Kahden edellisen tekstin palautteen ja kommenttien synnyttämänä aloin miettiä omaa elämääni ja naispuolisia kontaktejani. Käytän nyt sanaa kontakti kattamaan niin puolitutut, tutut, kaverit, ystävät kuin muutkin tapaukset, mukaan lukien myös sukulaiset. Päätin käyttää referenssialustana Facebookia, joka kattaa suurimman osan edellä mainituista kontakteista, joitain tapauksia luonnollisesti ulkopuolelle jättäen.
Koska jo alkuperäisessä tekstissä vedettiin raja kavereihin ja sitä lähempiin tuttavuuksiin, tulen erottamaan suoranaiset puolitutut omaksi osakseen. Kasasin listan noin kuudestasadasta Facebook-kaveristani, joka koostuu kaikista yllä mainituista ryhmistä. Kavereina on niin työkavereita, ystäviä, sukulaisia, kaverin kaveri -henkisiä puolituttuja kuin tyttöystävänikin.
Kun pudotin kirjoitushetken listasta miehet pois, jäi jäljelle vajaa kolmannes, hieman alle 190 nimeä. Kun tuosta määrästä pudotin pois entiset ja nykyiset työkaverit, entiset koulukaverit, joiden kanssa ei ole enää tekemisissä ja puhtaat nettituttavuudet (joita ei ole nähnyt lainkaan tai maksimissaan kerran), sekä sukulaiset, putosi määrä alle 140 naispuoliseen.
Tuosta määrästä rankkasin vielä pois ne naispuoliset, jotka joko ovat tai ovat olleet ensisijaisesti kavereiden tyttöystäviä, lähti listasta kolmisenkymmentä nimeä lisää. Loput nimet siis joko ovat kolmanteen ryhmään kuuluvia eli jotain vipinää ja säätöä -tapauksia, tai sitten niitä, jotka ovat sellaisia puolituttuja, joiden kanssa ei juurikaan ole tekemisissä. Kun jälkimmäinen porukka otetaan pois jäljelle jääneestä noin 110 nimestä, jää lista noin 20 nimeen. Näistäkin osa on muilla paikkakunnilla asuvia, joita näkee vain ehkä pari kertaa vuodessa. Näin ollen yhteydenpito jää pitkälti netin kommunikaatiotyökalujen – Facebookin, Messengerin ja sellaisten – varaan.
Toki osa edellä mainituista ihmisistä kuuluu kahteen ryhmään yhtä aikaa, esimerkiksi kaverin tyttöystäviin ja työkavereihin, ja osassa näistä tapauksista on hankala sanoa kumpi oli ensin; muna vai kana. Ei sillä totta puhuen mitään väliä olekaan, kunhan “ääneen” pohdiskelen.
Ylipäätään tässä kaikessa on ehkä enemmän tietoa tuttavuussuhteistani kuin halusitte tietää, mutta yksityisyys on numeroiden varjolla uhrattu statistiikan alttarille. Mitä toisin sanoen tahdon kertoa… naispuolisia kavereita, joiden kanssa tulee oltua tekemisissä satunnaisten morjestamisten lisäksi on todella vähän. Ei sillä etteikö tämä pätisi omalta osaltaan myös moniin miespuolisista kavereista: monia näistä tulee nähtyä vain muiden kavereiden kautta. Toisaalta jotain kertoo sekin, että vajaat kolmannes kaikista kontakteista on naisia.
Sen tarkemmin yksityiskohtiin ja statistiikoihin menemättä, tässä oli erään mehiläisen näkemys kukkasista. Haluaako pohtia ja kertoa omasta elämästään vastaavaa settiä?
Tulin, näin, yllätyin. Ei, en tarkoita nyt mitään kaksimielistä sanaleikkiä tuolla tulemis-sanalla. Vaikka osasin odottaa edellisen tekstini perusteella jonkinlaista palautetta ja kommenttia täällä blogin puolella, koko palautesetti meni (blogini “koon” eli lukijamäärän huomioiden) aivan eri tasolle, jota uskalsin edes odottaa. Paitsi etten ole yhteenkään tekstiin aiemmin saanut näin paljon palautetta täällä itse blogissa, etenkin Facebookissa keskustelu leimahti liekkeihin kuin tulipalossa oleva napalmikanisteri konsanaan. Hyvä näin; ihmisten aktivoituminen omalla ajatusrintamalla on tärkeämpää, sanotaanko nyt vielä, että paljon tärkeämpää, kuin minun teksteistä pitäminen tai samaa mieltä oleminen. Ajattelun aktivointi on jotakuinkin parasta mitä voin ikinä saada tällä blogailulla aikaiseksi (ellei sitten lasketa jotain äärimmäisen epätodennäköistä skenaariota, jossa suunnilleen löydän syntymättömien lasteni tulevan äidin ja tulevan aviokumppanini tätä kautta, mutta se taitaa jo mennä lähinnä siirappisen romanttisen komedian käsikirjoitustason puolelle).
Hieman ehkä yllättävästi palauteosasto meni hyvin kaksijakoisesti. Miehet pääsääntöisesti nyökyttelivät päätään tekstilleni, kertoen olevansa enemmän tai vähemmän täysin samaa mieltä asiasta. Toisin sanoen havainnoiden samat asiat kuin minä. Naiskunta taas oli pääsääntöisesti eri mieltä, joskin tuon varjolla olen hieman yllättynyt, että osa naisista oli kuitenkin tehnyt täysin saman havainnon asiasta. Tekstini tarkoitus ei ollut olla itsetarkoituksellisesti provosoiva – jopa minä kuvittelen olevani sellaisen yläpuolella. Tiedän kyllä paremmat keinot ihmisten provosoimiseen kuin tuollaisten tekstien kirjoittaminen, mutta ehkä juuri siksi se onnistui ärsyttämään joitain yksilöitä. Kuten sanottua, ei syytä valittamiseen, jos joku kirjoitukseni jotain suututtikin, se on parempi vaihtoehto kuin se, että se olisi jättänyt kaikki täysin kylmäksi. Pahin skenaario ei kuitenkaan tapahtunut: vielä tämän tekstin kirjoitushetkellä kukaan (naispuolisista) ystävistäni ei ole tämän tekstin takia heittänyt minua pois Facebook-kaverilistaltaan.
Se palautteesta.
Oikaisuja ja tarkennuksia
Syy miksi sitten kirjoitan jatkoa edelliselle rustaukselleni ei ole kuitenkaan palautteeseen reagoiminen ja sen käsittely. Syy on pikemminkin siinä, että kaikessa – anteeksi sanavalintani – raivossaan monet naiset tuntuivat ohittavan pari olennaista pointtia tekstistäni. En suinkaan väittänyt, etteivätkö miehet ja naiset voisi olla kavereita keskenään muista syistä kuin luettelemani kolme kohtaa, saati lainkaan. Ehkä ilmaisin itseäni huonosti ja sitä paikataan nyt. Esitin, että miehet lähinnä tutustuvat näitä kolmea kautta naispuolisiin kavereihinsa ja “sattuneesta syystä” (kaksi ensimmäistä tapaa) eivät sitten näiden naisten kanssa ehkä muodostu sen lähemmiksi kavereiksi. Naisista kun ei kovin helposti tule näitä “yksi jätkistä / one of the guys -tapauksia, vaikka niitäkin on nähty vuosien varrella, ja paljon.
Huomasin epätarkkuuden tekstissäni itsekin, läpi sen luettuani. En ihmettele, että siihen takerruttiin. Olisi pitänyt alleviivata paremmin, että tarkoitan ensisijaisesti tutustumista, enkä sitä, etteikö kaverisuhde voisi jatkua näistä kohdista, saati syntyä muutenkin. Toisaalta, huomasin myös uudella lukukerralla, etten missään vaiheessa sanonut, etteikö kaverisuhde missään tapauksessa voisi syntyä muista syistä tai jatkua siitä, kun esimerkiksi treffailu jää “ollaan vaan kavereita” -tasolle. Ne, jotka eivät lukeneet tekstiäni kuin piru raamattua, huomasivat sieltä muun muassa tällaisen kohdan:”Karkeasti ottaen voidaan siis sanoa, että mies kiinnostuu naisesta joko seksuaalisessa ja/tai romanttisessa mielessä tai ei lainkaan. Jos nainen on kylmä tällä rintamalla, miksi mies edes haluaisi kaveria sellaisesta? Ja jos taas on mahdollisuus muuhunkin kuin kaveruuteen, miksi sitä suhdetta jättäisi kaveruustasolle?”
Kun minua tästä esityksestäni (en kutsuisi tätä nimittäin edes teoriaksi, koska se kuulostaisi aivan liian pompöösiltä) kritisoitiin esimerkiksi sen vuoksi, että tunsin tämän naispuolisen kaverini miespuolisen ystäväni kautta. Hänen esimerkkinsä oli:”Olemmehan mekin kavereita, vaikka emme ole ex-säätöjä, työkavereita eikä hän ole kenenkään ystäväni tyttöystävä tai ex“. Muuten olisikin hyvä esimerkki, mutta enhän minä tuotakaan kyseistä tuttavuutta näe kuin ehkä kerran vuodessa ja sekin vain jos osumme samoihin juhliin tai muihin pippaloihin. Toisin sanoen, kysyn ja peräänkuulutan, mitä se sellainen kaveruus on? Tutut tuttuina ja kaverit, joiden kanssa pidetään yhteyttä ja vietetään aikaa, omana lokeronaan.
Tutut, kaverit, ystävät – ja niin edelleen
Tässä vaiheessa tietysti joku äänekäs tapaus taas huutaen kysyy:”Mutta miksi ihmeessä kaverit ja tuttavuudet pitäisi edes erotella toisistaan?” Hyvä kysymys, ei varmaan miksikään, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun mietitään keitä kutsutaan tupareihin, synttärijuhliin tai häävieraiksi alkaa kummasti listojen tekeminen ja rankkaus. Keitä kutsutaan, keitä ei. Kutsutaanko mukaan myös työkaverit vai pysytäänkö vain kavereissa? Vai jätetäänkö koko juhla vain lähimmän ystäväpiirin touhuksi? Sanotaan, että veri on vettä sakeampaa, mutta kaikilla asia ei mene näinkään. Osalle lähimmät ystävät ovat tärkeämpiä ja läheisempiä kuin vanhemmat, sisarukset ja serkut. Mutta tämä menee jo hieman ohi aiheesta. Pysyttäydytään siis kavereissa.
Miten kaveri määritellään? Onko se sellainen katujen morjes-tuttu, jota moikataan, kun nähdään ja ehkä jopa kysellään lyhyesti kuulumiset? “Miten menee? Vieläkö olet samassa paikassa töissä? Ai olet näemmä mennyt kihloihin, onneksi olkoon!” Vai onko kaveri kenties sellainen, jota pyydetään ulos syömään, baareihin, tanssimaan yökerhoihin, olkapääksi sydänsuruille, harrasteisiin tai jonka kanssa vaihdetaan säännöllisen epäsäännöllisesti kuulumisia ja pysytään läheisissä tekemisissä? Vai onko se jotain muuta jossain puolitutun ja ystävän välissä? Jotain mitä et ehkä kutsuisi lapsesi varpajaisiin, mutta jota taatusti pidät parempana tuttuna kuin sitä kaverin-kaverin-serkkua, jonka nimeä et kunnolla edes muista?
Kun nämä määritelmät alkavat hahmottua ja olla paikoillaan, on ehkä hieman helpompi kysyä itseltään uudestaan miten kaveriksi tullaan? Miten mies ja nainen ovat kavereita. Hyvin moni tekstiäni kritisoinut nainen, niistä, jotka voin sanoa tuntevani – toisin kuin monet blogiani kommentoivat yksilöt – kun lopulta on minullekin vain tuttavuus, ja niistäkin jokainen aiemmin luettelemani kolmen syyn kautta.
Kaveruus, se on todellakin mielenkiintoinen konsepti, ja sen muotoa on itse kunkin silloin tällöin hyvä miettiä, kaveruussuhteiden huolehtimisesta puhumattakaan.
Tiedostan aihevalintani olevan sellainen, että se jakaa mielipiteitä. Moni ei varmastikaan ole samaa mieltä kanssani, moni on valmis itse asiassa kaivamaan todisteita näkemystäni vastaan ja niin edelleen. Hyvä näin jos niin tapahtuu, sillä mikäpä sen parempaa kuin kyseenalaistaminen, vilkas ajatuksenjuoksu ja asioiden uudelleen kokoaminen. Syy miksi oletan näin perustuu käymiini keskusteluihin aiheesta, niin IRC:ssä kuin kasvotusten oikeassa elämässäkin.
Ei, tällä kertaa en kirjoita seksistä, vaikka otsikko siihen viittaakin ja ohimennen läheltä liipataankin. Kirjoitan miehistä ja naisista. Tarkemmin sanoen näiden kahden välisistä ystävyys- ja kaveruussuhteista, niiden olemattomuudesta ja mahdottomuudesta.
Penis vs. vagina
Kenellekään täysi-ikäiselle ei liene uutinen miehen ja naisen fysiologisista eroista, toivottavasti ainakaan. Mistä taas kiistellään ja väitellään edelleen, ovat ne henkiset erot. Onko niitä? Jos on, millaisia? Ilmeisesti nykyaikainen feminismi (vai pitäisikö sanoa post-feminismi? kolmannen aallon feminismi?) kuitenkin on sitä mieltä, että jos miehellä ja naisella on eroja fyysisellä tasolla, niin miksei myös henkisellä. Tässä on järkeä, mielestäni, mutta miksi niin moni on kuitenkin tätä ajatusta vastaan? Ja miksi ihmeessä tasa-arvon puolesta liputtava anti-feministi kirjoittaa tällaista?
Lässyttävät kysymykset sikseen. Lähdetään siitä olettamuksesta, että näitä eroja on. Pojilla on penis ja tytöillä p… vagina. Miehillä on hyväveliporukoita, tytöillä ompelukerhoja. Sininen on pojille ja punainen tytöille, jälkimmäisille suotakoon myös pastellisävyt kaupan päälle hyvän hengen nimissä. Ei, ei lähdetä nyt räikeisiin yleistyksiin sukupuolirooleista, ammateista, arkiaskareista, pukeutumisesta ja niin edelleen. Niille on oma paikkansa ja aikansa. Käsittelen mieluummin sitä mikseivät pojat ja naiset voi olla kavereita keskenään. Tai jos voivatkin, millä ehdoilla.
Ikä ja perspektiivi
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tätä ilmiötä näen. Miehet ja naiset eivät voi olla vain kavereita. “Voivatpas!”, kuulen yleisöstä ensimmäisen äänen. Se on naisen ääni. Miten “yllättävää”. Eivätkä voi. “Miten niin ei? Sovinisti!”, kuulen toisen, kimakamman ja nuoremman äänen yleisömassan joukosta. Kun vihdoin saan suunvuoron ja alan kertoa “miksei”, perustellen sen omakohtaisesti ja ystäväpiirini kokemuksella, saan paheksuvia mutrusuita, mutta äänekkäin vastarinta on hiljentynyt. Ehkä feministilepakot kyllästyivät testosteronin määrään ja poistuivat paikalta. Ei se mitään, en ole päässyt vielä alkuunkaan.
Kuten sanottua, mitä vanhemmaksi on tullut, sitä enemmän näkee tietynlaista biologis-kulttuurillista käytöstä. Aikuisiässä ihmisillä alkaa olla niin paljon kavereita kouluista, töistä, vapaa-ajalta ja niin edelleen, ettei uusia kavereita varsinaisesti kaivata. Kavereita, saati ystäviä, ei koskaan tehdä niin sanotusti “tekemällä”. Kaverisuhteet muodostuvat itsekseen, omalla ajallaan, ja vain ajan ja tekojen myötä kypsyvät ystävyyssuhteiksi, olettaen, että siihen on oikeanlaiset mahdollisuudet.
Mutta tämänhän te kaikki tiesitte. Miten tämä liittyy miehen ja naisen eroihin? Selvennetäänpä.
Roolit
Koska miehet pyörivät omissa harrastuskuvioissaan, töiden lisäksi, he tietysti pyörivät pääasiassa muiden miesten kesken. Jos joku nainen onkin mukaan jo teini-iässä tai varhaisessa vaiheessa aikuisikää mukaan eksynyt, hän on todennäköisesti jonkun porukan miehenreppanan nainen. Miehenreppanan, koska mies ei osaa, rohkene tai “saa” tulla porukkaansa yksin ilman siippaansa. Ei se mitään, monet naiset ovat tervetulleita miesten joukkoon – etenkin jos se saunailta sekasaunoen ei ole haitaksi, saati iänikuisten äijäjuttujen kuuntelu ja niistä selviytyminen ilman feminismikortin pelaamista.
Kun miehet tästä vanhenevat, tilanne ei varsinaisesti muutu mihinkään. Naisten määrä on ehkä kasvanut porukan kasvamisen myötä, mutta edelleen naisten rooli on pääsääntöisesti se vakio: ne ovat jonkun tai joidenkin tyttöystäviä tai vaimokkeita. Toisia tämä (tai sen tiedostaminen) ärsyttää, mutta sekin on sivuseikka.
Kolme naista
Miehen vanhetessa hänellä on käytännössä naispuolisia kavereita kolmesta eri syystä:
- työkaverit
- kavereiden siipat
- ex-tyttöystävät/-säädöt
Työkaverit lienevät listan itsestäänselvyys ja tähän voi, tapauskohtaisesti, lisätä kuulumaan myös harrastekaverit. Näihin tutustuu olosuhteiden pakosta, mutta harva asia näistä laajenee sen syvemmäksi kaveruudeksi, ellei sitten kuulu jompaan kumpaan (tai molempiin) kahdesta alla olevasta ryhmästä. Poikkeus vahvistaa säännön.
Kavereiden siipat ovat miltei se todennäköisin tapa saada naisesta miehelle kaveri. Ne eivät yleensä ole seksuaalisen tai romanttisen nälän kohteita – ainakaan avoimesti -, niiden kanssa ollaan tekemisissä ja niiden kanssa voidaan muodostaa kaveruussuhteita ilman epäilyttäviä taka-ajatuksia. Lisäksi kaverirajapinta tekee tutustumisesta jollain tavalla huoletonta ja helppoa.
Vaikein luku on tietysti ex-tyttöystävät ja muut säädöt. Kaikki eivät halua pitää yhteyttä exiinsä sen jälkeen kun suhde on ajettu karille ja todettu toimimattomaksi. Osa kyllä, mutta paljon on myös siltoja polttaneita tapauksia. Toisin kuin seurusteluun, suhteiden katkaisemiseen ei tarvita kuin yksi ihminen. Omakohtaisesta kokemuksesta sanoisin, että lyhyempien säätöjen ja tapailuiden kanssa on helpompi pysyä hyvissä väleissä kuin varsinaisten ex-elinkumppaneiden. Kaveruusmielessä en kuitenkaan tee eroa siihen mitä laatua suhde on aikoinaan ollut. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että “haluan olla vain kaveri” -fraasi on niin kulunut, että ihmettelen kovasti, jos sitä joku edes enää käyttää sen varsinaisessa merkityksessä. Se on häränpaskalta tuoksuvaa sananhelinää.
No mutta “miksei”?
Poikkeuksen yllä lueteltuihin muodostavat modernissa maailmassa solmitut nettikaveruudet. Internet kun ei kaikissa muodoissaan erottele sukupuolta, etenkään eri chattiporukoissa, niin tuttavuuksia voi muodostua kuukausien ja vuosien aikana sukupuoleen katsomatta ja ilman yllä olevia syitä. Tosin, näistäkin osa kuuluu tuohon säätöosastoon, jos ei muuten, niin ainakin sinä potentiaalisena tyttöystävätapauksena.
Miksei näitä sitten voisi olla ilman edellä mainittuja syitä?
Kuten sanottua, mitä vanhemmaksi tullaan, sitä vähemmän on tarvetta uusille varsinaisille kavereille. Tärkeimmät ihmissuhteet kaveririntamalla on jo luotu koulujen, työpaikkojen, harrasteiden ja muiden kavereiden kautta. Uusia kavereita ei etsiä tai pyritä muodostamaan. Kun joku potentiaalinen treffilupaus meneekin mönkään, lähes viimeinen asia mitä mies haluaa kuulla on:”Ollaan vain kavereita.” Se tuntuu halvalta lohdutuspalkintoyritykseltä. Ja vaikka nainen sitä tarkoittaisikin, se ei välttämättä meinaa, että mies haluaa mitään muuta. Osin ehkä itsesuojeluksellisista syistä, osin edellä mainitusta “kavereita on jo riittävästi”-syystä. Toisaalta, monestikaan se nainen ei taida sitä edes tarkoittaa. Jos naisia on uskominen, samaa tapahtuu toiseenkin suuntaan. Niin kai, en tietäisi.
Karkeasti ottaen voidaan siis sanoa, että mies kiinnostuu naisesta joko seksuaalisessa ja/tai romanttisessa mielessä tai ei lainkaan. Jos nainen on kylmä tällä rintamalla, miksi mies edes haluaisi kaveria sellaisesta? Ja jos taas on mahdollisuus muuhunkin kuin kaveruuteen, miksi sitä suhdetta jättäisi kaveruustasolle?
Kun tähän vielä yhdistää sen seikan, että monet niin sanotut kaverinaiset (työkavereiden ja kaverin siippojen ulkopuolelta) näkevät mieskaverin sellaisena apumiehenä ja palveluspoikana, jolle voi soittaa aina “hädän” tai avuntarpeen tullessa, ei se miestä rohkaise pistämään tikkua ristiin kaveruussuhteen eteen.
Entäpä ne naiset?
Jos tietäisin paremmin miten naiset näkevät nämä asiat, kirjoittaisin siitäkin. En tiedä, eikä tämä kirjoitus taida tällä erää enempää pituutta kaivata. Otan kyllä enemmän kuin mielelläni kaikenlaista palautetta ja kommenttia vastaan. Todistakaa vaikka näkemykseni vääräksi.
Ok, pidätän vähän hengitystäni, yritän keskittyä olennaiseen ja olla näpyttämättä kaikkea suoraan tähän juuri nyt. Minullahan ei ole mitään syytä valittaa, ei etenkään juuri nyt, tällä kyseisellä hetkellä, tässä elämäntilanteessa, tai oikeastaan ylipäätään. Silti takaraivooni on hiipinyt päänsäryn lailla pistelevä angstinen tunne. Aivan kuin jonkinlainen henkinen migreeni olisi iskemässä. Toisaalta, mitä helvettiä minä migreenistä mitään tiedän, sillä enhän sitä edes sairasta.
En usko karmaan tai karman lakiin. Jos uskoisin, olisin varma, että pian jysähtää ja kovaa. En ole tehnyt mitään erityisiä hyvyyksiä yhtään kellekään, edes itselleni, mutta elämäni on kääntynyt parempaan suuntaan – siis siitä tasaisen hyvästä tilanteesta missä se on ollut muutenkin. Olen saanut tämän vuoden kaksi parasta uutista kuluneen viikon aikana: niin uudesta asunnosta, johon pääsen näillä näkymin muuttamaan ensi vuoden alkupuolella, kuin myös nätimmän siippani kotiinpaluusta Suomeen. Mikä ihme voi siis tässä tilanteessa ärsyttää ja aiheuttaa angstia?
Sen kun tietäisi.
Minun on pitänyt kirjoittaa Jalometallista blogiini, kuten lupasin. En ole saanut aikaiseksi. Minun piti lisätä Amsterdam-kuvia. En ole saanut aikaiseksi (ei sillä, etteikö niitä jo Facebookissa tarpeeksi olisi). Töissäkin on asioita, joita olisi jo pitänyt saada aikaiseksi, kun pahin syyskiire saatiin selätettyä. Niistäkin osa odottaa tekemistään. Tuntuu, että on paljon asioita, joita olisi pitänyt saada tehtyä, muttei ole ehtinyt, jaksanut, viitsinyt tai voinut. Ja nuo sanat kirjoitettuani kuulostan omiin korviini siltä, että kusetan itseäni. Tuntuu kuin eläisin pienessä itsepetoksessa. Kuplassa, jossa ei tarvitse välittää.
Mutta jos nyt unohdetaan yllä olevat lässytykset sikseen. Nuo ovat pieniä ja niitä ehtii vielä tehdä. Ei tässä mitään suuria tulipaloja ole sammutettavana. Sitä paitsi elämässä on kaikki hyvin. Treeni kulkee hyvin, raha-asiat ovat mukavasti, syysflunssat ja muut pahemmat sairastelut vältetty ja niin edelleen. Kysyn uudelleen itseltäni: mutta miksi sitten arveluttaa ja angstituttaa?
Tiedättehän tunteen, kun asiat tuntuvat olevan liian hyvin. Kun on sellainen olo, että jossain on koira haudattuna. Tässä on sellainen olo ja toisaalta taas ei. On jotenkin sellainen olo, että nyt kun kaikki tuntuisi asettuvan täydellisesti paikoilleen, on vain yksi suunta ja sekin on alaspäin.
Toisaalta tunne on taas se, että pelkään jotain katalaa tapahtuvan parisuhteelleni. Vaikka nyt juuri asioiden pitäisi olla hyvällä mallilla, potentiaalisesti jopa paremmin kuin ennen, ja silti minulla on kelju olo, että jotain vähemmän miellyttävää tulee tapahtumaan. Olivatko odotukseni epärealistisia? Vai oliko näennäinen muutos parempaan vain illuusiota, jonka näen nyt? Olenko kenties skitsofreenikko? Molemmat puoleni vastaavat: emme ole.
Näillä sekavilla ajatuksilla kampean itseni iltapalan kautta nukkumaan. Onhan tuo kellokin jo puolenyön pahemmalla puolella. Ehkä alitajunnasta löytyy kaivattuja vastauksia.
Katsoin edellisenä viikonloppuna elokuvan Pingviinien matka, joka esitettiin Neloselta viime keväänä. Lyhyesti kuvailtuna se on dokumentti kuningaspingviineistä ja niiden elämästä Etelänapamantereella, mutta tyypillisestä dokumentista eri tavoin juonnettuna. Leffan juontotavoista voi olla montaa mieltä, mutta se on sinänsä sivuseikka. Itse elokuva on kuitenkin kauniisti kuvattu dokumentti, vai pitäisikö sanoa “taiteellinen dokkari”, näistä maailman kylmimmissä olosuhteista elävistä linnuista ja siinähän sitä draamankaarta jo aiheeksi riittääkin.
Mikä kuitenkin herätti kirjoitushaluni ei johtunut oikeastaan leffan aiheesta tai sen tekotavasta, vaan niistä tunteista, joita leffa minussa, katsojassa, herätti. Koen mielestäni harvoin empatiaa, mutta elukat pystyvät siihen monesti ihmistä paremmin. Niin tälläkin kertaa. Myönnän, että koin myötätuntoa noita mustavalkoisia hassuja taapertavia elukoita kohtaan keskellä kylmyyttä ja loputonta, armotonta valkeutta. Eikä tietysti vain siksi, että ympäristö on jo lähtökohtaisesti lohduton, ja että nämä pingviinit vaeltavat älyttömiä matkoja vain lisääntyäkseen, vaan juuri siksi, että elokuva muistutti niin hyvin Darwinin opeista, kuten luonnonvalinnasta ja vahvimman laista.
Siinä oli jotain ravisuttavaa, kun jotkut pingviinit ruoanhakureissullaan – ensimmäisellä sellaisella ehkä noin neljään kuukauteen – päätyvät isomman saalistajan kitaan. Tai kun kauan ja hartaasti haudotuista munista kuoriutuukin kuollut jälkeläinen. Tai kun se muna menee jo heti alkumetreillä väärille raiteille. Nämä pingviinit kuitenkin lisääntyvät vain noin kerran vuodessa ja osalla tuo oman jälkikasvun liian varhainen kuoleminen näytti vetävän pakan sekaisin pääkopasta, siis siinä mielessä, että sitten lähdettiin jo lastenvarastamisreissulle. Ja toki niitä pieniäkin pingviinejä päätyi joidenkin saalistajien ravinnoksi vielä ollessaan puolustuskyvyttömiä ja pieniä karvapalleroita.
Elämä on eittämättä kovaa. Sitä näin ihmisen on vieraantunut siitä tilanteesta, jossa joutuu miettimään päivittäistä hengissä selviytymistä, ruoan hankintaa, pariutumista ja lisääntymistä. Käytännössä kaikki mitä meillä on, on helppoa. On myös helppoa valittaa arjesta, kun on töitä ja pyykkivuoria. Tiskejä ja sähkölaskuja. Ihmissuhdehuolia ja syyslenssua. Mutta siitä huolimatta kaikki on niin helppoa. Siihen päälle vielä annos eskapismia elokuvan, kirjan, pelin, urheilun tai vaikka päihteiden muodossa ja ongelmat sen kun katoavat vain. Ja kun sieltä todellisuuspaon tilanteesta tullaan takaisin, eivät ne ongelmat kovin suuria ole.
Jos elokuva jotain ajatuksia herätti, niin kunnioituksen elämää kohtaan ja pienten asioiden arvostamisen. Sen, ettei asioita voi pitää itsestäänselvyytenä ja että ihmiset valittavat asioista aivan liikaa. Ei sinänsä mitään uutta, siis, mutta toisaalta luonnon karkeudesta ja armottomuudesta on välillä hyvä saada muistutus. Erästä lainausta mukaillakseni: kuolema on varmaa, elämä ei.
Syksy teki vihdoin tulonsa ja asettui aloilleen kuuman kesän jälkeen. Tässä vuodenajassa on kuitenkin jotain muutakin tuttua kuin vain viilenevä ilma ja hiljalleen talven tuloon varautuva luonto. Niin, tässä vaiheessa vuotta on taidettu ennenkin viettää yksinäisempää kautta kuin keväisin ja kesäisin keskimäärin. Älkää kysykö mistä johtuu, en todellakaan tiedä. Tästä kuitenkin raflaava otsikko, tai yritys sellaiseen.
Olen oudossa tilanteessa. Olen tällaisessa tilanteessa tavallaan ensimmäistä kertaa, joskin nyt kun tarkemmin mietin tätä aihetta – joka tuli mieleeni jo viime viikonloppuna – tässä onkin jotain tuttua kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen. Nykyhetkeä ja sitä yhdistää sama tekijä: parisuhde ilman seksiä. Silloin tosin ei ollut välimatkaa sen esteenä ja tilanne loppuikin niin sanotusti vähemmän nätisti. Se historiasta.
Tämä nykytilanne on kummallinen, ehkä ahdistavakin. Kuten blogiani lukeneet tietävät, olen aiemminkin marissut ja vuodattanut kuinka tunnen näin vanhemmiten olevani seksuaalisempi kuin nuorena. Ei sillä, että olisin ikinä mikään aseksuaali ollut, mutta ehkä ikä, elämänkokemus ja muut asiat ovat vaan saaneet minut vanhemmiten, parisuhteiden myötävaikutuksella tai ilman, arvostamaan seksiä entistä enemmän. Olenkin monesti sanonut, niin elävässä elämässä kuin nettijutteluissakin, että seksi on elämän paras asia. Eihän se tietysti ihan noin yksinkertaista ole, mutta emme takerru nyt siihen kuitenkaan.
Tähän väliin on hyvä muistuttaa, että lopulta seksi on jotakuinkin – tai ainakin melkein – ainoa asia, joka erottaa kaverisuhteen ja parisuhteen. Poikkeus vahvistaa säännön, ennen kuin joku siellä huutelee friends with benefits -jutuista tai sitä kuinka puikottaa omaa kämppistään mihin lie rööriin aina tilanteen salliessa.
Koska seksin kiusaus on tavallaan aina mielessä, kun seksiä ylipäätään miettii – ja miehethän miettivät sitä alitajuisesti muistaakseni satoja kertaa päivässä – niin myös seksin puute ärsyttää sen tajutessaan. Viiden Riitan ja Peukalottaren seikkailuista seksin korvikkeena puhuvat joko yrittävät provosoida tai eivät hyvästä seksistä tiedäkään, joten ei, pikkuherran kättelykerrat eivät yksinkertaisesti ole sama asia. Aivan sama kuin porkkanan syönti ei ole samaa kuin karkin syönti tai alkoholittoman oluen juonti ei vastaa kunnon bisseä. Kyllä te tiedätte mitä tarkoitan.
Tuosta puutetilasta sitten heräsi ajatus ja ymmärrys, ettei baareihin ja ravinteleihin meneminen ole siinä mielentilassa kovin houkuttelevaa. Olohan on kuin – arvasitte oikein – diabeetikolla karkkikaupassa. Mieli tekisi, mutta fiksua tai soveliasta ei ole lähteä makeisostoksille. Seurauksia tulee töppäilystä ja sitten on jälkikäteen turha itkeä, kun torttu on pöksyissä. Pettäminen on, lähes poikkeuksetta, typerää. Mutta en minä moralisoida halua, eihän tässä itsekään olla menneisyydessä mikään pulmunen oltu. Virheistä on kuitenkin opittu ja nykyään tajuaa pelisäännöt paremmin – enkä sano tätä sillä, että karma olisi sormeani poikki puraissut. Mutta se menneistä ja existä.
Olo on silti typerryttävä. Mieli tekisi, mutta ei ole soveliasta haukata kakusta. Mikä parasta/pahinta, itsepä olen tähän liemeen itseni ajanut. Kukaan ei ole pyssyllä pakottanut tahi rahatukolla suostutellut. Ehkä minusta on vanhemmiten sittenkin kuoriutumassa jollain tavalla romantiikan päälle ymmärtävä ja parisuhteiden arvoa kunnioittava setä, köh, tarkoitan, mies.
Jos ja kun keksin tälle joskus jonkin fiksun ratkaisun, lupaan palata asiaan vastauksella. Siihen asti jatkan ihmettelemistä.