Yön sydämestä II
Ξ August 29th, 2010 | → 2 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |
Päässä on pyörinyt runsaslukuinen määrä erilaisia ideoita, joista on pitänyt kirjoittaa. Ajankohdat eri aiheille eivät vain ole tuntuneet oikeanlaisilta, joten tässä sitä nyt ollaan: kirjoittamassa jotain aivan muuta kuin mitä alunperin piti. Aiheideat eivät ole menneet hukkaan, ne vain ovat luonnoksina odottamassa varsinaista kirjallista purkautumista. Se siitä.
Kirjoitushimoni on kuitenkin kuumottanut päätäni pitkin päivää ja iltaa, ja lopulta nyt istun kello kolme yöllä, Depeche Mode soiden ja Laphroaig lasissani, miettimässä miten puran mieltäni. Lopulta keksin mistä kirjoitan ja otsikon. Tuumin, että kirjoitin tällä otsikolla jo aiemminkin, mutta miksen siis kirjoittaisi “jatko-osaa”. Se on ehkä ideana hölmö tai epätavallinen, mutta mitä siitä. Sitä seurasi tietysti tarve lukea, että mitähän minä oikeastaan kirjoitin aikoinaan tällä otsikolla. Ironista kyllä, Yön sydämestä -teksti noin puolitoista vuotta sitten tuntui sisältävän täsmälleen samankaltaisen oloin kuin mitä nyt käyn läpi. Tosin sillä iloisella erolla, että nyt ei ole tekniikkapuoli haukannut palasta persuksestani pois. Onneksi.
On kuitenkin hämmentävää miten samankaltaisessa tilanteessa koen olevani nyt. Tilanne on kuitenkin hyvin erilainen kuin tuolloin alkuperäisen kirjoitukseni aikana, mutta ehkä tässä juuri piilee sen suurin viisaus? “Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samana”, kuten eräs sanonta asian ilmaisee.
Olen ollut, muualta kuullun mukaan, normaalia kireämpi ja vittumaisempi – aivan kuten taisin jo edellisissä posteissani sanoa. Mutta mikään vanne ei varsinaisesti tunnu kiristävän päätäni. Silti olen jotenkin emotionaalisesti turta ja päällä on hienoinen hälläväliä-fiilis. On sellainen olo, että pääni pitäisi kaataa isoon huumekasaan ja imaista sieltä jotain naamaani, että tuntisin jotain – kuvainnollisesti puhuen tietysti. Vastaavasti noin tuhannen vuoden uni voisi toimia ja viedä minut uusiin maisemiin. Koen, jälleen kerran, eksistentiaalista maailmantuskaa. Elämä haastaa minut kysymään mitä vitun järkeä tässä kaikessa on?
En paennut ahdistustani ulos ravintoloihin, sillä sekin jollain tavalla ahdistaisi tässä elämäntilanteessa. Minua ahdistaa jo vähän itseni puolesta. Monet ystäväni ovat viime aikoina pahoitelleet puolestani kuinka minä ansaitsen enemmän rakkautta, paremman parisuhteen ja ties mitä. Ystävät tarkoittavat tuolla tietysti hyvää, mutta lopputulos on, että angsti alkaa koputtamaan pääkoppani oveen ja yösijaa itselleen. Vieras, jota en oikeasti halua päästää sisääni. Alan itsekin sääliä omaa itseäni, mutta toisaalta pidän itsesääliä typeränä tilana.
Nyt sitten ihmetellään, että mitä seuraavaksi. Saanko edes seksiä tänä vuonna enää? Meneekö sydän rikki vai onko se rikki jo, mutten vielä sitä tajua? Kyynistynkö lisää? Tuleeko minusta entistä enemmän Hank Moodyn kaltainen seksipakkomielteinen reppana? Löytyykö elämisen tarkoitus? Onko vastaus 42? Tyhjältä näyttävä sänky ei näihin varmasti vastaa, mutta sinne kai se on sukellettava miettimään elämän tosiasioita.
on August 29th, 2010 at 04:26
Että nyt ollaan siinä tilanteessa sitten.
42 tuskin vastaa mihinkään, mutta uskon, että tiedän ihan tasan täsmälleen, mitä käyt läpi. Nimimerkki: Eurooppa-turneella käsittelemässä juuri nimenomaan tuota samaa fiilistä, vaikka syy sille onkin eri.
Älä kyynisty (enempää), koska se estää/hidastaa henkistä kehittymistä, vaan mieti mitä voit oppia. Kaikki opit eivät ole positiivisia tai mielekkäitä, mutta mikään oppi ei ole turha.
Voimia!
on August 29th, 2010 at 19:06
Typo, näinhän se on. Ei minua sinänsä kyynistyminen pelota, mutta pelkään sen sulkevan enemmän portteja elämässä kuin avaavan niitä. Eikä se sinänsä oppimista sulje pois, päin vastoin; kylmäverinen tunteettomuus voi olla jopa eteenpäin vievää treenaamista ajatellen.
Mutta kiitos, kyllä tässä vähän henkistä ryhtiä kaivataankin.