Paluu ajatuksiin kuolemasta
Ξ February 27th, 2010 | → 1 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |
Kirjoitin viime syksynä erinäisiä ajatuksia kuolemasta ja elämästä ja epäsuorasti lupauduin jo silloin jatkamaan aiheesta myöhemmin. Aikaa kului oletettua enemmän, sillä ajatusprosessi vie aina luonnollisen aikansa, eikä aihe toisaalta ole puhututtanut minua yhtä paljon kuin tietyt muut aiheet – ainakaan viime aikoina. Koska kirjoitin tekstin muutamaa päivää aikaisemmin, saattavat aikamuodot hieman hämätä. Yrittäkää kestää, jätin tarkoituksella aikamuodot senhetkisiä tuntemuksia heijastamaan.
Kuolema kyydissä
Istun junassa, matkalla metallitapahtumaa Helsingin Kaapelitehtaalla. Vaikka ajatusten pitäisi olla aivan muualla, en voi edes lehden lukemisen voimalla pitää ajatuksiani toisaalla. Huomaan päätyneeni, kenties musiikin kanssavaikutuksen myötä aamuisiin ajatuksiin, podintoihin kuolemasta. Niin vähän kuin tuollaisen ajatuskulun pitäisikin olla läsnä työaamuisin, istuessani polkupyörän selässä lumisissa maisemissa ja jäisillä teillä, ajatukset tuntuvat menevän omia polkujaan, kuin vesi joenuomaa muodostaessaan.
Lupasin toisaalta jo ensimmäisen kuolema-aiheisen pohdintani palautteen myötä jatkaa teemasta, joten tässä sitä kai ollaan, kuoleman ydintä ruotimassa. Tilanne kirjottamiseen ei ole optimaalinen, sillä tätä tekstiä naputtaessani en pysty kurkistamaan edellistä tekstiäni, joten luotan intuitiooni ja muistiini, ja yritän kirjoitaa aiheesta itseäni liikaa toistamatta.
Suurin ihmetykseni viipyy oikeastaan siinä miksi ihmeessä edes päädyn pohtimaan kuolemaa, niin konkreettisena kuin symbolisenakin tapahtumana keskellä arkea. Mitään elämää ravisuttavaa ei ole tapahtunut omassa elämässäni viime aikoina, enkä muutenkaan löydä mitään selkeää yhtymäkohtaa ajatuksenjuoksultani tuohon elämän päätepysäkkiin. Kuolema kuitenkin puhuttelee niin monella tasolla ja tavalla, etten ihmettelisi jos tällä olisi jotain tekemistä alitajuntani kanssa liittyen edelliseen Monkeysphere-tekstiin.
To live is to die
Kuoleman vääjäämättömyys ei pelota. Toisinaan sitä tuntuu jo suorastaan odottavansa, sillä elo tuntuu yhdentekevältä purjehdukselta elämän tyynellä valtamerellä, jossa ainoa päämäärä tuntuu olevan omien geeniensä eteenpäin vieminen ja näiden alkumetrien turvaamisen jälkeen onkin jo valmista kauraa matojen ruoaksi. Sitäkö elämä lopulta on: syntymistä sitä varten, että voimme kasvaa suvunjatkamiskelpoisiksi, jotta voimme etsiä kumppanin, lisääntyä, kasvattaa jälkikasvumme ja kuolla pois. Tai tiivistäen: syntyä synnyttämään. Mikä helvetillinen logiikka kaiken tällaisen takana olisi?
Ainoaksi jollain tasolla järkeväksi ideaksi tälle voi tarjota helppoa selitystä: matka on määränpäätä tärkempi.
Humanistisempi selitys olisi jauhaa ihmisen kyvystä ja taidosta tehdä elämästään muillakin tavoin elämäisen arvoinen, nauttia elostaan, tehdä asioita, joita haluaa, olla luova, rakentaa maailmaa tai mitä milloinkin. Tällaiset latteudet eivät kuitenkaan tarjoa elämälle tarkoitusta tai perustelua elämän tragikoomiselle rakenteelle.
Huojentava kuolema
Elämän yksinkertainen hienous piilee siinä, ettei ole oikeita tai vääriä tapoja elää elämäänsä. Ei ainakaan niin kauan, kun elämänsä kulkuun voi vaikuttaa syy ja seuraus -hengessä. En tartu nyt poikkeuksisin. Jos joku kokee elämässä parasta olevan perheonnen ja lasten kasvatuksen, hienoa. Jos toiselle parhautta edustaa urakehitys ja työ, sekin kelpaa. Enkä liioin ole tuomitsemassa urheilulle itseään omistavaa yksilöä tai päihteillään ja huumeillaan elämänlankaansa lyhentävää tapausta. Kaikki käy, jos sellaisen valinnan haluaa tehdä. Darwin kiittää, jos vähemmän selviytymiskelpoiset geenit eivät mene eteenpäin, Kenenkään ei ole pakko lisääntyä, ja hyvä niin.
Mutta kaikella elämällä on parasta ennen -merkintänsä. Kuolema on vääjäämätön. Se, omassa täydellisessä varmuudessaan, on ihmisille pelottava tieto, joillekin myös helpottava. Kun tietää itse kuolevansa, siinä missä paremman kuin huonon sosiaalisen statuksen omaavatkin, varallisuustasoon katsomatta, on siitä paha olla kateellinen. Niin hyvät kuin huonotkin ihmiset kuolevat, toiset aiemmin kuin jotkut muut, mutta kuoleman varmuus on jollain tavalla huojentava tieto.
Symbolinen kuolema sen sijaan – siinä harvemmin tuntuu olevan mitään huojentavaa, sillä sen jälkeen on aina jatkettava eloa, tavalla tai toisella. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.