Ihmiset ovat laiskoja. Ihmiset ovat saamattomia. Tähän meistä syyllistyy jotakuinkin jokainen, kohde vain vaihtuu. Osa välttelee itse työntekoa, osa kotitöitä. Jotkut jättävät liikunnan väliin, toiset ajattelun. Eikä siinä lähtökohtaisesti sinänsä mitään vikaa ole: aikaa meillä kaikilla on rajallisesti, jopa niin reilusti, että ikään, vauraustasoon ja elämänvaiheeseen katsomatta sitä on se noin kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Per yksilö, luonnollisesti.
Näin täällä
Oma laiskuuteni on kovin ailahtelevaa sorttia, mutta niinhän se taitaa meistä monella olla. On laiskempia päiviä, ja on hetkiä, jolloin ahkeroidaan viimeisen päälle. Niin paljon, että omatunto huutaa kiitosta ja hoosiannaa, hymyillen kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. Ja annetaan siinä samalla sitten itselle taas lupa laiskotella. “Tänään satoi. Ei huvita. Saanhan? Saan? Kiva!” No, aivan noin sitä vuoropuhelua ei tässä pääkopassa käydä, mutta ymmärrätte varmasti kuvion.
Joskus kamelinselkä katkeaa hyvin pienestä. Tänään aiottu kuntosalireissuni jäi siihen, että töistä lähtiessäni polkupyöräni takakumi oli tyhjentynyt. Mihin lienee osunut, mutta ilmaa siinä ei ollut. Tästä nopealla laskutoimituksella arvioin, että noin vartin kotimatkani venyisi ensin puolituntiseksi, ja siitä vielä salille noin kymmenen minuutin matka pyörällä olisi kävellen ehkä reilut kaksikymmentä minuuttia lisää. Siis käytännössä tunti salille ja sitten vielä joskus illalla takaisinkin. Sen lisäksi pyöräni kumi olisi pitänyt korjata. Ei syntynyt kauppoja.
Koska elän kapitalistisessa “aika on rahaa” -yhteiskunnassa (tai ajatusmaailmassa, yliviivaa tarpeeton), vein pyöräni huoltoon. En toki vain rikkoutuneen kumin takia, vaan ottamaan samalla alle ne talvinastat, joita olen jo viimeiset pari talvea ajatellut. Se kaatuilu kun osuu kohdalleni ennemmin tai myöhemmin, yleensä kerran pari talvessa, ja tietysti juuri mustan jään aikaan. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja vaikka laskua näin enemmän tuleekin, katson näin säästäväni kallisarvoista vapaa-aikaa enemmän.
Koska näiden kävelyreissujen jälkeen olin jo käytännössä tuhlannut sen vajaan tunnin kotimatkaani, en mieli enää tehnyt salille. Se halusi kotiin, tekemään muita “tärkeitä” asioita ja panostamaan nautintoon. Sisäinen arkihedonisti heräilee ja huutaa “lisää!” kuin pikkulapsi isälle keinun kyydissä.
Tottahan toki sain ansaitusti pilkkaa ja vinoilua siitä, etten korjaa itse rengastani. Tai vaihda niitä nastoja. Tai yhtään mitään. Mutta nämä samat ihmiset kyllä muistavat kysyä minulta apua tietokoneasioissa, kun niissä iskee tenkkapoo. Hetkonen, eikö niitä tarvitsekaan korjata itse? Jostain syystä niin rauta- kuin softaongelmatkin tykkään ratkoa itse, mutta pyörän säätämiset tuntuvat vastentahtoiselta puuhastelulta. Kiristän toki vaihteeni itse ja jotain pientä sellaista, mutta en todellakaan halua kuluttaa vähäistä vapaa-aikaani mekaanisen laitteen kanssa touhuamiseen. En näillä harrastuksilla, en niillä pyöräkorjaamon hinnoilla. Tuenpa samalla muutamalla kuparikolikolla paikallista yksityisyrittäjää ja kaikille parempi mieli.
Kurkistus toisaalle
Mutta jos oman laiskuuteni kanssa olen sinut, miten on muiden laita? Vilkaisu Facebookiin, irc-keskusteluihin tai oikeastaan mihin vaan osaan internet-maailmaa ja aina löytyy niitä, jotka ensin huutavat apua ja sitten tutkivat itse. Jos tutkivat. Vapaa-aika ei olekaan vain minulle kallisarvoista, sitä arvostavat kaikki. Ehkä yleistän liikaa, mutta sovitaan kompromissinomaisesti, että melkein kaikki ihmiset kaipaavat sitä vapaa-aikaa. Vain työttömällä sitä on liikaa, koska heillä ei ole rahaa millä sitä vapaa-aikaa täyttää. Oli kyse sitten materiasta, matkailusta tai mistä vaan. Ja kyllähän liika vapaa-aika passivoi. En lyö lyötä mäen alla. Työttömän on tarpeeksi raskasta muutenkin – olen kokeillut joskus.
Ja mikä oli tämän koko kirjoituksen sisältöarvo? Pistäisin roposeni “läheltä nollaa” -veikkauksen puolesta. Vuodatin, mietin ja nyt voin siirtyä muiden askareiden pariin. Vuodattelemisiin.
Otsikostani huolimatta en suosi anglismeja kirjoitetussa kielessä, vaikka puhekielessä ne ovatkin tapauskohtaisesti hyväksyttyjä ja tarpeellisia, joskus jopa haluttuja. Mutta ehkä tässä tapauksessa on parempi käyttää niitä itse ytimeen pureutuvia termejä kuin huonosti tekstiin sopivia, ontuvampia korvikesanoja.
Pohdin tässä eräänä kylmänä syyspäivänä elämääni, rutiinejani, sen kaiken järkeä ja merkitystä. En niinkään kuitenkaan itse elämän tarkoitusta, vaikka se varsin läheltä liippasikin. Siihen tulokseenhan päädyin jo parikymmentä vuotta sitten, joka tietysti oli vain parin vuosituhannen takaista toistoa, vaikkakin oman logiikan kautta uudestaan oivallettuna.
Kun pyörittelee ajatuksia elämästä uudestaan ja uudestaan, ja siinä samalla kyseenalaistaen oman elämänsä järkevyyden, sitä saattaa toisinaan ahdistaa ymmärtäessään kaiken merkityksettömyyden, jos ei nyt muuten, niin ainakin isolla mittakaavalla katsottuna. Kun työ, ja jopa harrastukset ja ihmissuhteet, tuntuvat lähes merkityksettömiltä ilmiöiltä ja tapahtumilta, paitsi ohikiitävinä hetkinä, onko ihme jos ihmiset sekoavat, tappavat itseään tai vähintäänkin ajavat itsensä hedonismin pyörteisiin kiihtyvällä vauhdilla?
Tai ehkä ihmiset eivät vain pohdi näitä asioita niin paljon. Ehkä senkin estää monen kohdalla jonkinlainen itsesuojelumekanismi, eikä niinkään älyn puute. Tai kuten monella ystävälläni ja tutullani taitaa asian laita olla: monia ei lopulta taida filosofia kiinnostaa hippasen vertaa. En tee siitä itselleni ongelmaa. Voinhan aina pohtia asioita yksin, tai ainakin niiden harvojen, hyvien poikkeusten kanssa.
Olemasaolon taakka
Mitä minä sitten mietin? Kaiken merkityksettömyyttä, ohikiitävyyttä, elämän kuolemista ja ikuista sykliä. En ehkä näin selvästi jäsennettynä, mutta kuitenkin. Eivätkä tällaiset ajatukset johdu siitä, että elämässä olisi jonkin huonosti, tai että potisin jotain syysmasennusta tai että kaipaisin jonkin sortin elämäntapamuutosta. Ei mitään noin tavallista ja arkista. Itse asiassa minua ei vaivaa yhtään mitään. tai jos vaivaakin, en ainakaan tiedosta sitä. Ehkä tämä on enemmänkin jonkinlaista kolmenkympin kriisin jälkiaaltoilua. Kun toisinaan sitä vain havahtuu, ettei tässä touhussa oikeastaan ole mitään järkeä. Että kaikki on vain toiston toistoa toistamisen päälle.
Heräät, menet töihin, tuhlaat vapaa-aikasi milloin mihinkin, painut pehkuihin, ja aloitat taas alusta. Tai vielä kyynisemmin alleviivattuna: käytät aikaasi ruoan hankkimiseen, sen tekemiseen ja syömiseen – monta kertaa päivässä. Käyt tarpeillasi tyhjentämässä kroppasi kuona-aineista. Näiden välissä sitten tuhlaat aikaasi ja rahojasi Maslowin tarvehierarkian portaisiin kolme, neljä ja viisi. Olet ehkä onnellinen toteuttaessasi itseäsi johonkin luovaan, tai katsot telkkarista suosikkisarjaasi. Välillä turhaudut sosiaalisista ja seksuaalisista paineista, joita sitten ehkä mahdollisesti ehdit ja kykenet hoitamaan. Helvetin hienoa. Suorastaan hypin ilosta kaiken tämän yhdentekevyyden edessä. Ja mikä merkitys tällä kaikella on tällä planeetalla? Ei mikään.
Huudat epätoivoissasi, että ihmiskunta on! Teet lapsen, teet niitä pari lisää ja kasvatat perheen. Hankit koiran ja luot sille elämäntarkoituksen. Vanhenet, kuolet ja lapsesi jatkavat perintöäsi, olettaen, että ne elävät riittävän terveellisesti jatkuvasti lihoavan ja päihdekeskeisemmän maailman kaaoksessa. Ja sama sykli jatkuu. Luultavasti niin kauan, kunnes maailma tuhoutuu. Ja mikäli ihmiskunta ei ole ehtinyt siihen mennessä tältä pallolta pois, se on voi voi ja good riddance.
Onneksi sillä kaikella oli merkitys.
Hedonismin henkäys
Onko siis ihme jos huudan hedonismin nimeen äänettömästi ja elän jossain kreikkalaisen draaman fiktiivisessä maailmassa, ja luultavasti vielä traagisesti kuollen? Ehkä kuolinvuoteillani vuodatan jotain latteuksia ja kuuntelen viimeisen kerran jonkin lukemattomasta määrästä suosikkibiisejäni. Tai ehkä kuolen jossain merkityksettömässä paikassa, yksin. Se on oikeastaan siinä kohtaa ihan sama olenko onnellinen vai onneton, tai olinko sitä elämässäni. Se on siinä vaiheessa game over. Peli on ohi.
Elämä on parasta aikaa juuri nyt. Älä tuhlaa sitä tyhjänpäiväisyyksiin, sillä jokainen päivä voi olla se viimeisesi, ja tämä biisi liittyy juuri siihen.
Tiedättehän sen tunteen? Sen tunteen, kun ei ole tekemisiinsä tai tekemättömyyteensä tyytyväinen. Siihen, mitä on ja mitä edustaa. Kun ei vain ole sovinnossa sen kaiken kanssa mitä on tullut tehtyä, sanottua ja niin edelleen.
Entä sen tunteen, kun se kasvaa suuremmaksi. Kun siitä tyytymättömyydestä kuoriutuu vastenmielinen tila, inho itseään kohtaan. Se ei ole vihaa, eikä sääliä, vaan eräänlaista kuvotusta. Sanalla sanoen itseinhoa. Minä tiedän.
Koen silloin tällöin itseinhoa. Koen sitä hyvin vaihtelevista syistä. En koe sitä usein, enkä erityisen voimakkaana, mutta tiedostan itsestäni piirteitä, joista en pidä. Sanon asioita, joita ei pitäisi sanoa. Teen asioita, joita ei pitäisi ehkä tehdä. Käyttäydyn kuten ei aina ehkä pitäisi käyttäytyä. Olen liian usein sarkastinen, aivan liian usein ivallinen. Olen toisinaan liian tunteellinen, enkä nyt tarkoita mitään pehmeää ja romanttista puolta.
Katumus
En silti kadu mitään. En oikeastaan muuttaisi mitään tehtyä. Niitä kun ei tekemättömäksi saa. Mutta tämä inho ei tulekaan katumuksesta. Se tulee jostain syvemmältä. Olen monesti jotain mitä en ehkä haluaisi olla. Näin pinnallisesti voin myös todeta, että tämä meneillään oleva massakauteni (jota teen nyt toista kertaa elämässäni ja paremmalla menestyksellä kuin vuosi sitten) on myös johtanut pienimuotoiseen itseinhoon ulkoisella sektorilla. Tunnen itseni läskiksi ja huohotan enemmän. Minua ahdistaa jo ihan kenkieni sitominen. Tiedän kuitenkin etten ole ylipainoinen. En vaan ole tottunut olemaan yhdeksänkymmenkiloinen möhkäle.
Mietin monesti, että minun pitäisi olla niin sanotusti parempi ihminen. Mitä se sitten onkaan. Aina hetken onnistun siinä. Sitten se paremmuus puree minua perseeseeni. Se pakottaa minut muuttumaan takaisin omaan muottiini. Toteuttamaan “serpentin ideaa” (viitteenä Platonin ideaoppi). Jos jälkimmäinen osa kuulostaa liian korkealentoiselta, unohtakaa se ja keskittykää olennaiseen: me olemme mitä olemme, emmekä voi liikaa muuttaa sitä perimmäistä olemustamme. Mutta sitä voi haluta kehittää, viedä johonkin suuntaan, muuttaa edes pinnallisesti, esimerkiksi käytöksen tasolla.
Don Quijote
Ehkä sana “inho” on liian voimakas sana. Ehkä olen vain itsekriittinen ja jonkin sortin sunnuntainihilistinä kyseenalaistan itsenikin, oman järkevyyteni, käytökseni, valintani, ajatukseni ja tunteeni. Toisaalta, olen huomannut, niin ristiriitaiselta kuin se kenties kuulostaakin, että tällä näennäisellä inhottavuudella, joka inhoreaktioni aiheuttaa, vien henkilökohtaista maailmaani parempaan suuntaan. Sillä tarvitsenko todella ihmisiä ympärilleni, jotka eivät kestä mitä olen?
Ehkä inhoan itseäni turhan takia. Ehkä olen vain oman elämäni Don Quijote taistellessani omia tuulimyllyjäni vastaan, enkä tiedä tarpeeksi oikeasta maailmasta. Ehkä tämä on vain välttämätön taival elämän läpi kestävässä vaelluksessa.
Hienoinen laiskuus ja saamattomuus ovat saaneet yliotteen kirjoittamisesta, ja muodostaneet eräänlaisen aikaseinämän kirjoittamiselle. Toisin sanoen mukavampaakin tekemistä on ollut kuin kirjoitella blogia. Kukat ja mehiläiset on käsitelty, eteenpäin on mentävä uusien aiheiden muodossa.
Oikeastaan tämänkertainen aihe ei ole mitenkään uusi, mutta vasta hiljattain se ylitti niin sanotusti kipukynnyksen. Hetken, jolloin kamelinselkä katkeaa ja tulee maunokoivistomainen hetki:”Tarttis varma tehrä jottai.”
En tiedä kuinka monelle teistä tämä on tuttu ilmiö, mutta itse olen tähän jonkin sortin “äärimmäisyyksiä” viljelevänä ihmisenä törmännyt useamman kerran. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän ja useammin. Kenties, jos olisin “tavallisempi” ja vähemmän -istinen että filosofiaan päin kallistuva ihminen, törmäisin tähän vähemmän. Vaan kun sitä saa mitä tilaa, niin konfliktit ovat joskus välttämättömiä.
“Älä teeskentele tuntevasi minua.”
Olen läpen kyllästynyt ihmisiin, jotka luulevat tuntevansa minut, mutta sitten yllättäen loukkaantuvat, järkyttyvät tai jopa suuttuvat, kun huomaavat tai ymmärtävät mitä olen. Ei asiassa mitään muuta ihmeellistä ole, mutta minä pyrin olemaan avoin, läpinäkyvä ja jopa julkinen eläin. Minä kirjoitan blogissani varsin avoimesti elämästäni, vaikka en nimiä käytäkään, kerron Facebookissa huolettomasti tekemisistäni ja menemisistäni, enkä muutenkaan harrasta omia salaisuuksia.
Olen avoin ajatuksistani ja elämänkatsomuksestani. Olen kertonut monesti ja monelle nihilistisestä ja kyynisestä elämänasenteestani, darwinistisesta suhtautumisestani ihmisiin, eläimiin ja luontoon, sekä alleviivannut kielteistä suhtautumistani järjestäytyneisiin uskontokuntiin. En ole koskaan kokenut tarvetta piilotella näitä asioita, enkä liioin ole väittänyt olevani kiltti ja kiva ihminen, saati poliittisesti korrekti. Tämä pätee niin minun kieroon ja mustaan huumorintajuuni kuin myös siihen vakavampaan puoleen elämässäni. Silti se joillekin, vanhoillekin tutuille, tulee muka yllätyksenä. Seuraavaksi sitten piehtaroidaankin omassa loukkaantumisessa ja suuttumuksessa.
“If you can’t stand the heat, stay out of the kitchen.”
Eräs hyvä ystäväni kerran yritti vedota minuun siten, etten saisi vedota nihilismiini erään riidantapaisen asian suhteen. Miksi en saisi? Pitäisikö minun oikeasti olla jotain muuta kuin mitä olen vai ainoastaan teeskennellä jotain muuta?
Vastaavasti eräs kaverini taannoin suutahti – tai järkyttyi, miten asian haluaakaan nähdä – minulle siitä, että heitin darwinistista henkeä osoittavan kyynisen kommentin eräästä itsemurhatapauksesta ja yritti selvästi vedota niihin tunteisiin ja ajatuksiin mitä minulla ei asiasta ole. Kun sitä ei saatu, tuntui siltä kuin minusta olisi yritetty väkisin maalata jonkinlaista syyllisyyttä potevaa tapausta vain sen takia etten ollut samaa mieltä kuin hän.
Viimeisin, ja samalla koomisin niitti, tällaisesta tapauksesta sattui Facebookista vastikään, kun eräs ystäväni tyrkytti minulle erään kristillisen metallibändin youtube-linkkiä. Kun torjuin tarjouksen ja kieltäydyin kuuntelemasta “arvomaailmaani vedoten”, hän suuttui. Kyse ei ollut hänen omasta bändistään, eikä edes sinänsä kristillistä ajatusmaailmaa viljelevästä ihmisestä, mutta jotain hänen päässään taisi naksahtaa, kun en ollut valmis avarakatseisesti kuuntelemaan hänen tarjoamaa musiikkilinkkiään.
Keskustelu äityi varsin äkkiä henkilökohtaisuuksiin meneväksi huuteluksi ja minä sain kuulla olevani “naurettava”, “pelkkä vitsi” ja mitä vielä. Jäin miettimään lopulta mikä häntä turhautti niin paljon. Se, ettei tuntenut minua ja ärsyyntyi siitä asiasta, vai se, että hän koki tulleensa henkilökohtaisesti torjutuksi, kun en kuunnellut hänen tarjoamaansa kappaletta. En tiedä, eikä hän sitä vaivautunut selittämään.
Nöyrä toiveeni…
Harras ja nöyrä toiveeni onkin, että ennen kuin nämä ihmiset – tai te siellä jossain – tulevat järkytyksestä itkien tai suuttumuksesta pää punaisena puhkuen kertomaan minulle mitä en saisi ajatella tai olla, tai mitä minun “pitäisi” ajatella ja olla, he/te opettelisitte tuntemaan minut. Jos siihen ei ole halua, viitsimystä tai aikaa, voi suoraan painua helvettiin kulkematta lähtöruudun kautta. On turha odottaa minulta jotain sellaista mitä minä en ole, enkä tule koskaan edes olemaan.
Ennen lopun biisiä lainaan erästä edesmennyttä rokkistaraa tähän hyvin sopien: “I’d rather be hated for who I am than loved for who I am not.”
Näillä tunnelmilla:
Luola
Blogi ajatuksenvirralle elämästä, ihmissuhteista ja ihmisten käytöksestä.