Yksinäinen
Ξ November 4th, 2010 | → 2 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat, Vuodatus |
Yksinäinen, vaan ei yksin. Tämän klisee on muodostumassa todelliseksi omaa eloa tarkastellessa. Olo on kuin yksinäisellä apinalla eläintarhan apinahäkissä. Ihmisiä on ympärillä, nauraen, osoitellen, kummastellen ja tuijotellen. Yhteenkään noista ihmisistä en koe syvää yhteneväisyyttä. Pinnallisella tasolla, toki, apina on yksi neliraajaisista muiden joukossa. Haluten samoja asioita kuin muutkin, mutta syvällä sisällä kaikki on toisin.
Kuulostan ehkä dramaattisemmalta kuin miten asiat ovat. Tai miltä ne näyttävät. Mutta tällöin puhutaankin vain pinnallisista asioista. Tunnen viiltävää olemassaolon tuskaa juuri siitä seikasta kuinka syvällisellä tasolla tunnen olevani lopulta täysin yksin.
Kuten eräs entinen seurustelukumppanini, jota tässä lainaan hänen luvallaan, totesi:”Onhan sinulla selkeästi myös hyvin ajatteleva ja syvällinen puoli. Tosin sen tajuamiseen meni minulla useampi vuosi.”
Tuon kuuleminen sai minut miltei nielaisemaan kuuluvasti. Minä, joka olen lähes koko aikuisikäni kuvitellut olevani selkeä sen suhteen mitä ajattelen, vaikutankin vain pinnalliselta, hauskalta apinalta. Taannoin sain kuulla myös toisaalta kuinka minun kanssani ei voi puhua syvällisiä asioita. Minun kanssani? Vaikka minä rakastan syvällisten asioiden läpi käymistä, niistä keskustelua, niiden ajattelua, niistä kirjoittamista… Olin lievästi järkyttynyt.
Hauska apina
Kuten eräs sanonta sen ilmaisee:”Kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään.” Tähän ajatukseen olen törmännyt toisenlaisessa asiayhteydessä monesti. Usein on tullut vastaan tapauksia, jotka tietävät, tai “tuntevat”, minut jostain ja milloin mistäkin asiayhteydestä, mutta minä en heitä. Päästään taas apinavertaukseen.
Nyt tämä sanonta näyttäytyy minulle toisenlaisessa valossa. Apina ei todellakaan tunne näitä ihmisiä. Sillä jos tuntisin, he tuntisivat minut. Sisältä. Minusta tuntuu, että he todellakin vain tietävät apinan. Tietävät miltä se näyttää, miltä se kuulostaa ja mitä se tekee. “Apina on hauska. Apina naurattaa. Apinalla on hauskoja ilmeitä.” Juuri siltä minusta tuntuu. Olen apina, jonka sisälle kukaan ei näe.
Apinalla ei ole sielunkumppania
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän uskon sielunkumppanin käsitteeseen. Ei sillä, että olisin millään tasolla ylipäätään varma minkäänlaisen sielun olemassaolosta, mutta pysytellään nyt vähän arkisemmilla vesillä ja unohdetaan filosofiset spekuloinnit. En ole (rakkauselämän puitteissa) oikeastaan ikinä uskonut siihen “yhteen oikeaan”, vaan enemmänkin “oikeanlaisiin ihmisiin”. Sama pätee myös ystävyys- ja kaveruussuhteissa. Ei ole yhtä sielunkumppania, jonka kanssa maagisesti asiat naksahtavat yhteen ja kaikki on kivasti. Ei yhtä ihmistä, jonka kanssa telepatia toimii ja asiat etenevät mutkattomasti. Toki on tilanteita, jolloin käy näitä “Just tuota mä tarkoitin!” -hetkiä. Ei ihminen ole niin monimutkainen olento etteikö tuollaista voisi käydä muutoinkin kuin sattuman puitteissa. Ihmisiä täytyy vain osata lukea.
Mutta vaikka apina kuinka lukisi ihmisiä, ei apina silti ole yksi heistä. Apina kuitenkin tiedostaa sen, ettei hän ole mikään uniikki lumihiutale. Ei hän ole mikään ainutlaatuinen luomakunnan luomus, joka ainutlaatuisuudessaan heijasta samanaikaisesti sateenkaaren kaikkia värejä ja loisteliaisuudessaan on jotain omaperäistä ja erilaista. Hän on vain yksi apina muiden joukossa, mutta hän ei ole omanlaistensa joukossa. Hän istuu – näkökannasta katsoen – korkealla yksinäisessä norsunluutornissaan syntyjä syviä pohtien tai aidatussa montussa banaania mussuttaen, hassujen turistien hänelle nauraen.
Apinan kaiho
Apina toivoo silti parhainta ja hän on optimistinen. Apina ei ole masentunut, vaan toiveikas. Hän toivoo olevansa väärässä. Hän olisi mieluummin onnellinen kuin oikeassa. Mutta hänen positiivinen sydämensä pumppaa katkeruuden ja kyynisyyden värjäämää verta. Kaikki on hyvin, apina tietää, sillä asiat voisivat olla aina huonomminkin. Silti apina on yksinäinen, vaikkei olekaan yksin.
on November 10th, 2010 at 21:52
Mikä saa apinan tuntemaan olonsa paremmaksi (= tuntemaan ei yksinäisyyttä, mikä se tunne sitten onkaan, sen määrittäminen on vaikeampaa kun yksinäisyyden, joka on kuin singulariteetti), onko se jonkun muun apinan huomio ja arvostus vai yksinäisyyden perusteellisuuden hyväksyminen? Onko se meidän “kohtalo” vai eristämmekö itsemme tietämättämme pienin askelin yhtenä päivän huomataksemme että, hei, mitä tapahtui, eikö minun pitänytkin olla osa suurempaa kokonaisuutta ja syvempää yhteyttä. Yksinäisyyteen joko tottuu ja sen hyväksyy, tai sitä koittaa pakoilla keksimällä keinoja jotka lieventää sen tuntemista, pakoon ei pääse mutta piileksiä voi. Yksinäisyys on apinan, jokaisen niistä, olemus halusi sitä tai ei. Kiitos hyvästä tekstistä Serpent.
on November 13th, 2010 at 20:33
Kiitos kommentista, Rot. Esitit nipun erittäin hyviä kysymyksiä, joihin en aio, tai edes pysty tässä tyhjentävästi vastaamaan.
Mitä yhtään olen oppinut apinana olemisesta, niin sen, että se täytyy vain hyväksyä ja yrittää saada parhaat puolet molemmista “maailmoista”; omasta ja apinana olemisesta.
Muuten tämä elo vaatii tuota hyväksymistä ja tottumista, ja yrittää siinä sivussa välttyä katkeroitumista. Onneksi, Rot, voimme olla ymmärtää toistemme apinointia, vaikka muu maailma ei siihen taipuisikaan.