Kirjoitin jokunen päivä sitten vainoharhasta, mutta jättäen aiheen kovin suurpiirteiselle tasolle. Oma tekstini ja luonnollisesti sen taustalla vaikuttanut fiilispohja eivät ole jättäneet minua rauhaan, vaan aihe on pyörinyt päässä sen jälkeenkin. Siispä härkää sarvista toistamiseen, revanssihengessä. Tai näin oli tunne vielä viikko sitten kirjoitusta alustaessani.
Toisinaan on parempi, ettei aivan kaikkea suolla pihalle mitä pää pitää sisällään ja toisinaan taas tuntuu, että ammennettavaa olisi mielen syövereistä enemmänkin kuin mitä jaksaa tai ehtii kirjoittaa. Kumpi onkaan parempi vaihtoehdoista, siihen vastausta tuskin tietää kukaan, en minä, enkä usko, että sen enempää te lukijatkaan. Kun tämän tekstin alkua kirjoitin parin rivin verran, olin melko lailla toisenlaisissa aatoksissa kuin nyt. Itse idea ei ole niinkään muuttunut, mutta aika ajatella on tuonut asialle perspektiiviä. Hyvä niin, oletan.
Mielikuvituksen viholliset
Erilaisia mielikuvaharjoituksia käytetään hyödyksi erilaisissa ammateissa ja harrasteissa. Äkkiä ajateltuna todennäköisin paikka sellaisen hyödyntämiseen työelämässä on teatteri- ja näyttelijätyö. Tiettyjen harrastusten versio tästä on kuitenkin lähempänä sitä, mistä lähdin ajatustani purkamaaan, kamppailulajeista.
Joskus on harjoituksen ideana kuvitella eteensä, ympärilleen, vierelleen tai lähistölleen potentiaalinen vihollinen tai uhkatekijä, tai useampi näistä. Näillä voidaan esimerkiksi miettiä harjoitettavan tekniikan syvintä olemusta ja sen sovellettavuutta tositilanteisiin tai mahdollisesti psyykata tekijä tiettyyn mielentilaan, myös tunnetasolla. Kun tällaista harjoittaa kauan, voi ainakin olettaa, että ihminen valmistautuu myös henkisesti vastaaviin uhmatilanteisiin hieman harjoittelematonta paremmin.
Kaikki loppuu aikanaan
Mutta voiko vastaavaa toimintamallia soveltaa myös muihin elämän osa-alueisiin? Voiko ihminen oikeasti varautua siihen, että elämä potkii päähän, käy päälle tai alkaa kuristamaan sinua kaksin käsin? Voiko ihminen harjoittaa itseään vaikkapa valmistautumalla potkuihin työpaikalta, mutta kuitenkin säilyttää motivaationsa työn tekemiseen? Tai voiko ihminen varautua parisuhdekriiseihin tai eroon tekemällä mielikuvaharjoituksia? Tai läheisen eläväisen kuolemaan? Ja niin edelleen.
Suhtautumisen kuolemaan on sen verran kinkkistä laatua, etten edes osaa tai koe tarvetta valmistautua muiden kuolemaan edellä mainitulla tavalla ja työpaikan menettämisen uhka tuntuu vielä niin paljon mitättömämmältä, ettei sellaista jaksa ajatella edes vitsinä. Työpaikkoja ja opiskeluvaihtoehtoja maailma on kuitenkin täynnä, ainakin jos yritystä ja tahtoa riittää. Sitten päästäänkin taas yhteen suosikkiaiheistani: parisuhteet. Voiko ihminen ylläpitää täyspainoista parisuhdetta, jos hän kuitenkin valmistautuu siihen, että sekin on joskus, jos ei nyt heti tai huomenna, niin tulevaisuudessa, ohi. Tiedättehän leikkimielisen sanonnan, kun pariskunnan toinen puolisko esittelee vastakappaleensa jollekin tuttavuudelle sanoin “tässä on tuleva exäni”. Vitsissä on vieno surullinen kaiho, vaikka se olisikin kuinka vitsiksi tarkoitettu.
Sanotaan, ettei ihminen osaa arvostaa mitä hänellä on ennen kuin hän menettää sen. Osittain tuo pitää kyllä paikkaansa täysin, mutta väitän, että ihminen on kyvykäs oppimaan näistäkin virhekäsityksistä. En enää tarvitse oppituntia tajutakseni, että joidenkin asioiden menettäminen – tai jo ajatus siitä – tuntuu, tai tulee tuntumaan. En toisaalta jaksa murehtia materiaalin perään senkään vertaa mitä ennen. Eräänlainen sisäinen fight club on tehnyt tehtävänsä.
Ehkä olen kuitenkin liian väsynyt pohtimaan asiaa tältä istumalta enempää ja palaan asiaan myöhemmin. Mahdollisesti.
Vaihteeksi keveämpiin aiheisiin. En olekaan pitkään toviin kirjoittanut liikunta- ja kuntoilukuvioista, jos nyt ei ole hirveästi ollut tarvettakaan. Mitään mullistavaa ei vähemmän yllättäen ole tapahtunut ja muutoinkin muutokset ovat olleet vähissä. Toisaalta, hyvä niin. Ironista on, että kirjoitan tätä tekstiä hienoisessa flunssassa ja tarkemmin ottaen treenipäivänä, jolloin treenit jäivät välistä. Kevätflussa onnistuikin pilaamaan tämän viikon liikuntatouhut suurelta osin. Se vikinästä.
Alkuvuoden muutoksista merkittävin on ollut tietoinen painon pudottaminen. Tammikuun alussa vaaka näytti reilua 87 kiloa, kun viime viikkoina se on pyörinyt 79-81 kg tietämillä. Samoin rasvaprosentti on tehnyt mojovan pudotuksen 14,6% lukemista 8,6% tietämille. Tietysti nämä luvut pitää ottaa aina ripauksella suolaa, sillä heittoja väistämättä tulee. Pidän kuitenkin mittausajankohdat mahdollisimman samanlaisina eli töiden jälkeen arkisin salilla ennen treeniä ja suunilleen samaan kellonaikaan.
Luvut 12.4.2010:
* ikä 34 v.
* paino 82,1 kg
* rasva% 8,6%
* rasvamassa 7,1 kg
* lihasmassa 71,3 kg
* TBW 52,0 kg
* metabolinen ikä 19
* BMI 27,8
* BMR 9054kJ / 2164 kcal
Luvut ovat tältä osin tyydyttävät ja seuraavaa mittausta voisin suunnitella kesäkuun loppuun. Muiden lukujen kanssa onkin sitten ollut vääntämistä ja painimista, sillä painonpudotus toi oheensa sen odotetun oireen: treenipainojen putoamisen. Siinä missä alkuvuodesta meni vielä mavessa 150 kg parhaimmillaan 8 toistolla, sai painon putoamisen alussa tehdä yhtä paljon töitä 135 kg:lla. Vastaava, noin 10% pudotus, tuntui myös kyykyssä, jossa sai vääntää hiki hatussa tauon jälkeen jollain 140-150 kg:lla entisen 170 kg:n sijaan. Penkissä sarjapainot eivät yhtä radikaalisti pudonneet, mutta hieman kuitenkin. Jos isoihin lihaksiin ensin sitä lihaa myös tulee, sieltä se näemmä ensin myös lähtee.
Nyt treeni on alkanut kuitenkin kulkea paremmin, mutta painon pahemmin nousematta. Viime viikolla 140 kg sarja kahdeksalla toistolla meni hyvin ja kyykyssäkin on uskaltanut jo reilua 150 kg nostella sarjana. Penkissä saa äheltää “vanhan tutun” 72,5 kg kanssa, mutta pientä edistymisen makua on ilmassa. Kun mavessa ja kyykyssä alkaa tuo oma paino x2 mennä hyvin ja penkissä x1, alan olla tyytyväinen. Hakemista on, muttei suurissa määrin.
Itse kamppailulajirintamalla olen puuhastellut brassijutsun parissa. Noin kolmisen kuukautta on nyt tullut ähkittyä matossa positioita, lukkoja ja kuristuksia hakien ja paljon on uutta oppia tullut kaaliin. Tosin nyt viimeiset kolme treeniä ovat jääneet väliin – kiitos reissaamisen ja sairastelun. Muutaman viikon päästä peruskurssi pitäisi olla takana ja siirtyminen väliryhmään edessä. Silloin ilmeisesti otetaan sitten enemmän runtua, mutta pääasia, että oppia tulee lisää.
Muitakin liikuntasuunnitelmia keväälle ja kesälle on, mutta katsotaan miten suunnitelmat lopulta realisoituvat. Nyt pyrin paranemaan ja koitan sinnitellä viikonlopun vähäisellä liikunnalla.
Rock-yhtye Nirvanan edesmennyt ja legendaarinen nokkamies Kurt Cobain lauloi aikanaan varsin osuvasti vainoharhaisuudesta:”Just because you’re paranoid, don’t mean they’re not after you.” Kyseiseen virkkeeseen mahtuu yllättävän paljon ajatusta, sen näennäisestä yksioikoisuudesta huolimatta. Olisi helppo rationalisoida itsensä ulos omista kammoistaan ja harhoistaan, jopa virhepäätelmien nimissä. Seuraukset on helppo arvata.
Olen pyöritellyt omia ajatuksiani aiheen ympäriltä lukemattomia kertoja, mutta vaikka miten käännän kolikon asentoa valossa, aina tulevat samat asiat esiin. Kyse on aina lopulta vain epävarmuudesta ja selviytymisvietistä.
Siperia opettaa
On joskus kurjaa, miten Siperia on antanut oppituntejaan. Ei siksi, etteikö opetustapa olisi mukavimmasta päästä, vaan siksi, että joskus oppi menee perille liiankin tehokkaasti. Joskus oppilas omaksuu opit suorastaan itsetuhoisin seurauksin. Kun koira oppii niin säikyksi, että se pelkää jokaista paukausta ja kolausta, ei siitä ole helpolla leppoisaksi seuraeläimeksi. Mutta onko rakki riesaksi enemmän itselleen kuin ympäristölleen, se onkin täysin toinen asia.
Siirtääkseni huomion takaisin omiin kokemuksiini, huomaan olevani tietyissä asioissa paljon varautuneempi kuin mitä olin aikanaan. Varuillaan olo ei ole tehnyt minusta vain epävarmempaa, vaan enemmänkin epäilevämmän ja ylivarovaisen. Vertauskuvallisesti: siinä missä ennen saattoi heilua herra huoleton vaikka humalapäissään tukku rahaa kädessä keskellä pahinta rosvoghettoa, on tilalla nyt kotona lukittujen muurien suojassa ladattu ase kädessä olevan kommando, kuin kolmatta maailmansotaa odottaen.
Lataa ja varmista
Voisi olettaa, että harjaantuminen, treenaaminen ja kyynistyminen olisivat tehneet tehtävänsä vain positiivisessa valossa, mutta kas kummaa, joskus asia menee suorastaan ylilyönnin puolelle. On vaikea ottaa rennosti, kun odottaa lopun tulevan kulman takaa. Ja ennen kuin joku luulee, että ajan tässä takaa vain yhtä tiettyä kuviota tahi asiaa, niin valitettavasti ei, kyse on lopulta osa suurempaa toimintamallia.
Todellisuutta on joskus vaikea hyväksyä todeksi ilman absoluuttisia faktoja. Joskus ainoa rauhoittava tekijä löytyy niinkin kylmistä tekijöistä kuin luvuista. Numerot neutraaleina arvoinaan ovat monesti omiaan mittaamaan asioiden ja tapahtuminen luonnetta. Olipa kyse sitten tilipussista, seurustelusuhteenn tilasta, fyysisestä treenaamisesta tai melkeinpä mistä vaan vähemmän abstraktista asiasta, luvut puhuvat omaa – ja joskus karua – kieltään.
Luvuista on siis myös lohduttajaksi, miksei myös jossain määrin vainoharhan tai epäilysten tappajaksi. Kun logiikka ja tunteet pettävät, kyyninen numeroihin tuijottelu pelastaa. 666.
Kirjoitin viime kerralla kommunikaatiovammasista ihmisistä, niiden aiheuttamista ongelmista ja sivalsin samalla ihmiselon henkilökohtaista tavoista käydä läpi näitä ongelmia. Kun näitä tapahtumia miettii, on syytä miettiä myös seuraamuksia. Karkeasti ottaen ihmiset voi jakaa kahteen ryhmään, saaliseläimiin ja petoihin. Tai toisella tavalla ilmaisten, marttyyreihin ja kostajiin.
Kosto on ihmeellinen asia. Se ei toisaalta hyödytä mitään, mutta parhaimmillaan se tuo hyvityksen ja mielihyvän tunteen tapahtuneesta. Saa maksettua potut pottuina. Silmä silmästä ja niin edelleen. Joskus tuloksena on Pyrrhoksen voitto eli laatuaan sellainen, jonka hinta on niin kova, ettei sitä juuri voitoksi voi kutsua. Mutta joskus kosto on saatava perille hinnalla millä hyvänsä. Traagisimpia tapauksia näistä ovat sellaiset, jotka ovat valmiita tappamaan kohteensa, mutta jotka sitten yhtä lailla päättävät itsensä surmatyön perään. Järki ei aina kykene kaikkea selittämään.
Joskus kosto on paljon perustellumpi. Aiheuttaa kohteelle harmia niin, että siitä jää itse niin sanotusti voitolle, mutta tietäen toisen kärsivän. Jos tästä selviää ilman koston kierrettä aiheuttamatta, on tilanne suorastaan hyvä.
Antiteesinä yllä mainitulle on marttyyrinrooli. Jos käytetty termi herättääkin joissain tapauksissa negatiivisia assosiaatioita, asian voi ilmaista toisin: kun itse menee loppuun asti niin sanotusti puhtaat jauhot pussissa toisen osapuolen pelatessa likaista peliä, voi lopussa kokea niin sanotun moraalisen voiton. Se on eräänlainen mielihyvänaiheuttaja sekin ja parhaimmillaan vastakkaiselle osapuolelle sekin tuntuu kostolta.
Kirves, mutta kenen nilkkaan?
Lopulta vain oma moraali ja käytöskoodi määrittävät sen kuinka toimia. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa toimia, mutta sitäkin enemmän löytyy vääriä tapoja. En sen enempää saarnaa moraalista, siihen ei ole minulla halua eikä varaa, mutta tyhmät menettelytavat sattuvat vain omaan nilkkaan.
Lopulta asioista selviää pitkälti jo maalaisjärjellä ja ideaalitapauksissa näihin ongelmatapauksiin ei edes joudu, sillä ennaltaehkäisevä toimenpide on aina parempi kuin tukku kostokeinoja.
200
Samalla tämä viesti on muuten 200. julkaistu teksti tässä blogissa. Ei tässä sen kunniaksi pullakahveja sentään vietetä, mutta pyöreitä lukuja kuitenkin. Kiitoksia teille kiinnostuksestanne, jotka olette jaksaneet näitä jaarituksia lukea.
Ihmiset ovat käsittämättömiä eläimiä. Mitä enemmän heitä ja heidän tapojaan tutkii, sitä enemmän voi vain ihmetellä heidän käytöstään ja kommunikaatiotaitojaan, tai kuten monesti on asian laita, niiden puutetta. Monesti kuvittelee vain itse joutuvansa tietynlaisen oudon, hölmistyttävän, pöyristyttävän tai suorastaan alhaisen käytöksen kohteeksi, mutta aina silloin tällöin muistuttaa todellisuus siitä, ettei kukaan meistä tässä elämässä omista yksinoikeutta ongelmatapauksiin. Tai kuten jenkkiyhtye Suicidal Tendencies sen kappaleellaan sanoi:”You ain’t got no monopoly on sorrow“.
Vähempikin riittäisi kyynistämään. Ihminen ei välttämättä tarvitse jatkuvaa muistutusta siitä, että maailma on täynnä epäkohtia ja yksilöitä, jotka eivät yksinkertaisesti ansaitse meiltä (muilta) hyvää kohtelua. Yksi näistä suurista rasittavuuksista on kommunikaatiovammaisuus, josta olen monesti ennenkin kirjoittanut. Kun tämä yhdistetään siihen ihmistyyppiin, joka ei tiedä itsekään mitä hän haluaa, on soppa valmis. Ongelmat tulevat kuin itsestään.
Toiveikas optimisti
Sitä joskus suorastaan toivoisi, ettei muille kävisi samalla tavalla ikävästi kuin mitä omalle kohdalle on osunut. Ei siksi, että välittäisin suuresta osasta muita ihmisiä, vaan ihan vain läheisten ja tärkeiden ihmisten osalta. Varmasti myös siksi, että tällöin voisi manata vain omaa huonoa tuuriaan ja todeta kokeneensa jotain ainutlaatuista. Samallahan sitä voisi kokea edellä mainitun myös eräänlaiseksi turvaverkoksi. Kun kerran on törmännyt tarpeeksi kommunikaatiovammaiseen ongelmatapaukseen, toivoo voivansa lohduttautua sillä “tiedolla”, ettei enää toista samanlaista tule kohdalle, koska se ei ole mahdollista.
Toisaalta, ehkä muiden ongelmien ja tragedioiden kokeminen lohduttaa myös yksilöä itseään. Ehkä ihminen kokee jotain lohdullista siinä, että tietää muillekin käyneen jotain samanlaista. Vahingoniloa, kenties. Tai ehkä kyse on jonkinlaisesta etäisestä kostoajatuksesta:”jos minulle kerran kävi näin, niin ehkä tuollekin voi vielä käydä näin – ja toivottavasti, saatana, käykin!”
Viime kädessä jokaisen oma kohtalo on myös jokaisen oma pala tragedian ja dramatiikan kakkua, ja nämä palat täytyy jokaisen itse niellä. Seuraavassa tekstissä katsastan pari tyypillisintä tapaa reagoida näihin tapahtumiin.
Otsikko kuulostaa ehkä turhankin dramaattiselta, mutta ajatus sen takana on aito. Aika ajoin törmään muistikuviin, assosiaatioihin ja niiden kautta myös tunnetiloihin aiemmista kokemuksista, jotka herättävät tv-sarjojen ja elokuvien lailla välähdyksiä – flashbackeja – menneistä hetkistä ja tapahtumista. Nämä vilahdukset voivat olla yhtä lailla positiivisia kuin negatiivisiakin, sillä ei ole niinkään merkitystä, mutta niiden aiheuttava tunnetason hämmennys on toisinaan haastavaa.
Useasti käy niin, että koen muistikuvia mukavista asioista, jotka kuitenkin liittyvät ikäviin asioihin, ja näin ollen luovat hämmentävän tilan. Luonnollisestikaan puhtaasti mukavat flashbackit eivät hämmennä, korkeintaan tuntuvat mukavilta muistoilta ohimenevässä hetkessään. Mutta aina silloin tällöin törmää muistijälkiin, jotka liittyvät esimerkiksi tiettyihin paikkoihin tai vaikkapa maisemiin, ja sitä kautta aktivoivat muistin myös tunnetasolla. Ehkä selkein, helpoiten käsitettävä esimerkki tällaisista tapauksista liittyy exiin ja sitä kautta senhetkiseen suhteeseen tai suhtautumiseen heihin. Jos välit eivät ole hyvät tai ero ei ole ollut mukava, voi heihin liittyvä flashback maistua katkeranmakealta.
Rationaalisella, tiedostavalla tasolla tajuan tällaisten muistikuvien mahdollisesti aiheuttavan reaktion ja osaan myös suhtautua näihin asianmukaisella tavalla. Mitä en kuitenkaan ymmärrä edes järjen tasolla on se, että miten tällaiset asiat joskus vaivaavat minua, aivan kuin kokisin suurta kaihoa ja kaipuuta näitä hetkiä kohtaan. Toisin sanoen eräänlaista nostalgiaa.
Mikä näissä muistikuvissa eniten häiritsee ei ole niiden sisältö tai edes nämä assosiaatiot, vaan se, että ylipäätään jotkut muistot herättävät moista haikeutta aika kultaa muistot -hengessä. Mitä enemmän sen tiedostaa olevan pelkkää mielenlumetta, sitä enemmän asiat häiritsevät. Kun tietää, että jotkut muistikuvat liittyvät vain asioihin, joiden on parempi ollakin näin kuin ne ovat, sitä enemmän riepoo se seikka, että ne herättävät kuitenkin tunnetasolla lämpimpiä “mitä jos…” -tunteita. Toisin sanoen, tunteet ja järki ovat sellaisessa ristiriidassa, että tunnepuolta tekisi mieli puukottaa silmään. Oma heikkous ja hölmöys sanalla sanoen vituttaa. Hyväksi puoleksi voi sentään sanoa sen, etteivät nämä asiat vaikuta käytännössä elämään mitenkään. Eivät edes näy ulospäin. Mutta silti…
Lopulta herää tukku kysymyksiä: mikä funktio tällä on ihmiselle? Biologian tai evoluution nimissä etenkin. Mitä hyödyn siitä, että aivoni toimivat näin? Kaikellahan on jonkinlainen funktio, ainakin evoluutiossa. Kaipaanko hyvitystä? Onko vielä jokin asia, jonka suhteen pitäisi nostaa kissa pöydälle viimeistä ehtoollista varten? Liikaa kysymyksiä, liian vähän vastauksia. Siihen asti, kunnes vastaukseni saan, taidan olla yhä edelleen muistojeni riivaama, hyvistä hetkistä huolimatta.