Meikäläistä kuolema ahdisti ajoittain aika laillakin nuorempana. Ala- ja yläasteella löysin paitsi paranormaaleista asioista kertovaa kirjallisuutta, myös erinäisiä palokuntien ja poliisien jne toiminnasta kertovia opuksia, jotka olivat kuviensa ja sisältönsä puolelta tarkoitettu aikuisempaan makuun. Niiden sisältämiä karuja kohtaloja tutkimalla meikäläisen pahin sinisilmäisyys karisi melkoista vauhtia (joskin on sitä vieläkin tallella) ja aloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan kuolemaa. Tuon ajan harrastuksiini kuuluivat myös monet mielenkiintoisilla kuvilla varustetut lääkärinkirjat, jotka vain lisäsivät ahdistusta ja kysymyksiä.

Jälkikäteen ajateltuna pidän tuota vaihetta kasvattavana ja tarpeellisenakin, vaikka eräskin kaverini hermostui minulle ja väitti minun “ihannoivan kuolemaa”, mikä ei kuitenkaan pitänyt paikkansa. Se oli vain kiinnostavaa, sillä kuolemasta ei loppujen lopuksi juurikaan puhuta. Luonnollisempaa asiaa ei helpolla löydä, mutta aihe on silti monelle aika vaikea. Nykyään suhteeni kuolemaan – kuten moneen muuhunkin asiaan – on muuttunut ikävän välinpitämättömäksi. Kyllä se ajoittain palaa ajatuksiin vielä nykyäänkin, mutta ei enää samalla tavalla. Siinä missä ennen kuolema pelotti yleisemmällä tasolla ja ehkäpä lähinnä vanhempien puolesta, niin nykyään pelko kohdistuu enemmän omaan itseeni. Yksi asia tässä kuviossa on vanhemmiten ihan selkeästi huomattavissa oleva kunnon rappioituminen ja oman fysiikan hitaasti mutta varmasti tapahtuva rappio. Kyllähän minä asian eteen aina välillä jotain teen, mutta valitettavan ohimenevää tämä toiminta on ollut. Noh, en nyt oikeastaan edes halua puhua siitä sen enempää.

Olen huomannut, että oma suhtautumiseni kuolemaan on aiheuttanut monessa hämmennystä. Jos nyt esimerkiksi otetaan vaikkapa isovanhempien kuolemat, niin olen kokenut niitä aikuisiällä kaksi. Molemmat lähtivät n. 80-vuotiaina ja vaikka molemmista oli runsaasti hyviä muistoja, niin en minä näitä kuolemia varsinaisesti surrut. Olen perinyt ajattelutavan tässä isältäni, eli tuossa iässä – elämäntyönsä tehneenä – on jo ikään kuin lupa lähteä ilman, että sitä pitäisi jäädä millään tavalla suremaan. Tähän liittyy myös muistotilaisuuksissa usein kuultava lässytys siitä, kuinka vainaja oli niin ja niin ihana ja meidän pitää kunnioittaa hänen muistoaan, mutta mitäs se vainaja siitä välittää? Edelleen oma isäni on iskostanut päähäni sen ajatuksen, että jos oikeasti pitää ja kunnioittaa jostain ihmisestä, niin se pitää kertoa tälle ihmisille itselleen silloin, kun tämä on vielä elossa, eikä vasta sitten, kun koko suku on jo arkun juurella muistelemassa hiljalleen matoja keräävää corpsea.

Juttuni ei taida olla kovin johdonmukaista, mutta jatketaan nyt vielä hetki. Mikä on elämän tarkoitus, perimmäinen motivaatio selviytymiseen? Jaa-a, tarkoitusta sinänsä en elämällä näe. Miksi pitäisikään? Tänne on nyt satuttu syntymään ja ohjenuoraksi (en siis tarkoitukseksi) voisin ajatella oman ja lähipiirin viihtyvyyden vaalimisen. Tämäkin on toki täysin itsekästä, sillä tällä tavalla omasta ajastaan on mahdollista nauttia. Mutta että tarkoitus? Moisen miettiminen on tietyllä tavalla jopa vastenmielistä, sillä siinä haisee ikuinen onnettomuus ja epätietoisuus. Tietyllä tavalla jopa jonkinlainen uskonto, tai oikeammin uskominen korkeampaan voimaan. En minä muutenkaan osaa moista tarkoituksen etsimistä tai pohtimista selittää. Tämä ei ole suunnattu blogin kirjoittajalle, mutta noin yleisemmin ajateltuna: onko se niin vaikea hyväksyä, että monilla asioilla ei ole mitään tarkoitusta, ei mitään syytä, ei mitään agendaa, ei yhtään mitään, sillä NE VAIN OVAT.

Plääh, voisin tästä välinpitämättömästä asenteestani vetää jopa jonkinlaisia viivoja omaan kunnianhimottomuuteeni, joka jossain määrin estää minua hakeutumasta korkeammalle tässä yhteiskunnan tikapuussa. Näkisin, että asenteessani – kuten lähes kaikissa muissakin asioissa – on paljon sekä hyviä että huonoja puolia.

Oli miten oli, niin kuolema kiehtoo. Morbid fascination of death.