Lukaisin taannoin mielenkiintoisen artikkelin hieman vanhemmasta Fightsport-lehden numerosta. Lehtihän käsittelee kamppailulajeja ja treenausta, sekä muita siihen liittyviä aiheita, aina ruokailusta henkilökuviin, lajihistoriikkeihin ja niin edelleen. Artikkeli, joka kuitenkin teki minuun syvemmän vaikutuksen, käsitteli mieltä ja ajatuksia. Kyse oli oikeastaan hyvin pitkälti perusasioiden ympärillä pyörivästä psykologiasta, aina häviämisen käsittelystä omien tunteiden ilmaisuun ja valittuihin asenteisiin.
Asiassa oli minulle vähän varsinaista uutta, mutta sen positiivissävyinen kirjoitus ja toisaalta avartava kuningasajatus oli se liha, johon nyt takerrun. Kirjoituksen tärkeimmän ajatuksen voi summata helposti: meistä jokainen on itse vastuussa omista ajatuksistamme, ja näihin lukeutuvat myös tunteet, asenteet ja reaktiot. Kuulostaako helpolta vai kenties pelottavalta?
Olet sitä miten käyttäydyt
Omien ajatusten suhteen ei sinänsä tunnu vaikea olla sinut, saati hallita niitä. On vielä suhteellisen helppo miettiä mitä sanoo ja miten käyttäytyy – ainakin niin kauan, kun kyseessä eivät ole voimakkaat tunteet ja opitut reaktiot, jotka tulevat suoraan selkärangasta. Tietysti kaikki liittyy aina asiayhteydestä ja tilanteesta, joten voimakkaat yleistykset ovat hankalia. Kuitenkin kaikenlaiset fobiat ja voimakkaat ennakkoluulot aiheuttavat reaktioita, jotka tulevat syvältä sisimmästä. Näiden hallitseminen onkin jo astetta hankalampaa, jossain määrin likipitäen mahdotonta.
Meidän käytöksemme ja tekomme kuitenkin määrittävät sen mitä olemme. Kun tähän ynnätään se, että olemme itse vastuussa tunteistamme ja reaktioistamme, on helppoa nähdä miten me piirrymme elävinä sosiaalisina olentoina muille ihmisille. Luuseriksi tullaan vain suhtautumalla asioihin kuin luuseri, aivan kuten voittajaksi tullaan vain käyttäytymällä kuin voittaja.
Vaikeuksien kautta voittoon
Olen synkistellyt joidenkin asioiden kanssa, jotka ovat osuneet niin sanotusti tuulettimeen parin viime vuoden aikana. Kun itsestäni on kerran kyse, niin luonnollisesti edessä on ollut vastoinkäymisiä tunne-elämän maisemissa, ei niinkään työ-, terveys- tai muut asiat -osastolla. Kun nyt tarkemmin miettii, niin ihmisten ongelmat taitavat ylipäätään liittyä vain joko työhön/rahaan, omaan hyvinvointiin fyysisellä tai henkisellä tasolla, ja tähän viimeiseen lokerikkoon mahtuvat myös tunnepuolen asiat.
Jatkaakseni itsestäni, on rehellisesti sanottava, etten oikeastaan ole viime vuosina – siis täysikäisyyden jälkeen – joutunut edes painimaan muiden merkittävien ongelmien kanssa kuin tunne-elämän tatamilla. Työ- ja raha-asiat olen aina osannut hanskata, eikä terveyspuolella ole ollut muita kuoppia kuin ne itse aiheutetut vammat tai jotain muuta pientä. Ne eivät ole koskaan hankaloittaneet elämääni. Mutta tunnesektorilla sattuu ja tapahtuu, vaikka kuinka se olisi myrskyämistä vesilasissa – kuten tekin tiedätte, arvon lukijat.
Mitä kuitenkin tulee näihin synkistelyihin tunne-elon puolella, niin näistäkin on selvitty, totta kai, ja voisinpa kai jopa sanoa, että kunnialla. Ei sillä, että sillä asialla voisi – tai olisi tarvettakaan – henkseleitä paukutella, mutta ihan näin havaintona kuitenkin. Asioiden käsittely vie kuitenkin aikansa, se on työlästä aivoille ja arvetta näistäkään tapahtumista ei koskaan selvitä. Ei ainakaan täysin.
Mutta jokaisen vastoinkäymisen kautta tulee ehta oppitunti. Nämä läksyt tulisi ottaa vastaan avoimin mielin ja positiivisella asenteella, sillä ne, toisin kuin voitot ja onnistumiset, opettavat meitä jokaista isolla kädellä. Nämä opetukset eivät ehkä tunnu mielekkäiltä, mutta näin ne jäävät paremmin mieleen, kuin poltettuna suoraan aivokuoreen. Näihin vastoinkäymisiin oikein suhtautumalla myös nousemme paremmin takaisin jaloillemme ja olemme valmiita kohtamaan elämän entistä paremmin, uusin silmin ja paremmin varusteltuina.
Musashin viisaus
Kuten Japanin ehkä tunnetuimman miekkamestarin Miyamoto Musashin sanotaan asian ilmaisseen:”Today is victory over yourself of yesterday; tomorrow is your victory over lesser men.” Toisin sanoen, vahvistumme päivä kerrallaan ja jokainen päivä on eräänlaista kamppailua itseä vastaan, mutta näin myös päivä kerralla tulemme vahvemmiksi, paremmiksi yksilöiksi.
Näin, kun ajattelemme positiivisesti ja optimistisesti myös vastoinkäymisiin ja haasteisiin suhtautuen, voimme aina tulla jalat edellä maahan – jos ei muuten, niin sitten edes polvet edellä asfalttiin.
Kun kerran ollaan päästy taas uuteen vauhtiin ihmissuhdeasioiden rintamalla, niin vaihdetaanpa samalla astetta isommalle vaihteelle. Ja mikäpä olisi parisuhteesta se isompi versio kuin perhe. Tarkoitan tällä luonnollisesti isompaa kokonaisuutta kuin vain kahden aikuisen ihmisen muodostamaa yhteisöä, olipa kyseessä sitten avo- tai avioliitto. Kyllä, tarkoitan lisääntymistä ja lapsia. Suvun jatkamista erityisesti.
Olen pohtinut tästä aiheesta kirjoittamista jo kauan, mutta se ei ole koskaan tuntunut kovinkaan ajankohtaiselta. Eikä se oikeastaan sitä ole nytkään siinä mielessä, että olisin suvunjatkamispuuhissa tai edes siihen sopivassa parisuhdetilanteessa, mutta suhdetilanteeni ollessa juuri nyt hieman mutkallinen, tuntuu tämänkin aiheen läpi luoviminen astetta ajankohtaisemmalta.
Sukunsa viimeinen
Kuten väliotsikko sen sanoo, olen tällä hetkellä sukuni viimeinen jäsen. Minulla ei ole sisaruksia, eikä edes serkkuja, joilla olisi sama sukunimi. Isäni puolelta suvun miespuoliset ovat kuolleet sukupuuttoon, isääni ja minua luonnollisesti lukuun laskematta. Olen tiettävästi isäni kanssa viimeisiä, joilla on sama sukunimi ylipäätään. Näin ainakin Suomessa. Ja jos joku ulkomailla asuukin ja on samalla sukunimellä, siitä meillä ei ole edes tietoa.
Kaikki yllä kerrottu ehkä selittää anonyymiasennettani tässä blogissa, vaikken koskaan olekaan ollut erityisempi yksityisyyden vaalija. Toisaalta tämä blogi tietysti omalta osaltaan on kuin ikkuna elämääni ja linja jatkuu tavallaan vielä avoimempana Facebookissa. Siinä mielessä kaikenlainen “yksityisyys” on minun osaltani ehkä ihan diipadaapaa. Näki asian miten tahansa, sukunimeni harvinaisuuden takia minut on helppo googlettaa ja löytää netistä monestakin paikasta, ihan vain sukunimeni avulla – sekaantumisen vaaraa kun ei käytännössä ole edes marginaalin verran.
Paineita?
Mitä sitten käytännössä meinaa olla sukunsa viimeinen miespuolinen? Minun tapauksessani kyse on hyvinkin ristiriitaisesta asetelmasta, ehkä jossain sosiaalipsykologisessa mielessä myös mielenkiintoisesta sellaisesta. Vanhempani eivät ole koskaan asettaneet minulle paineita suvun jatkamisesta, muusta suvusta puhumattakaan. Silti jollain tasolla tiedän ainakin isäni toivovan, ettei sukumme jäisi tähän. Minuun, viimeiseen mohikaaniin, vaikka olenkin omalla tavallani sukuni musta lammas. Tai en tiedä voinko aivan noin todeta, mutta olen kuitenkin ehkä sieltä vähemmän tavallisesta päästä.
Mikä taas tekee tilanteesta ristiriitaisen on oma mieleni ja elämäntilanteeni. Olen jo 34 vuoden iässä sellaisessa vaiheessa, että sen puolesta voisi olla otollista asettua ja rauhoittua. Henkisesti olen myös siinä pisteessä, että olen lähinnä halunnut asettua aloilleni ja viettää rauhallista elämää, toisalta harrastuksistani ja menoistani nyt merkittävästi tinkimättä. Ei sillä, että niissä mitään erityisen jännittäviä juttuja suurelta osin olisi.
Haluja?
En kuitenkaan ole koskaan ollut erityisen vakuuttunut haluanko lisääntyä. En ole koskaan kokenut selvää biologista tarvetta siihen. En ole liioin ollut koskaan asiaa vastaan. Olen tavallaan aina ajatellut, että aika vastaa siihen kysymykseen itsestään. Jos vakiintuisin parisuhteeseen naisen kanssa, jota rakastan, ja asuisimme saman katon alla, en näkisi ongelmaa, että suku jatkuisi – olettan tietysti, että nainen sitä haluaisi. En toisaalta näe sitäkään vaihtoehtoa poissuljettuna, että näin ei kävisi, jos se olisi enemmän naiseni mieleen. Olen ollut enemmän tai vähemmän aina molempien vaihtoehtojen kanssa sinut, enkä koe, että tämä välttämättä olisi mihinkään suuntaan muuttumassa.
Mutta…
Se, mikä kuitenkin tekee asian hankalaksi, ja ehkä siten myös vastaa kysymykseeni, on ailahteleva elämäntilanteeni tuulisella parisuhderintamalla. Kuinka monta kertaa ehdin vielä nollata eli aloittaa alusta parisuhteet ennen kuin löydän sen autuuden ja stabiilin onnen? Kuinka monta kertaa korttitalon täytyy kaatua ja minun rakentaa se uudestaan ennen kuin palikat ovat edes sopivasti paikoillaan, jotta voin edes miettiä tätä aihetta vakavalla mielellä? On sanomattakin selvää, ettei viimeisen mohikaanin kohtaloa tarvitse paljon arvuutella, jos tämä sama noidankehä jatkuu jatkumistaan vuosi toisensa jälkeen vailla loppua.
Aurinkolasit silmille ja kohti seuraavaa auringonlaskua. Tämä intiaani ei ole vielä valmis luovuttamaan ratsuaan.
Kun kolmisen viikkoa sitten kirjoitin epävarmuudesta ja synkeistä tuuminnoista, niin luonnollisesti aihe on pyörinyt päässäni myös sen jälkeen. Minun piti jo aiemmin päättää niin kutsuttu epävarmuustrilogia kirjoituksellani, mutta sitten asiat loksahtivat paikalleen. Eihän kyse olekaan epävarmuudesta; kyse on luottamuspulasta. Minun kyvyttömyydestäni luottaa.
Luulin, omassa mittakaavassani melko pitkäänkin, että olen vihdoin löytänyt itsestäni asian, jonka suhteen olen epävarma. Luulin, että esiin oli tullut uusi piirre itsessäni, jollaisen olemassaolostani en ollut edes tietoinen. Kuvittelin, että koska olen hieman peloissani ja kyvytön hallitsemaan tilannetta, se johtuisi minusta itsestäni. Epävarmuudestani. Kyvyttömyydestäni olla varma, tilanteen herra, niin sanoakseni. Pinnallisesti näin asia toki olikin: olen epävarma, mutta en itsestäni. Olen epävarma, koska en luota.
Demonit pääni sisällä
Kuten niin monet asiat elämän varrella, tämäkään demonijoukkio ei ole kehittynyt yhdessä yössä, eikä yhdestä asiasta. Oppini ex-tyttöystävistäni on tehnyt työnsä, valitettavasti ehkä liiankin tehokkaasti. Kun luottamus on syöty kerta toisensa jälkeen, oppii tyhminkin eläin kuin Pavlovin koira konsanaan. Jos nyt ei aivan ehdollistamisesta ole syytä puhua, niin hirveän kauaskaan ei mennä. Viimeistään parin vuoden takainen kokemus viimeisimmän exäni haluttomuudesta olla rehellinen oli sellainen kamelinselänkatkaisija, ettei pahemmasta väliä.
En tietystikään halua tai pyri syyttämään exiäni omista käytösmalleistani, ajatuksistani tai tunteistani, sillä minä itsehän lopulta teen valinnan miten käyttäydyn, ajattelen tai tunnen. Viime kädessä meistä jokainen on vastuussa omista ajatuksistaan, ja sitähän lopulta asenteet, käytös ja tunteetkin ovat. On lopulta minun valintani kuinka paljon tai kuinka vähän angstaan saamastani kohtelusta. On minun valintani miten otan vastaan iskun vasten kasvojani tai miten annan takaisin. Mutta opituista tavoista on vaikea päästä eroon.
Demonit päässäni eivät ole (vain) vihollisiani. Ne ovat myös vartijoitani. Ne ovat kuin kehoni henkisiä valkosoluja. Niitä, jotka pyrkivät taistelemaan ulkopuolisia uhkia vastaan, kun jokin uhmaa kehoa. Ne haluavat pitää huolen siitä, että mieli selviytyy vaurioista ja mieluiten ehkäisevät sen jo ennenaikaisesti.
Henkinen kamppailulaji
Kamppailulajien pitkäaikaisesta harrastamisesta on jäänyt sellainen veikeä sivuvaikutus, että mieli rupeaa miettimään uhkatilanteita ja niiden ehkäisyä myös harjoitussalin ulkopuolella. Se on totta kai tärkeää, luonnollistakin, mutta sen vaikutukset ovat lajiajattelua laajemmat. Vaikka kuinka miettisi, että harjoitukset koskevat vain sitä kuinka väistät tai torjut iskun tai potkun, tai ainakin pyrit siihen, sama ajatusmalli alkaa toimia myös henkisellä tasolla henkisiä hyökkäyksiä vastaan.
Kun tämä liitetään edellä mainittuihin huonoihin kokemuksiin ja niistä oppimiseen, ei vaadita rakettitieteen opintoja ymmärtääkseen mihin kaikki tämä johtaa. Asioita varten alkaa valmistautua. Sitä alkaa ikään kuin suojelemaan itse itseään niiltäkin iskuilta, jotka eivät ole fyysisiä. Ihmisiin alkaa suhtautua myös henkisinä sparrivastustajina. Etenkin niihin, jotka eivät anna syytä luottaa itseensä. Niihin, jotka saavat hälytyskellot soimaan ja ovat potentiaalisia epävarmuuden istuttajia.
Hyväksynnän aika
Minun on aika hyväksyä, että luon itse näitä tilanteita ja varaudun niihin sen mukaisesti. Minä itse koen nämä ihmiset uhaksi, kun en voi luottaa heihin sillä tasolla, jolla pitäisi. On aika hyväksyä, että mikään ei ihmisten käytöksessä muutu, ellei toisin todisteta. Ehkä suojelen itseäni liikaa. Ehkä siksi varaudun pahimpaan. Haluan tulla jalat edellä alas, mutta voinko mitenkään nauttia elostani, jos aina saan pelätä putoavani?
Nyt on aika painua pehkuihin, mutta aivan varma on, että lähiaikoina minulla on vielä paljon, paljon kaivettavaa tästäkin aiheesta. Tämä on vain alkusoittoa tulevalle.
Lässyn lää, nyt sitä ollaan mukamas taas kovasti bodattu, vaikka kesähelteet painavat päälle ja lomatkin tuppaavat lähinnä haittaamaan reenaamista aikataulupissimisineen ja niin pois päin. Mutta koska kovat jätkät treenaavat ja Serpentinne haluaa olla kova jätkä, niin ne “perinteiset” puolivuosittaisykkösetkin käytiin hakemassa pois salilta maastavedon ja penkin osalta. Siinä missä jälkimmäinen ei pahemmin naurata – surkeat 82,5 kg – niin maven osalta voi olla enemmän kuin tyytyväinen 180 kg:n suorituksella.
Penkkituloshan on hieman huonompi kuin alkuvuodesta (silloin 85 kg), mutta toisaalta tämä on ensimmäinen kerta, kun olen saanut yli oman painoni tangolla ylös, joten lopputulokseen voi olla semisti tyytyväinen. Toisaalta, 85 kg jäi kuulemma varmistajan mukaan “tosi vähästä kiinni ettei tullut”, niin en kai minä oikeastaan kehtaa valittaakaan. Silti, yläkroppa raahaa pahasti perässä, joten lisää reeniä ja hikoilua vaan. Näppäimistöä hakkaamalla ei lihas kasva.
Mave sen sijaan, alkuvuoden tuloksen ollessa 160 kg, oli positiivinen yllätys. Realistisesti tavoittelin 170 kg:n tulosta, mutta uskalsin toivoa 180 kg:n nostoa ja sieltähän se tuli. Jee. 185 kg sen sijaan jäi maahan nauramaan nostoyritystäni. No, ei parane valittaa. Tämän myötä täytyy myös päivittää loppuvuoden tavoitteet ja vaikka ne saattavat mennä hieman yli, niin itketään sitä sitten. Näillä puheilla: mave-tavoitteeksi 200 kg vuodenvaihteeseen ja 100 kg penkistä. Penkin suhteen tuo on ehkä vähän turhan kova tavoite, mutta paskat siitä, eihän sitä saa itseään liian helpollakaan päästää.
Lisäys päivämäärällä 09.07.10.
Kehonkoostumusmittauksessakin tuli käytyä, joten saman tien niitä lukuja vain tännekin:
* ikä 34 v.
* paino 81,0 kg
* rasva% 9,1%
* rasvamassa 7,4 kg
* lihasmassa 70,0 kg
* TBW 50,7 kg
* metabolinen ikä 19
* BMI 27,4
* BMR 8878kJ / 2122 kcal
Luvuissa mitattuna muutokset kevääseen eivät ole suuria, mutta hauskaa kyllä: vaikka rasva% on hippasen noussut viime kerrasta, mutta paino laskenut, peilin mukaan olen tiukemmassa kunnossa. Ja mikä tärkeintä, tulokset ovat kehittyneet selkeästi. Olen tyytyväinen. Tästä kohti syksyä uudella ohjelmalla ja uusia haasteita päin.
On ehkä hieman ennenaikaista kirjoittaa Tuska-viikonlopusta mitään fiilistelyä, sillä vielä on viimeinen päivä eli sunnuntai edessä. Tätä kirjoittaessani siis sitä jo eletään ja ensimmäiset bänditkin aloittelevat jo puolen tunnin kuluessa, mutta koska en ole niitä menossa katsomaan, vuodatan hieman virtuaalista aivonestettäni tälle niin ikään virtuaaliselle seinälle, joka myös blogina tunnetaan.
Tämän vuoden Tuska ei ole bänditarjonnaltaan ollut mitenkään henkilökohtaisesti erityinen, mutta kattaus on ollut tasaisen mukavaa perusmatskua. Parasta antia on kuitenkin ollut se perinteinen eli kavereiden ja ystävien näkeminen, tyttökaverin kanssa hengailu ja siinä sivussa muutaman juoman kitusiin imeskely. Ei kännäämistä siis, vaan rentoa fiilistelymaistelua veden litkimisen ohessa. Aurinko on paistanut tasaisesti, ja niin lämpimästi, että paitakin on saanut roikkua vyöllä päällä olemisen sijaan.
Tuskan myötä loman ensimmäinen jakso on lopuillaan, työn ja arjen odottaessa maanantaina kuin varjo kulman takana. En ole kuitenkaan millään lailla “rikki” loman väliaikaisesta loppumisesta tai töihin joutumisesta, vaan päin vastoin, koen jollain tavalla paluun arkeen mielekkäänä ruotuun palaamisena. Sen myötä treenaus, levyarviohommat ja monet muutkin asiat saavat paremman kuosin kuin mitä festarireissut a la Nummirock ja Tuska omalta osaltaan mahdollistavat. Ei siis syytä valittamiseen.
Elämä on mukavaa ja asiat ovat hyvin, näin ainakin siis tällä hetkellä, ja vaikka jossain kaukaisuudessa leijuu varjopilviä, on niistä juuri nyt turha murehtia. Uskon, että angstin purppuranpunaiset pisarat ehtivät vielä tahria maan myöhemmin, kun sen aika tulee. Faktahan on, ettei onnellisuus ole ikinä ikuista, ja toisaalta, ilman vastoinkäymisiä elämä olisi kuin rasvatyyni meri zombiemaisessa stagnaatiossa.
Mutta nyt nauttikaamme hyvistä hetkistä ja kesän lämpimistä keleistä. Oikeasti uusia että myös “uusia vanhoja” kavereita on löytynyt myös Facebook-kaverilistoille, ja mikäs sen parempaa. Yhteydenpito paranee ja verkot rakentuvat tai ainakin vahvistuvat entisestään. Näillä hehkutuksilla alan hiljalleen suunnata kohti Kaisanimeä, juurikin edellä mainittuja kavereita näkemään ja muutamasta bändistä nauttimaan.
Hups, näin ei todellakaan pitänyt käydä – nimittäin minkäänlaisen kirjoitustauon, joka tässä on aivan vahingossa onnistunut toteutumaan. Muistin asian, siis kirjoitusaikeeni ja -tarpeeni, jo ennen juhannusta, mutta niin vain kävi, että loma teki ajantajusta entistä abstraktimman ja sitten olikin jo keskikesän juhlan vuoro. Siitä on toki toivottu, mutta aika on valunut kaikkeen muualle paitsi kirjoittamiseen. Se kuitenkin selittelystä.
Jäin oikeastaan hienoiseen tarpeeseen jatkaa niin sanottua epävarmuustrilogiaani. Siis kirjoittaa jatko ja päätös omille pohdinnoilleni kahta edellistä viestiäni koskien. Nyt kuitenkin päässä pyörii niin paljon laidasta laitaan juttuja, ettei sille ole oikeaa hetkeä. Ei sillä, että kello kaksi yöllä nyt olisi erityisesti millekään kirjoittamiselle otollista aikaa. Ei, vaikka lasissa olisi kymmenvuotiasta Laphroaigia ja soittimessa Brendan Perryn tunnelmallista hämyilyä.
Olen viime viikkoina pyöritellyt päätäni niin tuosta edellä mainitusta epävarmuudesta (ja myös sen kaikkoamisesta), lomasta ja tekemisen määrästä, arvostelulevyjen paljoudesta (jossa nyt tehdään ennätystä, tai ollaan ainakin lähellä sitä), pelaamisen dilemmasta, ihmisten valheellisuudesta jopa pienissä asioissa ja toki ihmissuhdeasioiden pyörittelystä, niin omalla kuin muidenkin rintamalla. Eikä eloni olisi mitään ilman treenipohdintoja, vaivat mukaan lukien, tahi nuoralla tanssimista ylipäätään huvin ja syvällisyyden välillä, työn ja vapaa-ajan ristitulessa ja hauskuuden ja varallisuuden vaakakupeilla.
Joskus minusta tuntuu, että olen kuin veneellä virran mukana kulkeva matkalainen, joka menee eteenpäin tasaisesti soljuvan joen mukana, mutta vääjäämättömästi kohti vesiputousta. Pois en voi hypätä, uida en voi, eikä takaisinkaan päin voi kääntyä. Odotan siis vain edessä olevaa vesiputousta ja mietin miten siitä selvitä. En niinkään koe pelkoa kuin epävarmuutta. En niinkään ahdistusta kuin seuraavaa siirtoani. Ehkä tässä on vain sen tiedostaminen, että kun kaikki menee hyvin, jonkun täytyy mennä päin persettä. Eihän muuten olisi mitään tarvetta edes muutokselle.
Se pessimismisävyisestä ulinasta. Takana on mitä parhain juhannus, yksi parhaista ikinä. Kuten joku osuvasti ennen reissua minulle totesi, parisuhteet testataan festareilla. Tämä testi meni ainakin hyvin läpi, toisin kuin pari vuotta sitten exäni kanssa samaisilla festareilla. Tässä todelliset ääripäätapaukset toisiinsa nähden. Vielä on edessä Tuska tulevana viikonloppuna ja elokuun puolella mahdollisesti Jalometalli. Kun sitä ennen heinäkuun puoliväliin isketään vielä äijäporukkamme reissu Amsterdamiin, viimevuotisen Berliinin-reissun hengessä, on luvassa ihan riittävästi reissaamista ja kilometrejä. Alan jo pian kaivata takaisin töihin, mutta sinnehän minä jo maanantaina pääsenkin pariksi viikoksi.
On aika ryhdistäytyä kirjoittamisen suhteen. On aika ruveta työstämään ajatuksia entistä enemmän. Siis näiden kesäfestariraporttien, levyarvosteluiden ja muiden jaaritteluiden lisäksi. On aika myös pohtia tulevaa syksyä ja keskittyä kesän treenaamiseen. Helvetti, haluaisin joskus vain olla pohtimatta ja elää hetken, edes joitain kuukausia, vailla syitä miettiä mitään. Taidan pyytää liikaa.
Tarkemmin ajatellen, taidan pyytää nukkumatin kylään.
« Previous Page