Pälli leviää
Ξ August 17th, 2010 | → 9 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |
Minua vituttaa harvoin, oikeastaan hyvin harvoin. Usein ärsyttää vain hetken ja sekään ei ole kovin tavanomaista. Olen lähes aina hyväntuulinen, enkä voi sanoa koskaan herääväni ylös niin sanotusti väärällä jalalla. Voin olla ehkä väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen, mutten kiukkuinen. Suhtaudun jokaiseen aamuun enemmän tai vähemmän positiivisesti. Saatan olla ajatusmaailmaltani kyynikko, mutta siitä huolimatta myös optimisti.
Nyt minua kuitenkaan ei huvita juuri mikään. Töissä on normaalia kiireisempää, parisuhteen lopetustila ahdistaa ja niin treenaaminen salilla kuin tatamillakin on estynyt väliaikaisen terveysseikan takia. Jälkimmäisen saan kyllä hoidettua alta lähipäivinä, eikä työkiireetkään ikuisesti kestä, mutta en vieläkään taida osata käsitellä tulevaa eroa oikein. Eikä siinä, että olisi pelkkä ero, vaan kun eri suunnasta putoaa pommeja päälle, tulee voimaton olo. Kun sitä ei pääse purkamaan edes tavanomaisella tavallani, treenaamalla, tulee siitäkin niin sanotusti paska fiilis, eikä asiaa paranna se, että koen miltei huonoa omaatuntoa treenaamattomuudesta. Noidankehä on taas valloillaan.
Minun pitäisi kirjoittaa blogiin Jalometallista, ja sen lisäksi tehdä oma osuuteni sen raportista Imperiumiin. Minulla tuntuu olevan taas tekemistä enemmän kuin pitäisi, mutta motivaatio on varsin alhainen. Odotan lähinnä viikonloppua, vaikka omalta osaltaan se myös ahdistaa. Kun tähän päälle lisätään vielä takkuileva teknologia, alkaa v-käyrä olla turhankin korkealla.
En halua valittaa, itse asiassa inhoan sitä. Haluan vain pois tästä väliaikaisesta pahoinvointia muistuttavasta tilasta. Tiedän, että tämä kaikki on vain väliaikaista ja oman pääni sisällä. Silti minua ärsyttää ja väsyttää. Pälli leviää. Siispä pieni tauko kirjoittamiseen. Paluun teen, kunhan mieliala hieman tasaantuu.
on August 17th, 2010 at 23:05
En muistaakseni ole tästä asiasta vielä maininnut, eli tavallaan jännä huomata, miten sitä itsekin tulee hiukan elettyä näiden päivityksiesi mukaan. En nyt tarkoita, että hakisin tästä sisältöä omaan elämääni saippuadraamojen tapaan tai kokisin itseni stalkkaajaksi, vaan sitä, että ei näihin teksteihin tule mitenkään välinpitämättömästi suhtauduttua. Jos huomaisin paskat nakkaavani, niin eipä tätä tulisi luettuakaan. Tietenkään.
Liekö se sitten vilkasta mielikuvitusta, mutta huomaan visualisoivani monia tähän blogiisi kirjoittamiasi asioita (ja monia muitakin asioita monessa muussakin paikassa) mielessäni ja tekeväni tapahtumista sellaista pientä päänsisäistä elokuvaa. Karkeasti sanottuna näen sinut milloin salilla, milloin naukkaamassa viskiä, milloin harrastamassa jotain nautintoa.
Aika hassu juttu sinänsä. Ihan samaa päänsisäistä elokuvaa tulee pyöriteltyä päivittäin monien muidenkin asioiden suhteen. Tavallaan kyse on useammasta päivittäisestä lyhytelokuvasta ja tämä uusimman päivityksesi tuottama leffa ei ollut nyt ehkä se iloisin mahdollinen. Välillä niinkin. Onneksi tässä leffassa on kuitenkin pituutta ja kuten elokuvissa pitääkin, niin laskua seuraa useimmiten nousu. Eli eiköhän tämäkin leffa tästä vielä piristy.
on August 18th, 2010 at 09:46
Kirjoitit normaalista pahanolon tunteen purkamisesta treenaamalla. Mutta onhan muitakin tapoja.
Tiedän että ei mun tarvitse sinulle kertoa että puhuminen ystävien kanssa voi auttaa. Mutta oletko tehnyt sitä useinkaan viime aikoina? Ehkä olet “unohtanut” sen. Ehkä et.
Itse olen huomannut että jopa Facebookin chatissa avatuminen aiheuttaa joskus ihmeellisen toiveikkaan olon elämästä vaikka puoli tuntia ennen taivas tuntui putoavan niskaan. Tunne saattaa kestää vain hetken, ehkä koko päivän. Eihän tämä aina auta mutta aina se on kokeilemisen arvoinen asia. Aikaisemmin olin sitä mieltä että tällaisista asioista pitäis kasvotusten aina puhua mutta eipä tuo näköjään ole totta. Ainakaan minun kohdallani.
Toivottavasti löydät rauhan ennemmin kuin myöhemmin.
on August 18th, 2010 at 19:07
Kari, kiitos, on aina mukava saada palautetta. On hassua, että osaat noin visualisoida elämäni, mutta toisaalta se ei ole outoa, kun tunnemme toisemme kuitenkin niin monen vuoden takaa ja olemme jutelleet niin monesta aiheesta vuosien varrella.
Eihän se elämä tästä suurta vahinkoa ota, mutta toki se iskee päin kasvoja välillä – kuten elämällä on toisinaan tapana.
Harri, kiitos sinullekin palautteesta. Kuten ehkä tiedät, puhun paljon asioista(ni) ystävieni kanssa, sinunkin, ja tätäkin (parisuhde)asiaa on tullut jo käsiteltyä aiemmin. Toisin sanoen, siitä ei ole nyt kiinni.
Kyse on vain liian monesta pienestä osumasta yhtä aikaa. Ei oloani parantaisi, jos valittaisin jollekin töistäni tai pienestä treenitauosta. Ja tosiaan, sitä juttelua tulee harrastettua niin Facebookin, MSN:n kuin IRCin puolella – siis sen lisäksi, että näen ystäviä kuitenkin enemmän tai vähemmän joka viikko.
On tietysti hienoa muistuttaa moisista “itsestäänselvyyksistä”, joten otan kommenttisi vastaan kiitollisena muistutuksena. Kyllä se avautuminen muodossa jos toisessa auttaa.
Luultavasti rauhoitun, kun saan tämän pikku fyysisen oireeni pois pelistä ja pääsen taas kuntoilemaan. Töissäkin paineet alkavat hellittää ja epätoivon tilalle on jo astunut toivo. Oikeastaan nyt tekee ihan hyvää vaan istua kotona ja rentoutua mm. pelaamisen parissa.
Ulkona ehtii (ja “joutuu”) kyllä sitten käymään enemmän kuin tarpeeksi, kun tästä taas sinkuksi päätyy. Peace out.
on August 19th, 2010 at 16:24
Jos ero ottaa TODELLA koville mikset muuta naisesi mukana ulkomaille?Suomessa pääset kyllä käymään ja töitä löydät varmasti mistä vaan.Kaverit odottaa,rakkaus ei varmaankan.Nollaaminenkin tekee joskus hyvää.Terkut Lieksasta.
on August 19th, 2010 at 17:07
Nytpä paljon jotain ihmeellistä rivien väliin tuijottelua ja itsestäänselvyyksien laukomista kun en ole kommentoinut pitkään aikaan. Me ei aina ymmärretä toisiamme oikein, siltä joskus tuntuu.
Älä ota blogin kirjoittamista vakavasti ja aikatauluta julkaisutahtiasi. Sitä kun saa kirjoittaa vain silloin kun tuntuu siltä ja on inspiraatiota. Blogin kirjoittaminen on hyvä kanava ajatusten järjestelyyn ja pohdiskeluun, mutta älä unohda että kirjoittaminen on myös hauskaa. Vai? En tiedä, kyllä kai se tekstissäkin näkyy millä mielellä sitä on kirjoitettu. Tosin teikä ei kirjoita enää niin värikkään ronskisti kuin ennen. Silti vakava Serpent on myös hyvä, en valita ollenkaan.
Normaaleja tunteita Serpent-setä. On ihailtavaa ettet ärsyynny herkästi ja suhtaudut asioihin positiivisesti. Et halua valittaa mutta silti on ok olla vittuuntunut ja ahdistunut asioista. Tuntui vain että haluat hieman puolustella miksi nyt vituttaa kun ei sua normaalisti.. Haluat olla hyvä ihminen ja välttää negatiivisia puolia. Ihmisyyteen kuitenkin kuuluu myös negatiivisuus. Ei sinun aina tarvitse olla hauska tai jotain muuta, saat ihan vapaasti vittuuntua ja puida nyrkkiä, kommentoida kyynisesti pimeästä nurkasta ihmisille ja myhäillä sarkastisesti partaasi. Mutta senhän sinä toki tiedät.
Kyllä kaikki tästä vielä helpottuu. Mä ainakin toivon sinulle vain hyvää ja niin muutkin. Mullekin saa puhua jos joskus sattuisi siltä tuntumaan. Liian harvoin muuten jutellaan edes. Nyt viimein kommentoin tähän kirjoitukseenkin kun kävit unissani vierailemassa ja muistuttamassa. ^^
on August 19th, 2010 at 22:50
Eak, kiitos ehdotuksesta, mutta tuo skenaario ei ole järkevästi mahdollinen tässä tapauksessa – sekä omista, että tuon toisen syistä (joita en viitsi sen enempää luetella). Erot nyt aina ottavat enemmän tai vähemmän koville, ja jos eivät ota, sitten erot tulevat tarpeeseen.
Näillä eväillä mennään, mutta Turusta terveiset Lieksaan.
on August 19th, 2010 at 23:01
Norppa, en ihmettele, jos minua ei aina oikein ymmärretä. En kuvittele olevani uniikki lumihiutale elämässä, mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, etten oikein liiku samoilla radoilla useimpien tuntemieni ihmisten kanssa. En ainakaan kaikilta osilta. Se siitä tällä erää.
Nyt ei pidä myöskään käsittää väärin tuota kommenttiani kirjoittamisesta. En minä tee tätä vastentahtoisesti, mutten myöskään hauskaa pitääkseni. Maanantaina oli vain sellainen olo, että teki mieli lyödä pää seinän läpi. Liian paljon asioita yhdellä kertaa. Nyt edessä on viikonloppu ja viimeiset laatuhetket paremman puoliskon kanssa. Aion ottaa niistä kaiken irti.
On paha kirjoittaa ronskisti, kun elämässä ei tapahdu mitään, noh, ronskia. Olen saanut kuulla, ironista kyllä, muutamaltakin kommenttia, että se hyvä puoli kuulemma tulevassa sinkkuilussani on, että blogini on silloin mielenkiintoisempaa ja/tai hauskempaa luettavaa. Se on mukavaa, että kaikessa on jotain hyvää. Ja kyllähän tuollainen jatkuva “vakavuus” vähän ehkä kypsyttää itse kutakin. Toisaalta, kuten tiedät Norppa, en ole äärettömän vakava ihminen “livenä”, joten ehkä tämä blogi omalla tavallaan tasapainottaa sitäkin puolta.
Vakavat aiheet vaan vaativat vakavat kirjoitukset, ja toisaalta minua kyllästyttää olemaan aina se “hauska pelle ja apina” ja kaipaan sitäkin, että joku osaa ottaa minut vakavissaan. Ehkä tästä asiasta omana tekstinään joskus.
Lupaan olla myös positiivisempi ja kevyempi tulevaisuudessa. Tästäkin sain palautetta Jalometallissa eräältä ystävältäni. Totta puhuen monesti tuntuu siltä, että palaute on parasta mitä tästä blogauksesta saa, vaikka lähtökohta olisikin vain oman pään ajatusten purku.
Normaaleja tunteita, toki. En vain pidä siitä, että ärsyynnyn tai hermostun, kuten tänään liikenteessä eräälle liikennemerkkisokealle autokuskille, jota lähinnä teki mieli mennä morjestamaan luuvitosella, vaikka tyydyinkin vain barbaariseen keskisormella morjesteluun. Ehkä vaadin liikaa itseltäni. En vain halua olla eläin, joka ei voi tunteilleen tai teoilleen mitään. Olen niistä kuitenkin itse vastuussa. Haluan pyrkiä olemaan parempi ihminen.
Puolustelen ja “pyytelen anteeksi” paskaa fiilistäni, koska kukaan ei ole ansainnut sitä minulta. En edes minä itse. Ja vähiten blogin lukijat. Mutta olen kiitollinen, että olet avaamassa silmiäni näin kommenttien muodossa ja muistuttamassa omasta inhimillisyydestäni. Se tuntuu minulta joskus unohtuvan.
Ja vielä kiitos tuosta viimeisestäkin kappaleesta. En vaan halua tilittää muille omasta pienestä elämästäni, yksinhän tässä täytyy jaloillaan kuitenkin seistä. Mutta ehdottomasti pitäisi useammin jutella, kuten aiemminkin oli tapana. Ehkäpä kummankin pariutunut elämänvaihe on vain vienyt meitä hieman “eri suuntiin” niin sanoakseni.
Kiitos ja kumarrus.
on August 19th, 2010 at 23:55
Sanotaan, että siellä missä on ihmisen suurin rakkaus, siellä on myös suurin pelko. Rakkaan ja tärkeän ihmisen menettäminen tai poistuminen elämästä sattuu aina. Tapahtui se sitten millä tavalla tahansa.
Ja tuttu tunne. Jos treeneihin ei pääse purkamaan vitutustaan, se kasvaa ja alkaa miettiä liikaa asioita. Toivottavasti pääset pian kuntoon. Fyysinen ja henkinen paska yhdistettynä on aina hetkellisesti vähän liikaa. Vahvallakin luonteella.
on August 22nd, 2010 at 17:42
Näinhän se on, tuohon sanontaan on helppo yhtyä – kiitos omakohtaisten kokemusten.
Onneksi tästä pääsee pian treeneihin, huomenna jopa, jos ei mitään tapahdu. Ei tässä mitään varsinaista vammaa sentään ole kyseessä, vain sen verran oireilua näpeissä, että piti ottaa viikko ylimääräistä parantumista ja nyt kun sai lekurilta rohtoa oireisiin, on parantuminen myös edistynyt vauhdilla.