Paluu ajatuksiin kuolemasta
Ξ February 27th, 2010 | → 1 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |
Kirjoitin viime syksynä erinäisiä ajatuksia kuolemasta ja elämästä ja epäsuorasti lupauduin jo silloin jatkamaan aiheesta myöhemmin. Aikaa kului oletettua enemmän, sillä ajatusprosessi vie aina luonnollisen aikansa, eikä aihe toisaalta ole puhututtanut minua yhtä paljon kuin tietyt muut aiheet – ainakaan viime aikoina. Koska kirjoitin tekstin muutamaa päivää aikaisemmin, saattavat aikamuodot hieman hämätä. Yrittäkää kestää, jätin tarkoituksella aikamuodot senhetkisiä tuntemuksia heijastamaan.
Kuolema kyydissä
Istun junassa, matkalla metallitapahtumaa Helsingin Kaapelitehtaalla. Vaikka ajatusten pitäisi olla aivan muualla, en voi edes lehden lukemisen voimalla pitää ajatuksiani toisaalla. Huomaan päätyneeni, kenties musiikin kanssavaikutuksen myötä aamuisiin ajatuksiin, podintoihin kuolemasta. Niin vähän kuin tuollaisen ajatuskulun pitäisikin olla läsnä työaamuisin, istuessani polkupyörän selässä lumisissa maisemissa ja jäisillä teillä, ajatukset tuntuvat menevän omia polkujaan, kuin vesi joenuomaa muodostaessaan.
Lupasin toisaalta jo ensimmäisen kuolema-aiheisen pohdintani palautteen myötä jatkaa teemasta, joten tässä sitä kai ollaan, kuoleman ydintä ruotimassa. Tilanne kirjottamiseen ei ole optimaalinen, sillä tätä tekstiä naputtaessani en pysty kurkistamaan edellistä tekstiäni, joten luotan intuitiooni ja muistiini, ja yritän kirjoitaa aiheesta itseäni liikaa toistamatta.
Suurin ihmetykseni viipyy oikeastaan siinä miksi ihmeessä edes päädyn pohtimaan kuolemaa, niin konkreettisena kuin symbolisenakin tapahtumana keskellä arkea. Mitään elämää ravisuttavaa ei ole tapahtunut omassa elämässäni viime aikoina, enkä muutenkaan löydä mitään selkeää yhtymäkohtaa ajatuksenjuoksultani tuohon elämän päätepysäkkiin. Kuolema kuitenkin puhuttelee niin monella tasolla ja tavalla, etten ihmettelisi jos tällä olisi jotain tekemistä alitajuntani kanssa liittyen edelliseen Monkeysphere-tekstiin.
To live is to die
Kuoleman vääjäämättömyys ei pelota. Toisinaan sitä tuntuu jo suorastaan odottavansa, sillä elo tuntuu yhdentekevältä purjehdukselta elämän tyynellä valtamerellä, jossa ainoa päämäärä tuntuu olevan omien geeniensä eteenpäin vieminen ja näiden alkumetrien turvaamisen jälkeen onkin jo valmista kauraa matojen ruoaksi. Sitäkö elämä lopulta on: syntymistä sitä varten, että voimme kasvaa suvunjatkamiskelpoisiksi, jotta voimme etsiä kumppanin, lisääntyä, kasvattaa jälkikasvumme ja kuolla pois. Tai tiivistäen: syntyä synnyttämään. Mikä helvetillinen logiikka kaiken tällaisen takana olisi?
Ainoaksi jollain tasolla järkeväksi ideaksi tälle voi tarjota helppoa selitystä: matka on määränpäätä tärkempi.
Humanistisempi selitys olisi jauhaa ihmisen kyvystä ja taidosta tehdä elämästään muillakin tavoin elämäisen arvoinen, nauttia elostaan, tehdä asioita, joita haluaa, olla luova, rakentaa maailmaa tai mitä milloinkin. Tällaiset latteudet eivät kuitenkaan tarjoa elämälle tarkoitusta tai perustelua elämän tragikoomiselle rakenteelle.
Huojentava kuolema
Elämän yksinkertainen hienous piilee siinä, ettei ole oikeita tai vääriä tapoja elää elämäänsä. Ei ainakaan niin kauan, kun elämänsä kulkuun voi vaikuttaa syy ja seuraus -hengessä. En tartu nyt poikkeuksisin. Jos joku kokee elämässä parasta olevan perheonnen ja lasten kasvatuksen, hienoa. Jos toiselle parhautta edustaa urakehitys ja työ, sekin kelpaa. Enkä liioin ole tuomitsemassa urheilulle itseään omistavaa yksilöä tai päihteillään ja huumeillaan elämänlankaansa lyhentävää tapausta. Kaikki käy, jos sellaisen valinnan haluaa tehdä. Darwin kiittää, jos vähemmän selviytymiskelpoiset geenit eivät mene eteenpäin, Kenenkään ei ole pakko lisääntyä, ja hyvä niin.
Mutta kaikella elämällä on parasta ennen -merkintänsä. Kuolema on vääjäämätön. Se, omassa täydellisessä varmuudessaan, on ihmisille pelottava tieto, joillekin myös helpottava. Kun tietää itse kuolevansa, siinä missä paremman kuin huonon sosiaalisen statuksen omaavatkin, varallisuustasoon katsomatta, on siitä paha olla kateellinen. Niin hyvät kuin huonotkin ihmiset kuolevat, toiset aiemmin kuin jotkut muut, mutta kuoleman varmuus on jollain tavalla huojentava tieto.
Symbolinen kuolema sen sijaan – siinä harvemmin tuntuu olevan mitään huojentavaa, sillä sen jälkeen on aina jatkettava eloa, tavalla tai toisella. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.
on February 27th, 2010 at 17:54
Seuraa sekavaa lässytystä.
Meikäläistä kuolema ahdisti ajoittain aika laillakin nuorempana. Ala- ja yläasteella löysin paitsi paranormaaleista asioista kertovaa kirjallisuutta, myös erinäisiä palokuntien ja poliisien jne toiminnasta kertovia opuksia, jotka olivat kuviensa ja sisältönsä puolelta tarkoitettu aikuisempaan makuun. Niiden sisältämiä karuja kohtaloja tutkimalla meikäläisen pahin sinisilmäisyys karisi melkoista vauhtia (joskin on sitä vieläkin tallella) ja aloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan kuolemaa. Tuon ajan harrastuksiini kuuluivat myös monet mielenkiintoisilla kuvilla varustetut lääkärinkirjat, jotka vain lisäsivät ahdistusta ja kysymyksiä.
Jälkikäteen ajateltuna pidän tuota vaihetta kasvattavana ja tarpeellisenakin, vaikka eräskin kaverini hermostui minulle ja väitti minun “ihannoivan kuolemaa”, mikä ei kuitenkaan pitänyt paikkansa. Se oli vain kiinnostavaa, sillä kuolemasta ei loppujen lopuksi juurikaan puhuta. Luonnollisempaa asiaa ei helpolla löydä, mutta aihe on silti monelle aika vaikea. Nykyään suhteeni kuolemaan – kuten moneen muuhunkin asiaan – on muuttunut ikävän välinpitämättömäksi. Kyllä se ajoittain palaa ajatuksiin vielä nykyäänkin, mutta ei enää samalla tavalla. Siinä missä ennen kuolema pelotti yleisemmällä tasolla ja ehkäpä lähinnä vanhempien puolesta, niin nykyään pelko kohdistuu enemmän omaan itseeni. Yksi asia tässä kuviossa on vanhemmiten ihan selkeästi huomattavissa oleva kunnon rappioituminen ja oman fysiikan hitaasti mutta varmasti tapahtuva rappio. Kyllähän minä asian eteen aina välillä jotain teen, mutta valitettavan ohimenevää tämä toiminta on ollut. Noh, en nyt oikeastaan edes halua puhua siitä sen enempää.
Olen huomannut, että oma suhtautumiseni kuolemaan on aiheuttanut monessa hämmennystä. Jos nyt esimerkiksi otetaan vaikkapa isovanhempien kuolemat, niin olen kokenut niitä aikuisiällä kaksi. Molemmat lähtivät n. 80-vuotiaina ja vaikka molemmista oli runsaasti hyviä muistoja, niin en minä näitä kuolemia varsinaisesti surrut. Olen perinyt ajattelutavan tässä isältäni, eli tuossa iässä – elämäntyönsä tehneenä – on jo ikään kuin lupa lähteä ilman, että sitä pitäisi jäädä millään tavalla suremaan. Tähän liittyy myös muistotilaisuuksissa usein kuultava lässytys siitä, kuinka vainaja oli niin ja niin ihana ja meidän pitää kunnioittaa hänen muistoaan, mutta mitäs se vainaja siitä välittää? Edelleen oma isäni on iskostanut päähäni sen ajatuksen, että jos oikeasti pitää ja kunnioittaa jostain ihmisestä, niin se pitää kertoa tälle ihmisille itselleen silloin, kun tämä on vielä elossa, eikä vasta sitten, kun koko suku on jo arkun juurella muistelemassa hiljalleen matoja keräävää corpsea.
Juttuni ei taida olla kovin johdonmukaista, mutta jatketaan nyt vielä hetki. Mikä on elämän tarkoitus, perimmäinen motivaatio selviytymiseen? Jaa-a, tarkoitusta sinänsä en elämällä näe. Miksi pitäisikään? Tänne on nyt satuttu syntymään ja ohjenuoraksi (en siis tarkoitukseksi) voisin ajatella oman ja lähipiirin viihtyvyyden vaalimisen. Tämäkin on toki täysin itsekästä, sillä tällä tavalla omasta ajastaan on mahdollista nauttia. Mutta että tarkoitus? Moisen miettiminen on tietyllä tavalla jopa vastenmielistä, sillä siinä haisee ikuinen onnettomuus ja epätietoisuus. Tietyllä tavalla jopa jonkinlainen uskonto, tai oikeammin uskominen korkeampaan voimaan. En minä muutenkaan osaa moista tarkoituksen etsimistä tai pohtimista selittää. Tämä ei ole suunnattu blogin kirjoittajalle, mutta noin yleisemmin ajateltuna: onko se niin vaikea hyväksyä, että monilla asioilla ei ole mitään tarkoitusta, ei mitään syytä, ei mitään agendaa, ei yhtään mitään, sillä NE VAIN OVAT.
Plääh, voisin tästä välinpitämättömästä asenteestani vetää jopa jonkinlaisia viivoja omaan kunnianhimottomuuteeni, joka jossain määrin estää minua hakeutumasta korkeammalle tässä yhteiskunnan tikapuussa. Näkisin, että asenteessani – kuten lähes kaikissa muissakin asioissa – on paljon sekä hyviä että huonoja puolia.
Oli miten oli, niin kuolema kiehtoo. Morbid fascination of death.