Pingviinien matka
Ξ September 7th, 2010 | → 0 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat, Viihde - pelit ja elokuvat |
Katsoin edellisenä viikonloppuna elokuvan Pingviinien matka, joka esitettiin Neloselta viime keväänä. Lyhyesti kuvailtuna se on dokumentti kuningaspingviineistä ja niiden elämästä Etelänapamantereella, mutta tyypillisestä dokumentista eri tavoin juonnettuna. Leffan juontotavoista voi olla montaa mieltä, mutta se on sinänsä sivuseikka. Itse elokuva on kuitenkin kauniisti kuvattu dokumentti, vai pitäisikö sanoa “taiteellinen dokkari”, näistä maailman kylmimmissä olosuhteista elävistä linnuista ja siinähän sitä draamankaarta jo aiheeksi riittääkin.
Mikä kuitenkin herätti kirjoitushaluni ei johtunut oikeastaan leffan aiheesta tai sen tekotavasta, vaan niistä tunteista, joita leffa minussa, katsojassa, herätti. Koen mielestäni harvoin empatiaa, mutta elukat pystyvät siihen monesti ihmistä paremmin. Niin tälläkin kertaa. Myönnän, että koin myötätuntoa noita mustavalkoisia hassuja taapertavia elukoita kohtaan keskellä kylmyyttä ja loputonta, armotonta valkeutta. Eikä tietysti vain siksi, että ympäristö on jo lähtökohtaisesti lohduton, ja että nämä pingviinit vaeltavat älyttömiä matkoja vain lisääntyäkseen, vaan juuri siksi, että elokuva muistutti niin hyvin Darwinin opeista, kuten luonnonvalinnasta ja vahvimman laista.
Siinä oli jotain ravisuttavaa, kun jotkut pingviinit ruoanhakureissullaan – ensimmäisellä sellaisella ehkä noin neljään kuukauteen – päätyvät isomman saalistajan kitaan. Tai kun kauan ja hartaasti haudotuista munista kuoriutuukin kuollut jälkeläinen. Tai kun se muna menee jo heti alkumetreillä väärille raiteille. Nämä pingviinit kuitenkin lisääntyvät vain noin kerran vuodessa ja osalla tuo oman jälkikasvun liian varhainen kuoleminen näytti vetävän pakan sekaisin pääkopasta, siis siinä mielessä, että sitten lähdettiin jo lastenvarastamisreissulle. Ja toki niitä pieniäkin pingviinejä päätyi joidenkin saalistajien ravinnoksi vielä ollessaan puolustuskyvyttömiä ja pieniä karvapalleroita.
Elämä on eittämättä kovaa. Sitä näin ihmisen on vieraantunut siitä tilanteesta, jossa joutuu miettimään päivittäistä hengissä selviytymistä, ruoan hankintaa, pariutumista ja lisääntymistä. Käytännössä kaikki mitä meillä on, on helppoa. On myös helppoa valittaa arjesta, kun on töitä ja pyykkivuoria. Tiskejä ja sähkölaskuja. Ihmissuhdehuolia ja syyslenssua. Mutta siitä huolimatta kaikki on niin helppoa. Siihen päälle vielä annos eskapismia elokuvan, kirjan, pelin, urheilun tai vaikka päihteiden muodossa ja ongelmat sen kun katoavat vain. Ja kun sieltä todellisuuspaon tilanteesta tullaan takaisin, eivät ne ongelmat kovin suuria ole.
Jos elokuva jotain ajatuksia herätti, niin kunnioituksen elämää kohtaan ja pienten asioiden arvostamisen. Sen, ettei asioita voi pitää itsestäänselvyytenä ja että ihmiset valittavat asioista aivan liikaa. Ei sinänsä mitään uutta, siis, mutta toisaalta luonnon karkeudesta ja armottomuudesta on välillä hyvä saada muistutus. Erästä lainausta mukaillakseni: kuolema on varmaa, elämä ei.