiä, itkuja, valituksia ja ärräpäitä kuin mitään muuta. Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?
Ja toisaalta, ketä minä huijaisin: tämä blogihan on alunperinkin ollut eräänlainen vuodatuskanava asioista, joista haluaa tilittää, kertoa tai muuten vaan purkaa henkistä taakkaansa, hyvässä ja huonossa.
Mutta jotain tästä opista jäi käteenkin: positiivisiakin asioita pitää muistaa tuoda ulos, ettei vain kaikille jää käsitys, että siellä se Serpent vain itkee partaansa ja nyyhkyttää maailman vääryyttä. Paskat! Vaikka romantiikan rintamalla olisi korjattavaa ja rakennettavaa kuin kehitysmaassa konsanaan, niin kaikki asiat ovat yleisesti ottaen hyvin. Niin, siitä saitte, penteleet. Jatkanpa henkseleiden paukuttamista ja itseni kehittämistä.
Siitä onkin vierähtänyt jo tovi aikaa, kun olen viimeksi naputellut blogia junassa istuessani. Syykin on selvä, sillä en ole juuri matkustellut. Ylipäätään edesmenneen kaukosuhteeni myötä on reissaaminen jäänyt vähemmälle, varsin selkeistä syistä. Olen enemmänkin nauttinut kotikaupunkini rauhasta ja elämäni vaatimattomista rutiineista. Töitä, treenejä, pelaamista ja niin edelleen. Vaan tämän kaiken te, lukijani, jo toki tiedättekin.
Jokainen on oman onnensa seppä
Väliotsikossa mainitun suomalaisen vanhan kansan sanonnan tuntee varmasti hyvin moni suomalainen. Sen viisaus on ajatonta, joskin ehkä nykyajan valossa monelle turhankin itsestään selvä. Tunnen kuitenkin ihmisiä, joilla on vaikeuksia ymmärtää omaa osaa vastuustaan omaa elämäänsä kohtaan. Ihmisiä, jotka eivät selvästikään tunnu tajuavan olevansa niitä seppiä, aivan jokainen. Muistutus lienee paikoillaan.
Minä olen ollut pääasiassa tässä elämässä onnellinen, ja yleisesti ottaen vähintäänkin tyytyväinen omaan elämääni. Olenkin viisastellut monesti – edellisen sanonnan perään – olevani vain keskivertoa parempi takomaan. Tiedän hyvin mitä haluan ja vielä paremmin sen, mitä en elämääni halua ja mitkä palikat eivät tähän palapeliin kuulu. Tekeekö se minusta paremman ihmisen? Tuskin. Tekeekö se elämästäni vähemmän stressaavan? Aivan varmasti. Ennen kaikkea, minun on helpompi hengittää, olla huoleton, nauttia siitä mitä teen, valita omat ehtoni ja kamppailuni.
Mutta nyt tunnen jotain sellaista, mitä en ole kokenut – muistaakseni – noin kolmeen, neljään vuoteen. Olen saavuttanut jonkinlaisen apaattisen tilan. Minua ei yksinkertaisesti tunnu innostavan juuri mikään.
Anno 2007
Ennen kuin joku ehtii kysymään: ei, en ole masentunut. En ole kadottanut elämänhaluani tai kykyäni nauttia mihinkään. En vain tunnu innostuvan kuin hyvin harvoista asioista. Juuri nyt tuntuu siltä kuin elämässäni asiat olisivat kokeneet jonkinlaisen inflaation. Eräänlaisen henkisen arvonalennuksen. Kuin mahtavista asioista olisi tullut vain mukavia juttuja, kivoista asioista ihan kivoja, ja niin edelleen.
Tätä naputellessani olen menossa matkalle Helsinkiin, katsomaan Therionin keikkaa. Samalla reissulla olen menossa ottamaan seuraavana päivänä tatuointia. Keikka tuntuu jo etukäteen väljähtyneen vain osittain kiinnostavalle tasolle. Tatuoinnistani olen hieman enemmän innoissani, mutta sekin tuntuu osittain vain sovitulta jutulta, joka nyt tulisi tehdä alta pois, kun sitä on vatvottu ja suunniteltu. Samalla näen paria hyvää kaveria, ja sentään tuntuu joltain, vaikka onkin tavallaan vain sivujuonne tavoitehakuisessa matkassani.
Olen toisaalta innoissani tulevasta World of Warcraft -lisäosasta, Cataclysmistä. En keksi äkkiseltään mitään ironisempaa kuin olla innostunut jostain pelistä, kun muu elämä tuntuu kuihtuneen harmaiden sävyiksi värittömäksi käyneessä maailmassa. Totta kai minua kiinnostaa edelleen treenaaminen, sekä muutamat elämässäni merkittävät ihmiset, niin uudet kuin vanhatkin tuttavuudet, mutta noin muuten kaikki tuntuu vähän mitäänsanomattomalta. “Tää juttu on nyt vaan niin nähty ja koettu.” On vaikeaa koittaa olla hauska, kun edes itseä ei huvita ja naurata.
Matka stoalaisuuteen
Päädyin raapaisemaan stoalaisuuden pintaa etsiessäni taustaa sanalle apatia. Koska olen tätä kirjoittaessani netittömässä yhteydessä, jääköön Wikipediat sun muut tarkistamatta, mutta apatian ja intohimottomuuden muistan liittyvän stoalaisuuteen varsin keskeisesti. Ehkä hieman huvittaa tässä itsetutkiskelun tilassa huomata, kuinka ole viime päivät tehnyt matkaa epikurolaisesta hedonismista kohti stoalaista apatiaa. Olenko tavoittamassa klassisen ajatussuunnan ylevää tavoitetta suorastaan tahattomasti, vaikka veri vetää toiseen suuntaan? Ajatus tuntuu luonnottomalta.
Lopulta päädyn miettimään vaikuttaako aiemmin mainitsemani edesmennyt parisuhde omaan mielentilaani vielä vai onko tässä kyse jostain muusta. Miksi kaikki tuntuu juuri nyt niin merkityksettömältä ja ohikiitävän hengettömältä? Eihän tässä kosmisella tasolla katsottuna nyt mitään merkitystä olekaan, mutta entäpä sitten ruohonjuuritasolla. Voisiko sitä nyt vain olla ja koittaa nauttia, kun siihen kerran keinot ovat?
Lopuksi päässäni soivat Nelly Furtadon kappaleen sanat, vaikken mitään popista muuten ymmärräkään. Oliko se sitten tässä?
“Flames to dust, lovers to friends. Why do all good things come to an end?“
Luola
Blogi ajatuksenvirralle elämästä, ihmissuhteista ja ihmisten käytöksestä.