Taannoinen tekstini kirvoitti osasta ystäväpiiriäni monenlaista reaktiota. Ilmeisesti en osannut ilmaista itseäni tarpeeksi selvästi, sillä ylitulkintoja tekivät muutkin kuin minä. Sillä erolla tosin, että siinä missä minä ylitulkitsin paremman puoliskoni aivoituksia ja tekemisiä, monet lukivat tekstiä kuin piru Raamattua ja yht’äkkiä huomasinkin selvittäväni tekstini olennaista pointtia ja sisältöä useammalle kuin yhdelle tutulleni. Ja tokihan se omakin tyttöystävä tällä kertaa blogini luki.
Mitä tulee itseeni, niin sitä saa mitä tilaa. Opinpa taas, että tekstissä pitäisi todella pyrkiä minimoimaan virhetulkintojen mahdollisuus mahdollisimman pieneksi.
On toisaalta ilahduttavaa, että ihmiset ovat kiinnostuneet mitä minunkin maailmassani tapahtuu. Ymmärrän ihmisen kiinnostuksen sosiaalipornoon jo ilmiönä sinänsä, mutta on myös mukava huomata, että ihmiset oikeasti ovat kiinnostuneet mitä kaverin tai ystävän elämään kuuluu ja epäselvyyksien kohdalla myös huomataan kysyä kuulumisia. Tai ehkä he vain haluavat selkokielisempää sosiaalipornoa, kuten kyynisempi toteaisi.
Selvennettäköön siis selkokielisesti ettei edellisessä kirjoituksessa puntaroitu niinkään parisuhteen kriisitilaa tai mitään sellaista, vaan enemmänkin eksistentiaalista pohdintaa hetkestä ja menettämisen tiedostamisesta. Totta kai siihen liittyi (aiheeton?) pelkotila ja omat sisäiset demonini, mutta ennen kaikkea kyse on huipulla tuulee -tyylisestä ajattelumallista.
Kun ihmisellä on jotain ja sitä jotain on paljon, vain silloin hänellä on todella syytä olla peloissaan sen menettämisestä. Mitä vähemmän ihmisellä on – oli kyse sitten konkreettisista tai abstrakteista asioista – sitä vähemmän hän voi menettää. Olipa kyse sitten terveydestä, rakkaudesta, materiasta, rahasta tai muusta mammonasta, kaiken voi aina menettää, mutta kun ei ole mitä menettää, voiko olla pelkoakaan?
Toisaalta, kuten Fight Club -elokuvassa aikoinaan todettiin: Only after we’ve lost everything, we’re free to do anything. Menettäminen siis vapauttaa, vai kuinka? Täysin eri asia sitten onkin koska siihen menettämiseen on valmis, jos koskaan. Olen vuollut aiheesta niin monesti vitsiä, että kaikki oman lapsen menettämisestä oman elämän loppumiseen tai mihin tahansa tulevat kuin rutiinilla, mutta ehkä tämä ei ole oikea paikka ja aika sille.
Lopulta “opetus”, jos sellaiseksi voi asiaa edes sanoa, on se, ettei pitäisi murehtia mitään sellaista mitä ei vielä ole edes tapahtunut. Ihmiselo taitaa olla sittenkin liian lyhyt murheisiin ja suruun.
Ξ June 10th, 2010 | → 7 Comments | ∇ Elo |
En koskaan uskonut kirjoittavani tällaista tekstiä, mutta tässä se nyt kuitenkin on. Olen pyörittänyt tätä ja ympäröiviä aiheita päässäni viime päivät, enemmän tai vähemmän, ja lopulta ajatus vain piti saada ulos pääkopasta. Tällaista luovaa tilaa olen toisaalta jo kaivannutkin.
Hän
Seurustelukumppanini on likipitäen täydellinen tyttöystävä. Hän on kaunis, mukava ja fiksu. Hän on sosiaalinen, hauska ja tulee helposti muiden ihmisten kanssa juttuun. Hän on nuori, tarmokas ja ikäisekseen kypsä. Hänen musiikkimakunsa on hyvin pitkälti samanlainen kuin minulla, mikä on luonnollisesti mukava ja elämää helpottava seikka. Hän harrastaa kuntoilua samaan tapaan kuten minäkin, mikä on seikka, josta pidän erittäin paljon. Hänellä on hyvä vartalo, hän pukeutuu makuuni nähden ihanteellisesti ja meillä on mielestäni hyvä seksielämä.
Hän lukee samantapaisia kirjoja, joista minäkin olen kiinnostunut ja hän pitää samankaltaisista tv-sarjoista ja elokuvista kuin minä. Käymme yhdessä elokuvissa sekä keikoilla ja nautimme kumpikin ulkona syömisestä. Hän toisinaan pelaa kanssani pelejä niin pelikonsolillani kuin lautapelejäkin. Nautin ajasta, jota vietän hänen kanssaan. Hän on ihanteellinen tapaus minulle, suorastaan liiankin.
Mutta tämä blogi tai kirjoitus ei ole hänestä. Tämä teksti käsittelee minua.
Minä
Parisuhteemme ei ole täydellinen. Ei oikeastaan lähellekään. Asiat sillä saralla eivät ole huonosti, mutta etäisyys asettaa rajoitteita ja luo omia hankaluuksia. Kun siihen yhdistää työn ja rahan, asia eskaloituu. Kun tähän liitetään oma historiani, luonteeni ja kokemukseni, alkaa sopassa olla jo aineksia. Se kuitenkin suhteestani.
Aivan kuten tiedostan elämän loppumisen, tiedostan myös parisuhteiden loppumisen. Tiedostan oman kuolevaisuuteni ja riittämättömyyteni. Tiedostan sen, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin tämäkin suhde. Kyse ei ole kuitenkaan tästä suhteesta, vaan omasta suhtautumisestani. Mitä tapahtuu, kun niin sanottu täydellisyys viedään pois? Voiko mikään enää sen jälkeen riittää?
Voiko mikään enää tuntua riittävältä, kun jotain likipitäen täydellistä on ollut ja se otetaan pois? Tunnen välillä eläväni unta ja miettiväni koska tämä huijaus loppuu. Koska herään ja havahdun oikeaan elämään? Ennen kuin joku romantikko herää ja toteaa minun olevan “vain rakastunut”, niin huomautetaan tässä kohtaa kyynikon äänensävyllä, että ehkä niin onkin, mutta silti minua kalvaa pelko ja tieto siitä, että tämä kaikki loppuu aikanaan ja luultavasti ennemmin kuin myöhemmin. Enhän minä tätä kirjottaisi edes, jos en jollain tasolla ymmärtäisi tätä tilannetta liian hyvin ja tuntisi hienoista pelkoa loppumisesta.
Ristiriitaisuutta
On vähän hölmöä edes ajatella asiaa näin, mutta minkäs teet, kun vaistot ja tunteet puhuvat. En tavallaan edes haluaisi ajatella, mitä sitten on edessä, kun kaikki tämä on jossain vaiheessa ohi. Sitähän en voi tietää kuluuko siihen päiviä, viikkoja, kuukausia vai vuosia. Voin vain yrittää ymmärtää tilannetta. Meneekö sitten viimeinenkin usko parisuhteisiin? Tuntuuko mikään enää miltään täydellisyyteen nähden?
Menneeseen on helppo katsoa. Minulla on ollut vallan upeita tyttöystäviä ja hyviä parisuhteita. Niistä mikään ei ole silti tuntunut näin täydelliseltä, mutta silti – vaiko juuri siksi? – pelkään tämän kerran loppumista enemmän kuin ikinä ennen. Onko peli menetetty? Mitä tämän jälkeen?
En tiedä. Menen katsomaan yhden viihdeaikakauden loppua todistamalla tv-sarja Lostin viimeisen jakson.
Ξ June 7th, 2010 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Aloitin aiheen viimeksi pintaa raapaisemalla, tehden hienoisen kurkistuksen siihen mitä elämä pääsääntöisesti on. En oikeastaan päässyt itse aiheeseen, siis siihen mistä olin alkujaankin aikeissa kirjoittaa. Alustus tuntui kuitenkin tarpeelliselta, joten ehkä tällä kertaa osumme jo itse suoneen.
Ihmeellinen, jännittävä, tylsä elämä
Elämän tarkoitusta on mietitty jotakuinkin aikojen alusta, tai ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikki aika elon aikana ei ole mennyt vain elämästä selviytymiseen – nimellisesti siis ruoan hankintaan, lisääntymiseen ja turvallisuudesta huolehtimiseen. Jossain vaiheessa ihminen luultavasti alkoi miettiä mikä tämän kaiken pointti on, mikä on elämän tarkoitus, miksi olemme tällä planeetalla, mikä on meidän funktiomme.
Teorioita on esitetty matkan varrella varmasti lukuisia, joskin ehkä lähimmäs totuutta lienee osuneen eräs kreikkalainen filosofi, joka heitti ilmoille ajatuksen onnellisuudesta. Toki myös eräs humoristinen, jo edesmennyt kirjailija tarjosi vaihtoehtoa 42, joka on sekin jäänyt ajatuksena elämään monen päähän. Vakavasti kuitenkin puhuen, voisiko elämän tarkoitus olla jotain niin abstraktia kuin onnellisuus? Kuulostaa epäilyttävän yksinkertaiselta.
Biologiaa
Puhtaasti biologian ja evoluution kannalta olisi helpointa varmasti uskoa vain siihen, että (ihmis)elon tarkoitus on vain elää lisääntyäkseen. Toisaalta tätä teoriaa vastaan kamppailevat muun muassa ne yksilöt, jotka eivät halua lisääntyä laisinkaan ja toisaalta sekin valloillaan oleva käsitys, että jokaisen yksilön ei tulisikaan lisääntyä – aivan kuin esimerkiksi mehiläisillä ja muurahaisilla on omat yksilönsä, joilla ei ole mitään asiaa lisääntymisen kiehtovaan prosessiin.
Vaikka lisääntyminen olisikin elämän itsetarkoituksellinen syy, se ei toisaalta olisi mitenkään ristiriidassa onnellisuuden tavoittelun kanssa, sillä useimmille ihmisille – nähdäkseni – jälkikasvun saanti on ollut sitä niin sanotusti “parasta aikaa”. Oli asian laita mikä tahansa, tiedostavat ja onnellisuutta tavoittelevat ihmiset lisääntyvät vain jos se tuntuu mielekkäältä ajatukselta.
Onnen yhtälö
Vanha suomalainen sanonta toteaa:”Jolla onni on, se onnen kätkeköön.” Ajatus kuulostaa toisaalta järkeenkäyvältä, joskin toisaalta kovin lohduttomalta ja turvattomalta. Säilyykö onni vahingoittumattomana, jos sen kätkee ja piilottaa muiden silmiltä ja korvilta? Vai päteekö toinen sanonta “Jaettu ilo on moninkertainen ilo” enemmänkin paikkaansa? Vai ovatko kummatkin vain katkerien tai kateellisten panettelua?
Onnen hankintaan tai vaalimiseen ei ole yhtä oikeaa tapaa ja keinoa, vaikka sitäkin on eittämättä pohdittu ja puntaroitu maailman alusta asti. On esitetty teoriaa rakkaudesta, vauraudesta, vallasta ja vapaudesta. Keinoja onneen ja onnellisuuteen on monia, varmasti yhtä monia kuin yksilöitäkin, vaikka tietyt lainalaisuudet aina toistuvatkin uudestaan ja taas uudestaan.
Miksi sitten moni ihminen ei tiedä mitä elämältään haluaa? Miksi moni ihminen on onneton? Jopa siinä määrin, että on valmis päättämään päivänsä ennenaikaisesti, jopa muiden, vain koska oma elo ei ole (tarpeeksi) onnellista. Tuoko kuolema sitten onnen vai yritetäänkö sillä rangaista jotain? Vaikka tiedossahan on, ettei kuoleman todellisista seurauksista ole varmaa tietoa – paitsi ruumiin fyysinen kuoleminen ja todennäköisesti matojen ruoaksi päätyminen.
Oman elämänsä seppä
Elämän, ja monessa mielessä myös onnellisuuden, yksinkertaisuudesta huolimatta ihmiset tuntuvat menevän eteenpäin elämästään valittaen, naama norsunvitulla päivästä toiseen ja ties mitä tahoa surkeudestaan syyttäen. Vastuuta omasta elämästä ei suostuta tai haluta ottaa, koska se olisi liian ahdistavaa. On helpompi syyttää maailman epäreiluutta tai huonoa arpaonnea elämässä sen sijaan, että itse kantaisi vastuunsa nöyrästi ja parempaa tavoitellen.
Ehkä niin sanottu keski-iän kriisi on ihmisille välttämätön silmien avaaja. Ehkä ihminen tarvitsee herättäjän siihen, että elämä voi olla muutakin kuin nalkuttavaa akkaa, juopottelevaa miestä, parkuvia lapsia tai paskaa palkkaa huonossa duunissa. Ehkä elämä voi olla muutakin kuin kurjia rutiineja ja silkkaa toistoa päivästä toiseen. Jos eksistentiaalinen kriisi vaivaa vanhempia, niin se vaivaa myös nuorempia. Kun ei tiedä mitä elämältään haluaa, on vaikea tehdä siitä onnellista.
Loppuviimeksi on kuitenkin hyvä muistaa, että jokainen meistä on oman onnemme seppä, niin hyvässä kuin huonossa. Jos et osaa takoa, on korkea aika opetella. Kukaan muu kuin oma itse ei voi omalta elämältään pelastaa. Elämisen taito, siinä on jotain opettelemisen arvoista.
Teknisesti ottaen tätä kirjoittaessani on kesälomani jo alkanut, vaikkakin tässä vaiheessa vain pidennetyn viikonlopun muodossa. Selittäköön se tämänkertaisen positiivisen aihevalinnan. Alunperin olin totta puhuen aikomuksissa kirjoittaa – jälleen kerran – kuolemasta, mutta pienen pyörittelyn jälkeen käänsinkin ajatukseni ylösalaisin, ja tässä tulos. Tai ainakin lähtökohta tajunnanvirralle.
Jostain syystä junassa kirjoittaminen tuntuu kovin luontevalta, vaikka pyrkimykseni olikin tämä naputella valmiiksi jo ennen reissuun hyppäämistä. Mikäpä toisaalta tässä, napit korvissa, musiikin tahdittelemana ja keskellä omia aivoituksia.
Olipa kerran… elämä.
Kuten sanottua, ensin päässä pyöri kuolema, muttei suinkaan siltä tyypilliseltä synkältä akselilta katsottuna, jolta ihmiset tyypillisesti kuoloa katsovat. Kuolemahan on lopulta kuitenkin elämän rikoskumppani, niin hyvässä kuin pahassa. Kosmoksen oma Bonnie ja Clyde tai tohtori Jekyll ja herra Hyde, miten asian haluaakaan nähdä. Molemmat ovat jollain kierolla tavalla toistensa edellytyksiä. Eihän ilman eloa voisi olla kuolemaa, ja toisaalta, kuolema on monesti välttämättömyys joko uudelle elämälle tai ainakin elämän jatkumiselle. Mutta näistä aiheista olen jo aiemminkin kirjoittanut.
Elämä itsessään on melko pitkästyttävää puuhaa. Joka-aamuista heräämistä, rutiinien suorittamista, päivittäistä selviytymistä ja sitten taas seuraavaan päivään siirtymistä. Elämä on sikäli reilu, että se on tasan tarkkaan niin jännittävä tai tylsä kuin mitä siitä haluaa tehdä. Toki poikkeuksia on, mutta unohdetaan nyt Itävallan kellari-iskät ja muut ääritapaukset – ne kun eivät missään mielessä heijastu 99% tapauksista tyypilliseen ihmiseloon. Myös näissä tapauksissa olisi varmaan mahdollisuutta vaikuttaa elon kulkuun, mutta emme takerru siihen tällä erää.
Sitä saa mitä tilaa
Tyypillisesti elämä on kuitenkin juuri sellaista millaiseksi sen itse rakentaa. Toiset pakertavat elonsa rutiinien varaan tai niiden säännöillä, toiset taas viettävät maallisen taipaleensa enemmän spontaanein tavoin. Osalle rutiinit ovat tylsistyttävää pakkopullaa, jollekin toiselle koko vaelluksen runko ja luuranko, jonka ympärille elämän lihaiset kohdat kiinnittyvät. Suurin osa haluaa kuitenkin turvallista elämää, johon ei kaivata sen enempää turhaa jännitystä kuin riskejäkään – ainoastaan mukavuutta ja helppoja ratkaisuja. Silti meille jokaiselle riittää näitä jännittäviä hetkiä ja voimakkaita tunnekuohuja – viimeistään silloin, kun kohtaamme eloamme uhkaavia hetkiä ja tietoisuus tai muistutus kuolemasta iskee vastoin kasvoja.
Joskus nämä rutiinit tuntuvat kovin raskailta. Pitää käydä töissä tai koulussa päivästä toiseen, juosta ruokakaupassa ja muilla asioilla, laittaa ruokaa, syödä, pestä pyykkejä, siivota, tiskata ja niin edelleen. Päälle enemmän tai vähemmän reippaat harrastukset, jotka nekin joskus leipiinnyttävät. Osa rutiineista voi olla myös virkistäviä, mutta rohkenen epäillä kuinka monelle ne lopulta ovat se elämän kohokohta ja arjessa onnistumisen merkki.
Kultainen kädenpuristus
Elämän arvostus tulee monesti vasta siitä, että ymmärtää elämän lopun vääjäämättömyyden. Jokainen meistä kuolee ja luultavasti jokainen meistä aiheuttaa kuolemia matkansa varrella tai ainakin selviytyy elämässään vain muiden organismien kuolemien ansiosta. Myös elämän näennäinen vahvuus paljastuu monesti siinä vaiheessa, kun tulee läheltä piti -tilanteita tai vaikkapa sellaisia sairastumisia, että se yksinkertainenkin, mutta ennen kaikkea terve elämä tuntuu arvostuksensa ansainneelta. Elämä ei lopulta kuitenkaan ole itsestäänselvyys.
Aiheesta lisää ensi kerralla, jottei aivan liian pitkäksi venytetä yhtä tekstiä.
Ξ June 1st, 2010 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Kesä on taas täällä. Siihen on ehkä hieman vaikea uskoa, kiitos ailahtelevan sään ja milloin minkäkinlaisen ilmastonmuutosuutisoinnin, tai -propagandan, miten asian haluaakaan tahollaan nähdä. Kesän tulossa ei luonnollisestikaan ole sinänsä mitään yllätyksellistä, mutta jollain tapaa sen rutiineja rikkovaan luonteeseen ei koskaan osaa varautua. Vaikka luvassa ei olisi mitään sen suurempia tähtihetkiä tai massiivisia suunnitelmia koko lomailujakson edestä, jollain tapaa muutos pistää miettimään arkipaletin uusiksi.
Olen hiljalleen havahtumassa siihen tosiasiaan, että kesäloma on pian edessä, ja sen myötä oikeastaan festarit ja reissu ulkomaille. Myös liikuntakuviot ovat hieman muuttuneet lämpimämpien kelien myötä ja ainakin oma harjoitusaikatauluni meni tahattomasti uusiksi treeniseuran kesäaikataulun takia. Työt luonnollisesti muuttuvat hieman luonteeltaan, kun kesälomat alkavat lunastaa paikkansa kalenterista ja alan yleinen hiljaisuus muutoinkin muokkaa arkiuurastusta kummasti.
Hiljaiseloa kesällä ei ehdi viettää. Tästä huolehtivat paitsi edellä mainitut omat harrasteet ja festarit, myös kaikki “rästiin” jääneet tekemiset. On leffoja mitä pitäisi katsoa ja pelejä, joita pelata, mutta jotenkin persauksissa kutittelee tunne, että edestakaista reissailua on luvassa. Ei sillä, en valita, on mukavaa, kun voi pukeutua kevyesti ja nauttia ulkoilmasta, käydä vaikka ulkona grillailemassa ja hörppäämässä oluen terassilla tai jokilaivoilla.
Silti, rytmien sekoittuminen on aina hieman häkellyttävää ja ottaa oman aikansa ennen kuin siihen tottuu. Ja kun lomarytmiin vihdoin tottuu, on edessä syksy ja paluu arkeen. Mutta se aika on vielä kaukana edessä ja nyt ehtii vielä nauttia mukavista keleistä ja valoisasta ulkoilmasta. Näillä sanoilla ruokakauppaan, kotio ja tatamille hikoilemaan.