tl;dr-merkkihirviöön lienee monikin nettiä paljon selaileva törmännyt kerran jos toisenkin, vaikkei kyseinen lyhenne aivan yleisimpien joukkoon lukeudukaan. Sanoista “too long; didn’t read” -muodostuva ja kirjoitusvirheeltä näyttävä kirjainsekamelska heijastaa aikamme adhd-henkistä kulttuuria, jossa meno on “kaikki mulle nyt heti!” -mentaliteetillä leimattua. Mitään pidempää ei jakseta lukea, sillä tiedon ja ymmärryksen pitää tapahtua heti, mieluiten audiovisuaalisesti, mitään kirjaimia lukematta, saati pitkiä tekstejä tavaten.
Syyllistyn yllä olevaan monesti itsekin. Olen pienestä pitäen ollut kärsimätön ja myös adhd-tapaukseksi epäilty, vaikkakin diagnosoimaton sellainen. Kyseistä lyhennettä leimaakin negatiivinen “emmä jaksa” -asenne. Kun edes lyhyttä tekstiä ei jakseta lukea tl;dr-heittoon vedoten, iskee helposti lukemiseen kehottavalle vastapelurille tunne turhautumisesta. Miksi tarjota hyvää, avartavaa ja informatiivistakin tekstiä toisen luettavaksi, jos se vähätellään lattealla tl;dr-kommentilla?
Toisaalta, netti on täynnä aivan liian pitkiä, turhankin pitkään jauhavia tekstejä, joilla informaatioarvo on joskus kovin vähäistä, pituudestaan huolimatta. Nämä lähinnä tautologiaan nojaavat kommentit ovatkin omiaan kirvoittamaan monesta tuon tl;dr-ivallisuuden jo puhtaasta kyynisyydestä johtuen.
Yllä olevaan pelkään syyllistyväni itsekin, joten tiivistämisen taito on tärkeää, vaikkei asioita saisikaan referoida vain itsetarkoituksellisista syistä.
Nihkeys
Mitä tällä kaikella, ylipitkällä alustuksella varustetulla tekstillä, yritän siis lopulta sanoa? Itseironisen jorinoinnin lisäksi koen koko elämäni jollain tavalla tl;dr-henkiseksi. Tuntuu kuin kaikki olisi vähän “tl;dr”: liian epäkiinnostavaa sisältönsä nähden. Merkityksettömäksi, yhdentekeväksi, helposti ohitettavaksi “pitkäksi pätkäksi, jonka läpi kahlaaminen ei ole vaivan arvoista.”
Välillä meinaa tulla olo, ettei mikään ole selittämisen tai läpi kahlaamisen arvoista. Että ikään kuin kaikki olisi vaan too long, don’t give a shit. Onko kyse aidosta apatiasta, vai ollaanko tässä menossa tahattomasti kohti jotain stoalaista elämänkatsomusta?
Tarkoitukseni ei ole kuulostaa herkältä runopojalta, eikä liioin taipumukseni romantisoida arkisia asioita. Niin kuitenkin kävi talven tehdessä tuloaan ja peittäessä maan valkoisen huntunsa alle. Kuoleman kuriiri oli taas asettumassa taloksi.
Kuoleman symboli
Talvi on – jo kauan – symboloinut minulle kuolemaa. Siinä missä kevät on uuden elämän alku, kesä vuoden elinvoimaisinta kautta, syksy sairautta ja vanhenemista, on talvi sen kaiken pääteasema. Viimeinen kellonlyömä, kuolema. Tästä asiasta minua muistutti myös kylmien tuulien ja lumipeitteen hyisevä kädenpuristus yhdistettynä talven pimeisiin iltoihin. Muistin jostain, että teinhän aiheesta kappaleenkin reilu vuosikymmen sitten, silloin aktiivisen yhtyeeni ensimmäiselle demolle. Winteriksi nimetty kipale kertoi symbolisesti itse kuolemasta ja kaiken lopusta.
Taivaalta tuleva lumisadekin oli kuin pienenpieniä putoilevia valkoisia hautakiviä. Eivät ne itsessään kuolemaa mukanaan varsinaisesti tuo, mutta tuo kylmän veden valkoista valoa taittava muoto on kaikessa ulkoisessa viattomuudessaan kuitenkin peittävä maan ja sen heikoimmat elinmuodot kalmaisella kosketuksellaan.
Kasvit ja etenkin kylmyyttä pakoon pääsemättömät pieneläimet jäävät väistämättä vuoden pimeimmän vuodenajan jäisiin kouriin, ja kuolevat pois. Osa eläimistä pakenee lämpimille maille, osa suojautuu kylmältä muilla keinoilla. Mutta edes evoluution kruunu, tuo karvaton apina, ei pärjäisi talven kosketukselle ilman teknologian tunteetonta apua. Tästä hyvänä esimerkkinä käyvät vaikkapa kuningasalkoholille kamppailunsa hävinneet yksilöt, jotka ajan myötä sammuvat nietoksiin ja jotka kylmyys korjaa parempaan talteen darwinistinen hymynkare suupielissään.
Valon juhla
Vaikka kylmyyden ja pimeyden määrä on jokseenkin vakio, tai ainakin jossain määrin tietyn kaavan mukaista, on loppuvuosi ja sydäntalvi monelle myös romanttista, lohdullista aikaa. Toisille se on joulu, tuo valonjuhlan nykymuoto, tai jonkin sen varianteista. Osalle taas mahdollisuus talviurheiluun ja lumen kautta kautta myös synkät, lyhyet päivät saavat lisää valoa iltoihinsa kuin jonkinlaista lohtua tuoden. Ja onhan uusi vuosi monelle aina jonkinlainen nollauspiste ja uusi startti lupauksille ja elämänmuutoksille.
Valoa tai pimeyttä, minulle talvi on synkkä muistutus elämän rajallisuudesta ja kuoleman vääjäämättömyydestään. Se ei ole kuitenkaan surullinen tai masentava asia. Se on muistutus elämän realiteeteista ja maailman lainalaisuuksista hiljaisessa ylväydessään. Memento mori.
Olen saapunut vaihteeksi elämässäni eräänlaiseen tienristeykseen. Risteys sinänsä on tuttu, pääpiirteittäin, mutta siinä on jotain uutta. Tienviitat loistavat poissaolollaan ja pääni on täynnä kysymyksiä. Mitä, mistä, minne, miksi?
En tiedä onko sinänsä mikään muuttunut, lopulta, yhtään missään. Toisinaan sitä vain huomaa päätyneensä – omien ja muiden valintojen kautta – tiettyyn pisteeseen, jossa huomaa ja ymmärtää, että on aika arvioida tilanne uudelleen. Eikä vain arvioida, vaan myös kyseenalaistaa. Miten päädyin siihen missä olen? Miten tästä tilanteesta jatketaan eteenpäin? Mihin olen menossa? Miksi teen mitä teen?
Kysymisen helppous
Kysyminen on helppoa, siihen pystyy kuka vain. Vastaaminen on vaikeaa, eikä aina löydy oikeita vastauksia, vaikka olisi kuinka yksinkertaisia kysymyksiä. Toisinaan voi kokea vain hienoista tyytymättömyyttä ja etsiä pakokeinoa tilanteesta ulos. Mutta mistä tietää mikä on oikea reitti tai mitä seuraamuksia pakenemisesta on? Onko syytä hätiköidä vai onko aikaa miettiä?
Jottei teksti menisi täysin abstraktien asioiden hahmottamiseen ja teoreettisen tilanteiden kanssa pallotteluun, niin lienee syytä uhrata pieni pala omasta elämästäni sosiaalipornon alttarille.
Kun taannoin sinkkuunnuin, herätti se jälkikäteen kysymyksen päässäni: mitä sitten? Uudet verkot vesille vaiko tyytyä tilanteeseen vailla sen kummempia aktiviteettejä? Keskittyäkö vaihteeksi johonkin täysin muuhun vai tutkia mitä aidan toisella puolella on? Ottaako se, mitä saadaan ilman yrittämistä vai ponnistellako pidemmälle omin voimin?
Statistisena faktana kun on kuitenkin myönnettävä, että jotakuinkin 95% kaiken maailman säädöistä ja suhteista on tämän kärmeksen kohdalla omasta aloitteesta tapahtuneita.
Vastauksia odotellessa
Tietysti yllä oleva esimerkki on vain yksi monista risteyskysymyksistä, joita päässään pyörittelee. Toisaalta sitä kyseenalaistaa omaa ja siinä samassa muidenkin käytöstä. Sitä miettii tehtyjä ja tekemättömiä valintoja. Kerrottuja ja kuultuja juttuja. Tarinoita, asioita, sanottuja sanoja. Oikeita ja vääriä tekoja.
Onneksi mihinkään ei tässä elämässä ole kiire. Siispä, mikäpä tässä jäitä poltellessa ja vastauksia miettiessä.
Jos olisin fatalisti, tai edes jollain lievemmällä tapaa käsitteeseen “kohtalo” uskova, voisin ottaa otsikkoni sataprosenttisen tosissani. Kun kirjoitin noin puolitoista viikkoa sitten viimeisintä edeltävän tekstini, en osannut arvata mitä heti sen jälkeen olisi edessäni. Kun kirjoitin ongelmattomuudesta, minä myös tarkoitin sitä. Kuinka sopivaa onkaan, että “heti perään” alkoi myrskyämään ihmissuhderintamalla, ja vain kotvasen kuluttua oli myrskyä vesilasissa myös muilla rintamilla, teknologian näyttäessä vaivihkaa keskisormeaan hajoamisen muodossa ja atooppisen ihottuman tehdessä lievää comebackiaan, sekä muuta pientä sellaista.
Ongelmattomasta tuli siis “ongelmallinen”, vaikka kyseessä onkin vain ihan arkipäiväistä pikkuprobleemaa vailla suurempia pulmia. En siis edelleenkään halua valittaa, vaikka asiat tavallaan huonompaan suuntaan menivätkin. Kai sitä on vain pakko myöntää itselleenkin, ettei aina voi mennä hyvin. Toisaalta, saamani palaute edellisestä tekstistäni -Yksinäinen – oli melkein masentavampaa kuin mitä omat kirjoitukseni. Osa ystävistäni näytti – valitettavasti – tuntevan samoin kuin minä silloin tällöin, enkä voi sanoa, että se olisi erityisen mukavaa kuultavaa, vaikka moista osasinkin ounastella.
Mitä siis yritän tällä kaikella, tai edes tällä kirjoituksella, sanoa? En oikeastaan yhtään mitään. Elämä jatkaa pääosin samalla, mutta hieman muuttuneella raiteella, jälleen kerran. Asiat ovat, muutoksistaan ja takaiskuistaan huolimatta hyvin ja se on ehkä paras oppitunti tässäkin tapauksessa. Polvilleen voi välillä pudota, mutta ylös sieltä tullaan, välillä taktisin ylösnousuin, joskus nolosti ylös kömpien.
Yritän palata lähipäivinä astetta suuremmin ajatuksin ja jotain järkevämpää ilmaisten. Tästä siirryn nyt musiikin siivittämänä hiljalleen viskin äärelle ja nokka kohti keikkailtamaa. Elämä kolhii, mutta yhtä lailla se myös jatkuu, kunnes aikanaan joskus loppuu.
Yksinäinen, vaan ei yksin. Tämän klisee on muodostumassa todelliseksi omaa eloa tarkastellessa. Olo on kuin yksinäisellä apinalla eläintarhan apinahäkissä. Ihmisiä on ympärillä, nauraen, osoitellen, kummastellen ja tuijotellen. Yhteenkään noista ihmisistä en koe syvää yhteneväisyyttä. Pinnallisella tasolla, toki, apina on yksi neliraajaisista muiden joukossa. Haluten samoja asioita kuin muutkin, mutta syvällä sisällä kaikki on toisin.
Kuulostan ehkä dramaattisemmalta kuin miten asiat ovat. Tai miltä ne näyttävät. Mutta tällöin puhutaankin vain pinnallisista asioista. Tunnen viiltävää olemassaolon tuskaa juuri siitä seikasta kuinka syvällisellä tasolla tunnen olevani lopulta täysin yksin.
Kuten eräs entinen seurustelukumppanini, jota tässä lainaan hänen luvallaan, totesi:”Onhan sinulla selkeästi myös hyvin ajatteleva ja syvällinen puoli. Tosin sen tajuamiseen meni minulla useampi vuosi.”
Tuon kuuleminen sai minut miltei nielaisemaan kuuluvasti. Minä, joka olen lähes koko aikuisikäni kuvitellut olevani selkeä sen suhteen mitä ajattelen, vaikutankin vain pinnalliselta, hauskalta apinalta. Taannoin sain kuulla myös toisaalta kuinka minun kanssani ei voi puhua syvällisiä asioita. Minun kanssani? Vaikka minä rakastan syvällisten asioiden läpi käymistä, niistä keskustelua, niiden ajattelua, niistä kirjoittamista… Olin lievästi järkyttynyt.
Hauska apina
Kuten eräs sanonta sen ilmaisee:”Kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään.” Tähän ajatukseen olen törmännyt toisenlaisessa asiayhteydessä monesti. Usein on tullut vastaan tapauksia, jotka tietävät, tai “tuntevat”, minut jostain ja milloin mistäkin asiayhteydestä, mutta minä en heitä. Päästään taas apinavertaukseen.
Nyt tämä sanonta näyttäytyy minulle toisenlaisessa valossa. Apina ei todellakaan tunne näitä ihmisiä. Sillä jos tuntisin, he tuntisivat minut. Sisältä. Minusta tuntuu, että he todellakin vain tietävät apinan. Tietävät miltä se näyttää, miltä se kuulostaa ja mitä se tekee. “Apina on hauska. Apina naurattaa. Apinalla on hauskoja ilmeitä.” Juuri siltä minusta tuntuu. Olen apina, jonka sisälle kukaan ei näe.
Apinalla ei ole sielunkumppania
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän uskon sielunkumppanin käsitteeseen. Ei sillä, että olisin millään tasolla ylipäätään varma minkäänlaisen sielun olemassaolosta, mutta pysytellään nyt vähän arkisemmilla vesillä ja unohdetaan filosofiset spekuloinnit. En ole (rakkauselämän puitteissa) oikeastaan ikinä uskonut siihen “yhteen oikeaan”, vaan enemmänkin “oikeanlaisiin ihmisiin”. Sama pätee myös ystävyys- ja kaveruussuhteissa. Ei ole yhtä sielunkumppania, jonka kanssa maagisesti asiat naksahtavat yhteen ja kaikki on kivasti. Ei yhtä ihmistä, jonka kanssa telepatia toimii ja asiat etenevät mutkattomasti. Toki on tilanteita, jolloin käy näitä “Just tuota mä tarkoitin!” -hetkiä. Ei ihminen ole niin monimutkainen olento etteikö tuollaista voisi käydä muutoinkin kuin sattuman puitteissa. Ihmisiä täytyy vain osata lukea.
Mutta vaikka apina kuinka lukisi ihmisiä, ei apina silti ole yksi heistä. Apina kuitenkin tiedostaa sen, ettei hän ole mikään uniikki lumihiutale. Ei hän ole mikään ainutlaatuinen luomakunnan luomus, joka ainutlaatuisuudessaan heijasta samanaikaisesti sateenkaaren kaikkia värejä ja loisteliaisuudessaan on jotain omaperäistä ja erilaista. Hän on vain yksi apina muiden joukossa, mutta hän ei ole omanlaistensa joukossa. Hän istuu – näkökannasta katsoen – korkealla yksinäisessä norsunluutornissaan syntyjä syviä pohtien tai aidatussa montussa banaania mussuttaen, hassujen turistien hänelle nauraen.
Apinan kaiho
Apina toivoo silti parhainta ja hän on optimistinen. Apina ei ole masentunut, vaan toiveikas. Hän toivoo olevansa väärässä. Hän olisi mieluummin onnellinen kuin oikeassa. Mutta hänen positiivinen sydämensä pumppaa katkeruuden ja kyynisyyden värjäämää verta. Kaikki on hyvin, apina tietää, sillä asiat voisivat olla aina huonomminkin. Silti apina on yksinäinen, vaikkei olekaan yksin.
Minulla ei ole oikeita ongelmia. Ei suuria, pahoja ongelmia. Ongelmani ovat pienenpieniä, miltei olemattomia. Mutta niitä kuitenkin on ja nyt puren hieman ajatuksiani niistä.
Pyörittelin tiettyjä tummia ajatuksia yöllä ja (pahan) tapani mukaan ruokin itse omia ajatuksiani. Synkkyys johtaa synkkyyteen, joten näistä ajatteluketjuista harvoin seuraa mitään erityisen hyvää. Ainakaan välillisesti ajateltuna, lopputuloksesta kun on paha mennä etukäteen sanomaan mitään.
Koska en saisi kirjoittaa hänestä tai heistä, joudun kiertämään sääntöjä hieman. En voi toisaalta antaa itseni tulla liian kahlehdituksi mitä kirjoitan, mutta yritän pelata reilusti. Toisaalta, tämä tekstini ei koskekaan häntä tai heitä, vaan itseäni ja omia ongelmiani. Oman pääni sisäisiä ongelmia, jotka koskettavat erityisesti vain minua ja elämääni.
Vampyyrien keskellä
Tunnen toisinaan olevani henkisten vampyyrien keskellä. He imevät minusta verta, henkistä elinvoimaa. Monesti teen tätä verenluovutusta täysin vapaaehtoisesti ja olen näiden vampyyrien uhri ehkä turhankin nöyrästi. Kuten jokainen joskus verta enemmän menettänyt tietää, jossain vaiheessa iskee heikotus ja jano, ehkä myös huono olo. Olo on tavallaan kuin krapulaisella. Se ei ole erityisen miellyttävä olotila.
Tällä hetkellä ongelmani, jotakuinkin lähes ainoa sellainen, on tuo vampirismi. Koen, että minusta imetään enemmän verta kuin mitä kykenen antamaan. Vastavuoroisesti en itse saa vastaavaa ravintoa lainkaan niin paljon kuin pitäisi. Hän tai he ottavat, mutta hän tai he eivät anna. Ei ainakaan tarpeeksi. Ja minä voin pahoin.
Metaforia
On tavallaan raskasta kirjoittaa asiasta näin, epätarkasti ja epämääräisesti, pelkkiä vertauskuvia käyttäen. Tunnen olevani kuitenkin sille pakotettu, jotten pahenna tilannetta hänen tai heidän suhteen(sa). Tunnen kuinka minä olen se tärkeä eläin, josta ravitaan itseään, kun se hänelle tai heille sopii, ja lopun aikaa saan parannella haavojani. Sanalla sanoen, lievästi hyväksikäytetty.
Pahinta tässä on se, että tunnen olevani umpikujassa. Karata ei voi, mutta vampyyrien uhrina oleminen ei sekään tunnu miellyttävältä.
Tuntevatkohan rikkaat vanhat liikemiehet näin, kun he tietävät, etteivät heidän (maksulliset) nuoret daaminsa ole mistään muista syistä heidän kanssaan paitsi rahasta? Rahahan se on rikkaiden miesten veri, joka pitää nämä vampit läsnä. Minulla sitä ongelmaa ei ole, sillä vaikka hyvin pärjäänkin, rikkauksista on minun turha puhua. Ja jos niitä olisi, tuskin minulla olisi ongelmia, joita purkautua blogissa. Köyhien hupia, sano.
Mikä ratkaisuksi?
Turha kai minun on sitä muilta kysyä, kun en “voi” edes asioista suoraan puhua. Voisin, jos haluaisin, mutta se taas todennäköisesti lisäisi ongelmiani. Niinpä olen oman pääni ja ajatusteni vankina. Tiedän, että jos välittäisin hänestä tai heistä vähemmän, ongelma poistuisi kuin itsekseen, parillakin eri tavalla. Sitä ei olisi ensialkuun edes ilmestynyt. Ironista tässä on myös se, että minulle on muistutettu parinkin eri tahon toimesta, että “ansaitsen enemmän.” Sepä lohdullista. Minun ei siis edes pitäisi olla vampirismin uhri.
Jos mieleen pätisi sama sääntö kuin vartaloon – kun kulutat enemmän kuin syöt, laihdut – niin olisin jo kovin henkisesti laihaa poikaa. Olisin luultavasti niin tunneköyhä ja kyyninen luuranko, että voisin kuulla ajatusteni kaiun pääkalloni sisällä. Ehkä tässä on vielä toivoa, että minä tunnen. Vaikka se ehkä lopulta omaksi tappiokseni joskus vielä koituukin.
Jatkan harjoituksia ja koitan keksiä ratkaisua. Asiat jo olivatkin liian hyvin tovin, joten ehtihän tässä ongelmia odottaakin. Don Quijote out.