Mielikuvaharjoituksia
Ξ April 26th, 2010 | → 2 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |
Kirjoitin jokunen päivä sitten vainoharhasta, mutta jättäen aiheen kovin suurpiirteiselle tasolle. Oma tekstini ja luonnollisesti sen taustalla vaikuttanut fiilispohja eivät ole jättäneet minua rauhaan, vaan aihe on pyörinyt päässä sen jälkeenkin. Siispä härkää sarvista toistamiseen, revanssihengessä. Tai näin oli tunne vielä viikko sitten kirjoitusta alustaessani.
Toisinaan on parempi, ettei aivan kaikkea suolla pihalle mitä pää pitää sisällään ja toisinaan taas tuntuu, että ammennettavaa olisi mielen syövereistä enemmänkin kuin mitä jaksaa tai ehtii kirjoittaa. Kumpi onkaan parempi vaihtoehdoista, siihen vastausta tuskin tietää kukaan, en minä, enkä usko, että sen enempää te lukijatkaan. Kun tämän tekstin alkua kirjoitin parin rivin verran, olin melko lailla toisenlaisissa aatoksissa kuin nyt. Itse idea ei ole niinkään muuttunut, mutta aika ajatella on tuonut asialle perspektiiviä. Hyvä niin, oletan.
Mielikuvituksen viholliset
Erilaisia mielikuvaharjoituksia käytetään hyödyksi erilaisissa ammateissa ja harrasteissa. Äkkiä ajateltuna todennäköisin paikka sellaisen hyödyntämiseen työelämässä on teatteri- ja näyttelijätyö. Tiettyjen harrastusten versio tästä on kuitenkin lähempänä sitä, mistä lähdin ajatustani purkamaaan, kamppailulajeista.
Joskus on harjoituksen ideana kuvitella eteensä, ympärilleen, vierelleen tai lähistölleen potentiaalinen vihollinen tai uhkatekijä, tai useampi näistä. Näillä voidaan esimerkiksi miettiä harjoitettavan tekniikan syvintä olemusta ja sen sovellettavuutta tositilanteisiin tai mahdollisesti psyykata tekijä tiettyyn mielentilaan, myös tunnetasolla. Kun tällaista harjoittaa kauan, voi ainakin olettaa, että ihminen valmistautuu myös henkisesti vastaaviin uhmatilanteisiin hieman harjoittelematonta paremmin.
Kaikki loppuu aikanaan
Mutta voiko vastaavaa toimintamallia soveltaa myös muihin elämän osa-alueisiin? Voiko ihminen oikeasti varautua siihen, että elämä potkii päähän, käy päälle tai alkaa kuristamaan sinua kaksin käsin? Voiko ihminen harjoittaa itseään vaikkapa valmistautumalla potkuihin työpaikalta, mutta kuitenkin säilyttää motivaationsa työn tekemiseen? Tai voiko ihminen varautua parisuhdekriiseihin tai eroon tekemällä mielikuvaharjoituksia? Tai läheisen eläväisen kuolemaan? Ja niin edelleen.
Suhtautumisen kuolemaan on sen verran kinkkistä laatua, etten edes osaa tai koe tarvetta valmistautua muiden kuolemaan edellä mainitulla tavalla ja työpaikan menettämisen uhka tuntuu vielä niin paljon mitättömämmältä, ettei sellaista jaksa ajatella edes vitsinä. Työpaikkoja ja opiskeluvaihtoehtoja maailma on kuitenkin täynnä, ainakin jos yritystä ja tahtoa riittää. Sitten päästäänkin taas yhteen suosikkiaiheistani: parisuhteet. Voiko ihminen ylläpitää täyspainoista parisuhdetta, jos hän kuitenkin valmistautuu siihen, että sekin on joskus, jos ei nyt heti tai huomenna, niin tulevaisuudessa, ohi. Tiedättehän leikkimielisen sanonnan, kun pariskunnan toinen puolisko esittelee vastakappaleensa jollekin tuttavuudelle sanoin “tässä on tuleva exäni”. Vitsissä on vieno surullinen kaiho, vaikka se olisikin kuinka vitsiksi tarkoitettu.
Sanotaan, ettei ihminen osaa arvostaa mitä hänellä on ennen kuin hän menettää sen. Osittain tuo pitää kyllä paikkaansa täysin, mutta väitän, että ihminen on kyvykäs oppimaan näistäkin virhekäsityksistä. En enää tarvitse oppituntia tajutakseni, että joidenkin asioiden menettäminen – tai jo ajatus siitä – tuntuu, tai tulee tuntumaan. En toisaalta jaksa murehtia materiaalin perään senkään vertaa mitä ennen. Eräänlainen sisäinen fight club on tehnyt tehtävänsä.
Ehkä olen kuitenkin liian väsynyt pohtimaan asiaa tältä istumalta enempää ja palaan asiaan myöhemmin. Mahdollisesti.