Istun junassa, näppäimieni alla uusi Eee PC -minikannettava. Olen jälleen kerran antanut nörttiydelleni vallan ja hävinnyt antimaterialistisista pyrkimyksistäni huolimatta materialismille. Kyse ei ole niinkään rahan käyttämisestä tai tuhlaamisesta, vaan enemmänkin siitä, onko jokin ostos ylipäätään tarpeellinen, saati välttämätön.
Ihmiset käyttävät rahaa ylipäätään hyvin eri tavoin. Toiset käyttävät rahaa mihin vaan asiaan hyvin holtittomasti, jopa ongelmiin asti, jos vain heistä tuntuu siltä. On toissijaista onko kyse ruoasta, päihteistä, hauskanpidosta, tarvikkeista, lomailusta tai oikeastaan mistä tahansa, nämä ihmiset käyttävät rahaa aivan kuin huomispäivästä ei olisi mitään varmuutta. Huolettomasti.
Vastapainoisesti löytyy ihmisiä, jotka ovat pihejä, saitoja ja kitsaita viimeiseen asti. Mielummin ostetaan Euroshopperia, Rainbow’ta, Xtraa tai muuta kaupan halpismerkkiä kuin käytettäisiin rahaa kilpailevaan, kalliimpaan tuotteeseen. Viis laadusta, hinta ratkaisee, tai toimii ainakin pääasiallisena valintakriteerinä.
Kolmas selkeä ryhmä löytyy niistä, jotka käyttävät tiettyihin asioihin rahaa reilusti ja niihin panostaen, mutta kummaksuvat rahan käyttämistä muihin kohteisiin. He saattavat ostaa vaikkapa ruokaa ja herkkuja hinnasta välittämättä, mutta ostavat mielummin vaatteensa halpahalleista tai alennusmyynneistä. Tai ehkä he käyttävät pilvin pimein kahisevaa dvd-elokuviin ja tietokonepeleihin, mutta pihistelevät murkinapuolella. Ravintolareissut olisivat tällaisille aivan mahdoton vaihtoehto.
Suurin osa taitaa kuitenkin elää näiden “ääriryhmien” välissä. Itse koen käyttäväni rahaa suhteellisen huolettomasti eri kohteisiin, mutta kuitenkin niin, etten elä yli varojeni. Jos alan haluta vaikkapa uutta televisiota, polkupyörää, puhelinta tai mitä vaan moista kapinetta, harvoin jään miettimään ja säästämään rahoja moiseen kuukausitolkulla, vaan pyrin ostamaan sen mahdollisimman pian ja varaamaan siihen kuluvat rahat palkastani tai säästöistäni. Näin myös tämän Eeen kohdalla. Toisaalta, jos edessä on kuukausi, jolloin on enemmän laskuja maksettavana, ei silloin tietystikään voi tehdä suuria hankintoja.
Myönnän, että toisinaan on vaikea ymmärtää ihmisten käsitystä rahankäytöstä. Joillekin vaikkapa kuntoiluun käyttämäni rahat saattavat tuntua tyhmältä tuhlaukselta, mutta samalla käyttävät helposti vastaavan summan viikonlopussa baariin kuin mitä minä kuukaudessa salilla käymiseen. Toisaalta joku jaksoi joskus ihmetellä miten maksan huimat 13 euroa kuukaudessa nettipelaamisesta, kun sitä voi tehdä ilmaiseksikin – tietystikin eri peliä pelaten. Aivan kuin joillekin olisi mahdotonta ymmärtää, ettei kaikkia asioita vain voi korvata hankkimalla niistä vesitettytä halpisversiota.
Rahan käyttäminen on ensisijaisesti asennoitumiskysymys, jonka yläpuolelle nousevat oikeastaan vain taloudelliset realiteetit. Voi olla hankala sijoittaa edes sitä 20 euroa ruokakassiin, jos tulot ovat lasten viikkorahojen luokkaa. Kaikenlainen jeesustelu ja moralisointi sen sijaan on ajanhukkaa, kun eurojen käyttäjiä on yhtä monta erilaista kuin niiden tienaajaakin.
Katselin lauantai-iltapäivän ratoksi kotimaisen draaman Musta jää. Olin lukenut elokuvasta joskus vuosi pari sitten ja se sai kiinnostukseni heräämään, vaikka en mikään varsinaisen suomalaiselokuvan ystävä olekaan. Kuitenkin draamat, etenkin raskaat ihmissuhde-elokuvat ja tv-sarjat muiden joukossa, kiinnostavat ja tällä saralla suomalaiset ovat tehneet ihan hyviä elokuvia. Aikomukseni ei kuitenkaan ole sen tarkemmin jaaritella itse elokuvasta, vaikka se innoittajana toimikin, vaan sen herättämistä ajatuksista.
Elokuva käsittelee – pähkinänkuoressa – pettämistä, vilppiä ja valheellisuutta, sekä näiden lisäksi tietysti luottamusta. Näinpä ollen leffa muistutti muistutti myös omasta elämästä ja erilaisista kokemuksista, joita on tullut kohdalle elon varrella kerran jos toisenkin, niiden eri muodoissa.
Kommunikaatiosta ja luottamuksesta
Kun kyse on ihmisistä, tai ennenkaikkea ihmissuhteista, avainasemassa ovat tietysti kommunikaatio ja luottamus. Luottamus pätee myös arkisiin asioihin. Aina niistä yksinkertaisista perusasioista lähtien, että kaupan henkilö antaa vaihtorahan oikein takaisin tai että voi luottaa julkisen liikenteen ajokin tulevan paikalle ilmoitettuna aikana. Luottamus nousee tietysti aivan erilaiseen valoon, kun kyseessä ovat läheiset kaveruus- ja parisuhteet.
Kommunikaatio liittyy tietysti myös luottamukseen läheisesti ja sillä voidaan vaikuttaa luottamuksen määrään ja laatuun, varsinaisten tekojen ohella. Menetettykin luottamus on saatavissa takaisin kommunikaation avulla, mutta ilman sitä moinen lienee turha toivo. Kommunikaatiotakin luonnollisesti on monenlaista ja sitä tapahtuu monella tasolla, aina tarkkaan harkituista lauseista, sanoista ja äänenpainosta alitajuiseen kehonkieleen, ilmeitä ja eleitä myöden.
Kommunikaatiovammaisuuksista ja sitä sivuavista aiheista olen kirjoittanut niin monesti aiemminkin, etten aio sivuta aihetta sen enempää. Mutta mikä ihme saa ihmisen hyväksikäyttämään läheisen ja tärkeän ihmisen luottamusta omiin täysin itsekeskeisiin tarkoituksiinsa? Siinä sivussa tietysti luottamuksen tuhoten tai vähintään sitä pahasti vahingoittaen? Olisii naiivia ajatella, ettei esimerkiksi niinkin typerä asia kuin “tilaisuus tekee varkaan” -mentaliteetti. Mutta sekään ei ole lopulta kuin tekosyy, tai välivaihe. Suurempi syy luottamuksen pettämiseen, ja sitä kautta valheisiin ja vilppiin, on aina jossain muualla. Jossain paljon syvemmällä.
Valintoja ja ymmärrysvajetta
Olen miettinyt oman elämäni valintoja ja tapahtumia moneen otteeseen, mutta en ymmärrä aina edes omaa valintaketjuani, saati muiden. Toisinaan kaipaan mahdollisuutta matkustaa ajassa taakse päin ja kysyä itseltäni miksi tein kuten tein, tai miksi aion tehdä sen mitä sitten tulisikin tapahtumaan. Olisin kurja valehtelija, jos väittäisin, etten ole koskaan pettänyt ihmisten luottamusta ja tehnyt moraalisesti vääriä valintoja. Joten voinko todella vaati muilta syitä tai järkeä näihin valintoihin, jos en edes itse tiedä omia syitäni tai ymmärrä omaa käytöstäni?
Ehkä näistä syistä vankka uskoni rehellisyyteen ja luottamukseen ovat kasvaneet viime vuosina. Ehkä näistä samoista syistä halveksun yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät kykene toimimaan näiden pelisääntöjen mukaan. Ja, eikä vain ehkä, näistä syistä minua sapettaa myös kohdalleni sattunut epärehellisyys ja luottamukseni hyväksi käyttäminen.
En tiedä onko minulla varaa arvostella ketään, enkä minä sinänsä syyllisiä kaipaa. Mutta ymmärrystä kylläkin. Mikä vie ihmisen pettämään, mikä vie ihmisen uhraamaan luottamuksen? Mikä on se syy ja oliko se kaikki, lopulta, sen uhraamisen arvoista?
Olen viime aikoina käynyt läpi blogiani, teksti tekstiltä, alusta päin kronologisesti edennennä kohti nykypäivää. Tarkoituksenani on ollut lisätä myös vanhoihin postauksiin tag-merkinnät, kategorisoida postit oikein nykyisten luokitusten mukaisesti sekä samalla korjata kirjoitusvirheet ja linkit ajan tasalle. Siinä samassa on tullut tehtyä luonnollisesti pientä tarkastelua omiin teksteihin, menneiden kuukausien tuntemuksiin ja ajatuksiin.
Aloitin blogini pitämisen reilu kaksi vuotta sitten, tarkemmin ottaen helmikuussa 2008. Siitä eteenpäin tekstini ovatkin olleet kaikenlaista vuoristorataa. Milloin on kiroiltu kiireestä ja kirjoittamisen unohtamisesta tai muusta sellaisesta, milloin taas tuotettu tajunnanvirtaa humalaisista öistä ja yhden yön seikkailuista.
Tunnetasolla suurimpia juttuja kävin läpi kesällä ja syksyllä 2008, jolloin tuli koettua edellinen suuri, ja ehkä samalla elämäni suurin, parisuhdekriisi (ainakin noin tunnetasolla mitattuna). Sitä sitten voivottelin, pyörittelin ja yritin ymmärtää myös blogissani runsain sanankääntein. Sen myötä, näin jälkikäteen havainnoiden, alkoi myös pohdiskelevampi kirjoitustyyli blogissani. Aloin kirjoittaa ylös huomioita elämästäni, muista ihmisistä ja käsitellä ärtymykseni kohteita avoimemmin.
En enää vain kirjoitellut arkipäiväistä diipadaapaa ja kirjoitustahti oli saavuttanut jonkinlaisen rytmin, mutta samalla huomasin kirjoitusteni muuttuneen vakavampisävyisiksi. Ei enää “hauskoja” tai viihdyttämiseen pyrkiviä turinointeja viikonloppuiltojen ja -öiden rintamalta, vaan kitkerää, katkeraa ja joskus jopa suoranaisesti pettynyttä, kyynistä ja vihaista purkausta elämän epäkohdista. Samalla myös tuntuu, että kirjoitusvärini muuttui harmaammaksi. Kielikuvat saivat väistyä ja värikäs, mausteinen kirjoitustyyli muuttui funktionaalisemmaksi, ehkä samalla jopa ymmärrettävämmäksi. En tietysti tiedä näkevätkö muut asiaa näin, siis te ulkopuoliset lukijat, mutta omakohtaisesti tuntuu hassulta, miten kehitys ja muutos tapahtuu hyvin lyhyessäkin ajassa.
Toisaalta vuosi 2008 tuntui kirjoitusten valossakin hyvin moniulotteiselta vuodelta. Kävin läpi niin erilaisia asioita, laidasta laitaan, etten edes muistanut tuon vuoden spektriä ennen kuin luin läpi tekstejäni ja koin osittain tuon vuoden tunteet läpi uudestaan, toki sen jälkeen kuluneiden vuosien ja kuukauksien myötä suodatettuina.
Viimeksi kävin moisen historiallisen tunteiden ravistelun läpi reilut kolme vuotta sitten, kun muutuin nykyiseen asuntooni. Silloin kaivoni, edellisessä asunnossani, kaikki vanhat kirjeet, postikortit ja muut vastaavat esiin, jopa vanhan, armeijanaikaisen päiväkirjani esiin, ja luin läpi tekstejäni. En kirjaimellisesti pystynyt käymään kaikkea yhdessä päivässä läpi, koska koin sellaisia tunteiden tuulia ja ravistuksia, että tuntui kuin olisin ollut jonkin päihteen vaikutuksen alaisena. Löytyi vanhoja valokuvia, jotka herättivät muistoja, mutta ennen kaikkea kaikenlaiset kirjeet ja kortit herättivät muistoja. Huomasin saaneeni paljon postia ihmisiltä, joita en enää edes muista keitä he olivat. Silti siellä on ollut lirkuttelua ja ihastumista, iloa ja riemua menoista ja tapahtumista, aivan eri tavalla kuin nykyään. Nykypäivän “Serpent” ei tunnu lainkaan samalta ihmiseltä, mutta nuo muistot ovat silti minun.
Tuon muuton myötä kuitenkin heitin kaikki nuo postit roskiin, kylmästi ja välittämättä. En ole niitä sen koommin kaivannut, vaikkei niissä mitään negatiivista ollutkaan. Elämä kuitenkin vie eteenpäin ja menneisyyteen on turha takertua. Sen huomasi jo ihan blogiteksteistänikin. Mutta hauska on silti joskus palata menneisiin tunteisiin ja tuulettaa ullakkoa, katsoa mitä sieltä löytyy ja haistella niitä vanhoja tuntemuksia menneiltä ajoilta.
Tag-projekti on vielä kesken, joskin pian vuosi 2008 on niin sanotusti pulkassa. Sen jälkeen alkaakin pian puoliväli häämöttää, joskin vuoden 2009 tekstejä taitaa olla reilusti edeltäjäänsä enemmän. Toivottavasti tuon myötä myös blogi saa parempaa ilmettä ja joku löytää vanhemmistakin teksteistä jotain ajateltavaa ja/tai kommentoitavaa.
Satunnainen humala sai ajatukset heräämään elosta ja uudelleenkäynnistymisestä. Ehkä sana “satunnainen” ei ole aivan oikea kuvaamaan tuota humalatilaa, sillä olihan kyseessä varsin suunniteltu elokuva- ja saunailta, mutta varsinaiseen humaltumiseen päätyminen oli sinänsä ennalta suunnittelematonta. Vahinkoa tai ei, siitä juontunut krapulatila sai jälleen kerran raottamaan silmiä elämästä, hieman toisesta kuvakulmasta kuin mitä olen tottunut viime kuukausina tekemään.
Toisinaan täytyy vajota varjoihin, jotta todella ymmärtää miltä valo näyttää. Krapulasta selviytyminen on kuin paluu elävien kirjoihin pitkän ja pimeän talven jälkeen. Kuin keväinen ylösnousemus. Ahdistus, väsymys ja toimimaton olotila eivät ole tavallista minua, mutta toisaalta löysin humalaisesta käytöksestäni myös tuttuja piirteitä, joita en ollut pitkään aikaan kokenut. Jotain se on sekin. Inspiraatio myrkytystilasta.
Ryyppäämisen ja juopottelun ääreltä kirjoittaminen ei tuntuisi oudolta ja edes innostavalta, ellei se olisi lopulta niin harvinaista kuin mitä nykyiseltään on. En edes muistanut millaista on maata päänsärkyisenä, hieman krapulaisena ja kokea kokonainen uupunut sunnuntai lähinnä sohvalla röhnöttäen ja pizzaa ravinnoksi leffojen ääressä nauttien.
En voi sanoa, että tilaa oli ikävä tai että haluaisin kokea saman uudestaan lähitulevaisuudessa, mutta näin tilasta selvinneenä on toisaalta hauska miten tunne veresti muistoja aiemmin dekadentimmästä elämästä. On vaikea kokea alkoholin ja dokailun kutsua, kun kyseinen touhu ei vain nykyään puhuttele samalla tavalla kuin ennen. Liikunta, muiden touhujen ohessa, on tehnyt työnsä ja ehkä jollain tavalla koen asian niin, että aikansa kutakin. Hyvä niin.
Tämänkertainen tajunnanvirtani lähti liikkeelle käymästäni keskustelusta omasta elämästä, elämänlaadusta, käytetystä ajasta ja muista vastaavista asioista. Siis varsin arkisista aiheista siitä mitä elämä sisältää, mihin elämässään panostaa ja niin edelleen. Sammutettuani koneen ja ollessani menossa nukkumaan, jäin miettimään onko minulla “liian” hyvä elämä. Voiko sellaista ollakaan kuin “liian hyvä elämä?”
Ajatus rakentui niistä pienistä asioista, joihin havahduin miettiessäni tekemisiäni, harrastuksiani ja muita tapojani käyttää aikaa. Kuinka nautin kuntoilusta sen eri muodoissa ja kuinka toisaalta tasapainotan tuota rentoutumalla tv-sarjojen, elokuvien ja pelien parissa. Kuinka puran luovaa energiaani kirjoittamiseen sen monissa muodoissa ja toisaalta kuinka saan mahdollisuuden yhä uudelleen ja uudelleen kuunnella entuudestaan kuulematonta musiikkia ja löytää uusia bändejä.
Kuinka saan uusia pelejä työni puolesta, joiden kaikkien pelaamiseen ei aikani riitä, ja kuinka kuitenkin ehdin sosialisoida niin oikeassa elämässä kuin myös virtuaalisesti sosiaalisten medioiden ja pikaviestimien kautta. Ja ylipäätään miten ehdin tekemään näitä kaikkia toisiinsa hyvin sovitettuna. Viimeisenä, jos ei todellakaan vähäisempänä, kuinka pidän siinä sivussa vielä itseni osana tyytyväistä parisuhdetta.
En todellakaan tahdo valittaa, mutta oikeastaan hämmästelen välillä itseänikin. Tunnun elävän välillä melkoista excel-eloa ja vielä nauttivani siitä. Silti minusta tuntuu, että ainoa mitä minulta puuttuu on enemmän vapaa-aikaa tai vaihtoehtoisesti rahaa. Nuo kaksi viimeiseksi mainittua asiaa, kun kulkevat enemmän tai vähemmän käsi kädessä. Jos minulla olisi rahaa, olisi minulla enemmän vapaa-aikaakin. Ajatusleikki toimii myös toiseen suuntaan.
Todellinen syy kirjoittamiseeni on kuitenkin siinä, että kokonaisvaltainen tyytyväisyys tappaa helposti luovuuden – ainakin minun kohdallani. Kun ei ole mistä valittaa, mitä kirota ja mistä kiukutella tai vuodattaa, jää helposti asioista kirjoittamatta. Ei sillä, etteikö maailmassa jo tarpeeksi olisi tyytymättömyyttä ja nurinaa, mutten oikeasti tiedä kuka haluaa lukea positiivissävyistä hehkutusta ja ilon tulitusta. Enkä todellakaan tiedä mitä siitä oikeasti edes sanoisi. Paitsi tämän jo kirjoitetun tekstin.
Jos jotain, olen tyytyväinen siitä, että kerrankin tajuan olevani ihanteellisessa tilassa. En varsinaisesti kaipaa mitään enempää (paitsi sitä vapaa-aikaa, eikä raha tai toisenlainen työkään minua haittaisi…) ja olen iloinen siitä, että tajuan sen. Minulla menee oikeasti hyvin ja tajuan sen vihdoin ennen kuin vasta siinä vaiheessa, kun jotain olen taas menettänyt.
Asian ironia piilee siinä, että tavallaan kaipaan myös tuota aikaa, jolloin on jotain tavoiteltavaa. Jotain, johon pyrkiä. Ei sillä, että ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella, mutta stagnaatio ei ole hyvästä. Ehkä tyydyn nyt nauttimaan tästä ajasta ja tavoittelemaan niitä pienempiä asioita, kuten pelaamaan uusia pelejä, matkustamaan ulkomaille ja tavoittelemaan uusia liikuntasaavutuksia valitsemallani saralla.