Syysaggressio
Ξ August 26th, 2010 | → 6 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |
“Kärsivällisyys on hyve“, sanotaan. Varmasti, jos siihen on varaa. Samaan viisasteluun voisin lisätä esimerkin pienenä lukemastani Harald Hirmuinen -sarjakuvasta, jossa tämän hurjan viikingin poika kysyi isältään:”Isä, onko todellakin autuaampaa antaa kuin ottaa?“, johon Harald hetken tuumittuaan toteaa “Riippuu onko kyse kinkkuvoileivästä vai turpasaunasta.”
Monesti kärsivällisyys on hyvä asia. Se on käytännöllistä, kun jotain sellaista pitää odottaa, mitä ei voi mitenkään jouduttaa. Odotitpa sitten palkkapäivää, joulua tai rakkaasi kotiinpaluuta, kärsivällisyydestä on varmasti hyvä asia. Sitten se toinen kärsivällisyys. Ja nyt kuulen huudon yleisöstä “Ai onko näitä useampikin?” Kyllä, se kärsivällisyys, jota sovelletaan muun muassa muihin ihmisiin. Tiedättehän, kanssamatkustajiin tässä elon junassa.
Ymmärsin tänään jotain uutta vitutuksestani – ja palataan tähän kiroiluasiaan myöhemmin uudestaan – mikä on ihan hyvä asia, kun ottaa huomioon kaksi viimeisintä kirjoitustani. Tajusin, että kohdistamaton ärsyyntymiseni ja kireyteni onkin ehkä johtunut siitä, etten ole tehnyt asioille jotain, vaikka niille olisi voinut tehdä jotain. Siis niille asioille, jotka omalta osaltaan sitä ärsyyntymistä ovat aiheuttaneet. Kärpäslätkäni onkin lojunut hyllyllä aivan turhan pitkään tyhjänpanttina.
Kyse ei ole mistään suuresta teosta tai elämäntapamuutoksesta, mutta ymmärsin, että kohdistamaton turhautuneisuus ja sanalla sanoen kyrpiintyneisyys johtuu monesti siitä, että sitä ei ole kohdistettu sinne, mistä se tulee tai joista se johtuu. Kuulin iltapäivällä hienoisen kamelinselän naksahduksen takaraivossani, kun pari erästä riemuidioottia käyttivät tuttuun tapaan hyväkseen provosoida minua sanallisin tavoin virtuaalisella keskusteluareenalla. Eihän tietysti sellaisia asioita tai toimintatapoja nämäkään kaverit livenä tekisivät, mutta kukapa ketään nyt monitorin läpi voisi lyödä. Kun sitä uhkaa ei ole, niin silloin voidaan käyttäytyä kuin apinat, eikö vain? Niin, silloin on keksittävä muita keinoja näpäyttää näitä apinoita. Minä keksin ja tilanne helpottui välittömästi. Toisen posken kääntämisen sijasta annoin lapikasta ja oloni parantui.
Kauan olin tässäkin esimerkkitapauksessa antanut kyseisten yksilöiden temmeltää kuin rotat pöydällä ja ärsyttää. Provosoida, kiukutella, harjoittaa sarkasmia ja vittuilua. Olin katsonut asiaa sormien läpi, koska ajattelin “Olen zen, minun ei tarvitse ärsyyntyä tästä. Olen coolisti. Olen tosi chill.” Aivan samalla tavalla kuin olin pitkään näiden parin vähemmän mukavan exän suhteen, joista joskus viime vuoden keväällä kirjoitinkin. Olen niin sanotusti “parempi ihminen“, kun en kiukuttele. Paskan marjat.
Se ei auttanut silloinkaan, eikä se auttanut nytkään. On parempi vain hyväksyä perusluonteensa ja toimia sen mukaan, kuin teeskennellä jotain mitä ei (kuitenkaan) sisimmiltään ole. En tarkoita, että pitäisi turvautua väkivaltaan ja kaivaa ysimillinen kaapista jokainen kerta, kun joku kauppajonossa jotain kitisee, mutta ihmisille pitää voida sanoa vastaan, kun heidän käytöksensä ylittää mukavuuskynnyksen. Jos aina suostuu ottamaan vapaaehtoisesti paskaa vastaan, sitä kyllä kipataan sinulle niin kauan, kun siihen alistut. Parhaimmassa tapauksessa kiltisti sanominen auttaa ja homma laukeaa siihen. Rumemmassa tilanteessa tehdään jotain muuta. Kysymys on kuitenkin lopulta siitä, että kuinka monta kertaa olet valmis kääntämään sen toisen posken ja koska läväytät takaisin luuvitosella.
Onneksi tälläkään kertaa kyse ei ollut mistään sen isommasta kuin hienoisesta näpäytyksestä. Sitäkin suurempi oli oppi siitä, kuinka paljon pieni vastaan paneminen voi lopulta päänupissa helpottaa. Ehkä tämä kiukkuisuus vihdoin nyt helpottaa. Ehkä.
on August 26th, 2010 at 20:25
Kiitos kirjoituksesta, se avasi teemaa joka mullekin on tällä hetkellä ajankohtainen lähinnä työn kautta. Mulle se konkretisoituu näin: miten suhtautua manipuloiviin, pahantahtoisiin ihmisiin joiden kanssa joutuu joka päivä yrittämään tehdä yhteistyötä? Entä sitten ne vastuuttomat laiskat paskat? Entä ne kertakaikkiaan vain rasittavan tyhmät? Miten tässä voi olla masentumatta ja väsymättä? Burnout on lähellä. “Jos aina suostuu ottamaan vapaaehtoisesti paskaa vastaan, sitä kyllä kipataan sinulle niin kauan, kun siihen alistut”, tämän tiedän todeksi omien kokemusteni pohjalta. Zen-moodia on täälläkin kokeiltu, ei se toimi. Yritän keskittyä vain työhöni, mutta olen ihminen jolla on tunteet. Reagoin ympäristööni eikä sen kieltäminen auta eteenpäin. “Naurat vaan niiden jutuille.” Näin mua neuvoi joku valitustani kuuntelemaan joutunut. Joo, jonkinlainen perspektiivi ihmisten vittumaisuuksiin huumorin kautta olis paikallaan. Pitäis kai pyrkiä ottamaan kevyemmin se millaisia idiootteja ihmiset nyt vaan osaa olla(ja jotkut vaan niin paljon enemmän kuin toiset, prkl!). Mutta toi kärpäslätkä, sen mä tarvin. Omien rajojen puolustaminen. Perkele, se ei ole oikein enkä sitä salli miten käyttäydyt! Olen hieman kateellinen Jerry sun sosiaalisille ja verbaalisille taidoille, uskon että sulta löytyy sopiva sivallus mihin tahansa tilanteeseen. Mulla tämä vastahyökkäyksen kehittäminen ei onnistu tuosta vaan ja valitettavasti tunnistan myös epävarmuutta joka iskee pahoissa tilanteissa. Lieko vanhat koulukiusatuksi tulemisen kokemukset tässä alitajuisesti vaikuttamassa, ei noi tyypit monesti eroa yhtään mitenkään niistä peruskoulun bullyistä, heidän liehittelijöistään tai niistä jotka valitsevat tilanteen ignooramisen (=hiljaisen hyväksynnän)… Joten, hyvä Jerry että sait aggressioitasi purettua, mä vasta opettelen asiaa. Ei sulla olis jotain treenausvinkkejä tähän??
on August 26th, 2010 at 22:42
Asioista tulee niin helposti arkipäivää. Kun antaa jonkin jatkua hetken niin se saa jatkua niin pitkään kunnes herää huomaamaan ettei näin ole hyvä. Kun on liian kärsivällinen niin antaa juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos – kun ei sillä niin väliä, parempi antaa olla ja välttää konfliktia kuin sanoa suoraan mitä mieltä on tai suuttua. On kyllä hyvä suuttua joskus. Saattaa saada muutosta aikaan ja tuulettaa hieman ilmaa.
Itsekin olen usein liian kärsivällinen enkä suutu vaikka aihetta olisikin. Vuosien mittaan on saanut sietää kaikenlaista niin pienet ikävyydet eivät hetkessä hetkauta. Annoin yhden exän vitsailujen minusta jatkua niin pitkään kunnes en enää jaksanut koko ihmistä ja kyseenalaistin suhteen toimivuuden muiltakin kannoilta. Jos kissa olisi nostettu pöydälle olisimme saattaneet edes kumpikin kasvaa hieman ihmisinä. Tämän virheen jälkeen olen muistanut nostaa kissan esille hieman useammin kuin hautoa mielessäni asioita kunnes en näe syytä edes yrittää korjata niitä vaan pikemminkin hajottaa.
on August 28th, 2010 at 15:06
Kiusatuksi ja/tai manipuloiduksi tuleminen on aina helvetin hankala paikka. Saatan nyt kuulostaa vähän turhankin kylmältä ja kyyniseltä barbaarilta, mutta lopulta ainoa vaihtoehto on pistää vastaan tai sitten poistua tilanteesta (esim. vaihtamalla työpaikkaa). Vastaan voi pistää monella tavalla.
Voi käydä kasvokkain keskustelun tai tilanteen läpi. Voi ottaa yhteyttä pääluottamusmieheen tai voi keskustella pomon kanssa. Ja sitten on niitä likaisia keinoja, joita ei voi julkisesti suositella. Kysymys on lopulta siitä kuinka pitkälle on valmis menemään minkäkin asian kanssa.
En voi suositella kirjaimellisesti luuvitosta kellekään, sillä se on paitsi moraalitonta, että laitonta. Toisaalta, välitänkö minä muka tässä asiassa moraalista, on sitten toinen asia.
Eräs ystäväni sanoi toisaalta hyvin tuosta zen-mielentilasta. Että se on enemmänkin sitä, että suhtaudut tilanteeseen kuin tilanteeseen kylmänviileästi, hermostumatta ja tunteiden valtaamatta. Mietit tilanteen harkiten loppuun ja vasta sitten reagoit, järjellä. Ei siis niinkään sitä, että otat vaan kaiken vastaan ja yrität karistaa ongelman pois harteiltasi olkia kohauttamalla.
Periaatteessa kaikki sarkastiset vastakommentit ynnä muut sellaiset ovat sikäli vaarallisia välineitä, että ivallisuuskin on eräänlaista henkistä väkivaltaa. On aina tilannekohtaista miten kiusaustilanteisin reagoidaan. Niin kauan kun kyseessä on vielä suhteellisen pienet asiat, voi vetää fight fire with fire -asenteella, mutta mitä suuremmaksi riskit omasta tappiosta kasvavat (esim. olisiko valmis menettämään työpaikkansa sen takia, että on joku kiusatilanne jonkin työkaverin tai pikkupomon kanssa), sitä enemmän joutuu miettimään omia siirtojaan. Lopulta toisaalta työkin on vain työtä, eikä yksittäinen työpaikka yleensä ihmistä määritä kovinkaan radikaalisti (poikkeuksena ehkä poliisit yms.).
Itsevarmuutta ei rakenneta päivässä, sitä rakennetaan koko elämä. Onnea harjoituksiin!
on August 28th, 2010 at 15:15
Norppa, pienissä asioissa joo, mutta kun rotat hyppivät pöydälläsi, ei se asia katoa eskapismilla. Ei se kämppäkään itsekseen puhdistu, vaan joskus on siihen imurinvarteen tartuttava itse.
Kuten sanoit hyvin, parempi nostaa kissa ajoissa pöydälle kuin odottaa sitä tilannettä, että homma on jo liian pahasti tulehtunut.
on August 28th, 2010 at 19:59
Mun mielestä toisen posken kääntäminen ei tarkoita alistumista ja sitä, ettei olisi lupaa puolustaa itseään tarvittaessa. “Rakasta niin kauan kuin se on mahdollista alistumatta.”
Ja kyllä. Joskus on todellakin parempi mättää asiat tiskiin. Totuuden huutaminen tai sanominenkin helpottaa ja vapauttaa usein kummasti. Joskus taas parempi vaieta ja purkaa asiat muulla tavalla, ettei pilaa yksittäisen kusipään takia sitä hyvää, mitä läheisten tai omassa elämässä on.
on August 28th, 2010 at 22:01
Tara, jep, eihän nämä toisiaan pois sulje, mutta useimmiten on mielestäni vaikeaa (ellei mahdotonta) tehdä näitä kahta yhtä aikaa.
Jälkimmäiseen kappaleeseen ei muuta lisättävää kuin se, että samaa mieltä.