Luottamus on hassu käsite. Lähtökohtaisesti sellaista ei pitäisi olla olemassakaan kuin korkeintaan todennäköisyyspäätelmien myötä, mutta silti useimmat meistä luottavat moniin asioihin ja etenkin toisiin ihmisiin vailla matemaattista todistusta.
Abstrakti
Luottamus on abstrakti asia. Sitä ei voi millään tavalla mitata, koskettaa, tuntea tai aistia, mutta silti me kaikki tiedämme mitä sana tarkoittaa, mihin se perustuu ja mikä on sen merkitys. Meistä kaikki jossain määrin haluaisi sitä, niin tuottaa kuin saadakin, mutta monesti aivan väärät tahot antavat meille sitä ja silloin tällöin aivan väärät tahot sisällyttävät sitä meidän suuntaan.
Käytännöllinen
Luottamus on pragmaattista. On monesti paljon käytännöllisempää ja turvallisempaa luottaa, ja ennen kaikkea voida luottaa, kuin olla epäluuloinen ja kokea luottamuspulaa. Luottamuksen ansiosta voimme tehdä asioita, joita emme muuten voisi tai joita emme muuten uskaltaisi. Joihinkin asioihin voimme luottaa jotakuinkin sataprosenttisella varmuudella, kun taas tiettyjen asioiden varaan ei voi laskea edes prosentin vertaa.
Rakentuminen
Mutta mistä kaikesta luottamus sitten rakentuu? Uskosta? Järjestä? Todennäköisyyslaskelmista? Arvioista? Varmasti näistä kaikista. Monesti luotamme (sic) omiin aisteihimme ja vaistoihimme, vaikka emme voi tietää mahdollisista aistiharhoista. Luotamme myös omaan arvostelukykyymme, joskus liikaakin, vain koska se tuntuu järkevältä.
Mutta unohdetaan tällä kertaa turvaköydet ja luottamus huomispäivän tulemisen varmuudesta ja keskitytään ihmisiin. Ennen kaikkea, ihmistenväliseen luottamukseen.
Ihmiset ja luottamus
Luottamus ihmisiin, etenkin yksilötasolla, perustuu järkeen ja tunteisiin, mutta myös kokemuksiin. Lähtökohtaisesti ystäviin voi luottaa, jos ei muuta niin tunnetasolla. Joskus kokemus osoittaa toisin ja tällöin on vain järkiperäistä olla luottamatta. Kyse voi olla yksittäisistä asioista – vaikkapa salaisuuksien pitämisestä – tämän yksilön kohdalla tai laajamittaisemmasta käytöksestä, mutta yhtä kaikki, yleensä kokemus on tämän opettanut missä ja miten rajat menevät.
Mutta mikä ihme, muu kuin tunne turvallisuudesta, saa meidät luottamaan ihmisiin? Ja kun luottamus onkin joskus saavutettu, mikä takaa, että se säilyy? Mikä pitää luottamuksen yllä?
Ystävien ja (lähi)sukulaisten(kin) välillä tämä voi perustua puhtaasti vuorovaikutteisuuteen ja välittämiseen näiden välillä, mutta miten vähemmän läheisten ihmisten kanssa? Mikä takaa, että heihin voi luottaa vielä vastaisuudessakin? Ihmiset ovat, lopulta, eläimiä, ja monesti varsin raadollisia sellaisia.
Rakenna viikkoja, tuhoa sekunnissa
Kuten monen muunkin asian kohdalla, myös ihmisten keskeinen luottamus on tuhottavissa vain murto-osasta siitä mitä sen rakentuminen vaatii. Alaotsikkoni “viikkoja” voi yhtä hyvin olla kuukausia tai vuosia, mutta nähdäkseni jonkinlaisen luottamustason ihmiseen saavuttaa viikoissa, totta kai siihen nähden suhteuttaen miten paljon yksilön kanssa viettää aikaa ja ennen kaikkea miten.
Ehkä tiivis viikon reissu ulkomailla on riittävä rakentamaan jonkinlaisen siteen ja luottamuksen kahden ihmisen välillä, mutta monesti vaaditaan enemmän. Siihen eivät viikotkaan riitä.
Mutta mitä tulee tuhoamiseen, luottamuksen rappeuttamiseen, se voi tapahtua minuuteissa, jopa sekunneissa. Yksi väärä ohikiitävä hetki ja luottamus on kadoksissa, kenties pysyvästi. Tällaisesta hyviä esimerkkejä ovat esimerkiksi parisuhteet, mutta miksei vaikka petos, huijaus ja varkaus työpaikoilla tai valtiotasolla. Tai kuinka nopeasti vaikkapa kerran tuomittuun pedofiiliin voidaan taas luottaa tuomitsematta häntä uudestaan teoista, joita ei ole tehty?
Luottamuksen ytimessä
Luottamus on kiehtova käsite, joka ei ainakaan parane puhki analysoimalla. Sen sijaan se jättää paljon kysymyksiä auki ja herättää ajatuksia ihmisen todellisesta luonteesta ja käytösmallista. Millä minä olen luottamuksesi ansainnut?
Otsikon kenties hämmentävä ilmaisu aukenee toisille itsestäänselvyytenä, kun taas lajia tai asiayhteyttä tuntemattomille se voinee herättää ihmetystä ja silmien hieraisua. Kyseessähän on (tietysti) jo aiemmin mainitsemani bjj eli tuttavallisemmin brasilialainen jujutsu, jonka peruskurssin sai meidän peruskurssiryhmämme tänään päätökseen. Eräänlainen välitilinpäätös tämäkin.
Eka natsa.
Olo on eittämättä hieno, kun takana on noin nelisen kuukautta hikoilua, vääntöä ja uusia tekniikoita. Takana on mukava määrä lukotuksia, kuristuksia, ähkimistä, puhkimista ja ylipäätään raskasta, mutta eittämättä yhtä lailla palkitsevaa treeniä. Uuden oppimista, ennen kaikkea. Se onkin motivoivista asioista suurin, vaikka välillä treenatessa tuntuukin, että happi loppuu ja keho viheltää pelin poikki. Tai kun hikoilee niin paljon puolessatoista tunnissa, ettei edes tajua miten moinen määrä nestettä on varaa tulla ulos tajun lähtemättä. Ehkä minussakin asuu pieni masokisti.
Verta, hikeä ja kipua.
Tämä kevät onkin varmasti ollut raskainta mitä olen pitkään aikaan kokenut treenirintamalla. Takana on niin salilla painojen kanssa puurtamista kuin jo edellä mainittua painia, ja onpa välillä lenkkipolkukin ehtinyt viedä mukanaan. Yhtä kaikki palkitsevaa, mutta joskus ylirasitustiloja lähestyvää. Tenniskyynärpäät ovat hieman kiusoitelleet ja paikoin selkäkivut painista ja/tai nostelusta ovat muistutelleet olemassaolostaan, mutta muutoin voidaan hyvin. Mitään sellaista kipua tai loukkaantumista ei olla vielä koettu – puuta koputtaen – että treeni olisi pahemmin kärsinyt. Ja hyvä niin.
Edessä on vielä Kapteeni Excelin aikataulutusleikki, sillä peruskurssin loppumisen myötä treeni- ja saliaikataulu menee uusiksi. Kun päälle on vielä kesän riennot festareineen ja muine menoineen, on luvassa aivan erilaista hulinaa kuin alkuvuoden ruljanssit. Vaan itsepä olen tieni valinnut ja nautin tästä jokseenkin täysillä kulkevasta elämästäni. Näillä sanoilla; treeniä, ravintoa ja lepoa.
Otsikkoon valikoitunut anglismi kuvaa melko hyvin kuluneiden parin viikon aikana juosseita ajatuksia. Kysehän on siis sanonnasta, joka viittaa niin sanotusti menneen talven lumiin. Asioihin, jotka ovat ja joiden kuuluukin olla historiassa. Olen pohtinut miksi aika kultaa jotkut muistot, kun jotkut se sen sijaan vain multaa.
En ole löytänyt kaavaa miksi osa muistoista kokee tuon kultaisen jälkikäsittelyn. Miksi mieli vääristää asioita, jätteän niille toisinaan sokerisen kuorrutuksen? Ehkä itsesuojeluksellisista seikoista johtuen. Tuossa olisi järkeä. Mutta entä miksi jotkut asiat saavat vastavuoroisesti homeisen peitteen? Mikä olisi sen funktio?
“Those who don’t know the past are condemned to repeat it.”
Tiedän sivunneeni näitä asioita aiemminkin, mutta jostain syystä asia on ollut mielessäni tapetilla aiempaa enemmän. Sanotaan, että jos ei tunne historiaa, päätyy vain toistamaan sitä. Tässä on vissi pointti, etenkin henkilökohtaisella tasolla, mutta omalla kohdalla on ehkä enemmänkin kyse historiansa ymmärtämisestä. Tiettyjen käytösmallien ja tehtyjen valintojen osalta. Asia monimutkaistuu, kun mukaan laitetaan lisää muuttujia, esimerkiksi ihmisiä.
Jo eläinkin oppii yksinkertaisia asioita palkkioista ja rangaistuksista, kuten vaikkapa tekemään jotain tiettyä saadakseen herkkupalan. Ihminen omaksuu moiset perusasiat toki vielä helpommin, mutta sitäkin helpommin katsoo monesti lahjahevosen suuhun ja siinä sivussa tappaa kultamunia munivan hanhen. Ja sitten parutaan, kun maito on lattialla.
Olen yrittänyt päästä eroon, turhaan, menneiden muistelemisesta. Aina silloin tällöin jokin mennyt asia hiipii mieleeni ja peilaan sitä nykyiseen tilanteeseeni. Minulla on myös taipumusta ajautua tunteiden ja järjen ristiaallokkoon näissä asioissa. Vaikka ymmärrän asioiden todellisen luonteen järjellä, tunnetasolla saatan elää vääristyneessä tilassa: kullatussa muistossa. Vastaavaa käy toisinkin päin. Tietyt asiat peilautuvat typerinä, harmittavina kaikuina menneisyydestä, vaikka järkitasolla tiedostaa, ettei asialla ole mitään väliä, tai ainakaan mitään sellaista minkä takia kannattaisi olla harmissaan.
Loppukaneetti
Pyöritteli asiaa miten tahansa, lopulta rationaalisuus voittaa ja sitä päätyy aina, yhä uudelleen, samaan ratkaisuun: vesi on ja pysyy sillan alla. Tikulla silmään, joka vanhoja muistelee ja sitä rataa. Vielä kun tunnetaso oppisi ymmärtämään tämän samalla tavalla kuin eläin sen herkkupalan saamisen logiikan, olisin askeleen lähempänä parempaa ihmistä ja ihmisyyttä.
Ξ May 5th, 2010 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Vapulla, tai sen ajan juhlalla, on monta nimeä ja jotakuinkin lähes yhtä monta syytä juhlia – tai olla juhlimatta. Vappu ei ole ollut syyni kirjoituskatoon, vaikka näin olisi helppoa luulla, syyt löytyvät jostain muualta, paljon arkisemmasta.
Tänä vuonna vappu, joka myös otsikon nimellä tunnetaan, meni niin rauhallisesti, että se on ansainnut oman kirjoituksensa. Jos ei muutoin, niin siksi, että voin tulevaisuudessa ihmetellä miten ja miksi näin on ylipäätään päässyt käymään.
Vanhuus ei tule yksin, sanotaan ja parisuhteillakin on arpansa pelissä, kun ihminen tekee jotain “normaalista poikkeavaa”. En ole viettänyt liki kahteen vuosikymmeneen näin rauhallista ja alkoholivapaata vappua. Mikä kenties ihmeellisintä, en mitenkään harmittele tai valittele sitä, vaikka tuo kansanjuhla tulikin vietettyä käytännössä vain kotona, elokuvaa katselle ja sopivasti herkutellen, eikä juuri mitään ihmeellistä tehden.
Silti jo ajatustasolla tuntuu oudolta se, että vappuna olen nukkumassa ennen puoltayötä, heräämässä seuraavana aamuna ennen kello yhdeksää ja vailla mitään kännintapaistakaan. Toki parit oluet ja siiderit ehdin kumota sipsien narskuttamisen myötä, mutta humallus moisesta sivistyneestä maistelusta oli kaukana.
Toki nykyisiin elintapoihini tämä tuntuu luontevalta, suorastaan tyköistuvalta, sillä niin sanottu nollaaminen ei ole houkutellut kuin hyvin, hyvin harvoin kuluneen parin viime vuoden aikana ja kun tuo “parempi puolisko” tuntuu olevan mallia alkoholin enemmän-kuin-kohtuukäyttäjä, niin homma pysyy luontevasti maltillisena. Jollain tapaa tämä maltillisuus on lisännyt myös omaa alkoholivieraantuneisuuttani entisestään.
Itsekuri on kuitenkin meinannut lipsua kirjoittamisen puolella, joten tähän on selvästi tehtävä muutos ja rustattava ajatuksia pienemmillä aikaväleillä lisää, ennen kuin mopo lähtee täysin hanskasta. Tekemisen paljous on pitänyt kiireisenä, jopa siinä määrin, etten ole ehtinyt miettiä mitään arkea suurempia asioita.
Loma- ja matkasuunnitelmat kulkevat päässä ja kesä tekee tulemistaan, vaikkei sitä säästä ja lämpötilasta voikaan päätellä. Palaan syvemmille vesille toivon mukaan heti lähipäivinä.