Kirjoitin viime syksynä erinäisiä ajatuksia kuolemasta ja elämästä ja epäsuorasti lupauduin jo silloin jatkamaan aiheesta myöhemmin. Aikaa kului oletettua enemmän, sillä ajatusprosessi vie aina luonnollisen aikansa, eikä aihe toisaalta ole puhututtanut minua yhtä paljon kuin tietyt muut aiheet – ainakaan viime aikoina. Koska kirjoitin tekstin muutamaa päivää aikaisemmin, saattavat aikamuodot hieman hämätä. Yrittäkää kestää, jätin tarkoituksella aikamuodot senhetkisiä tuntemuksia heijastamaan.
Kuolema kyydissä
Istun junassa, matkalla metallitapahtumaa Helsingin Kaapelitehtaalla. Vaikka ajatusten pitäisi olla aivan muualla, en voi edes lehden lukemisen voimalla pitää ajatuksiani toisaalla. Huomaan päätyneeni, kenties musiikin kanssavaikutuksen myötä aamuisiin ajatuksiin, podintoihin kuolemasta. Niin vähän kuin tuollaisen ajatuskulun pitäisikin olla läsnä työaamuisin, istuessani polkupyörän selässä lumisissa maisemissa ja jäisillä teillä, ajatukset tuntuvat menevän omia polkujaan, kuin vesi joenuomaa muodostaessaan.
Lupasin toisaalta jo ensimmäisen kuolema-aiheisen pohdintani palautteen myötä jatkaa teemasta, joten tässä sitä kai ollaan, kuoleman ydintä ruotimassa. Tilanne kirjottamiseen ei ole optimaalinen, sillä tätä tekstiä naputtaessani en pysty kurkistamaan edellistä tekstiäni, joten luotan intuitiooni ja muistiini, ja yritän kirjoitaa aiheesta itseäni liikaa toistamatta.
Suurin ihmetykseni viipyy oikeastaan siinä miksi ihmeessä edes päädyn pohtimaan kuolemaa, niin konkreettisena kuin symbolisenakin tapahtumana keskellä arkea. Mitään elämää ravisuttavaa ei ole tapahtunut omassa elämässäni viime aikoina, enkä muutenkaan löydä mitään selkeää yhtymäkohtaa ajatuksenjuoksultani tuohon elämän päätepysäkkiin. Kuolema kuitenkin puhuttelee niin monella tasolla ja tavalla, etten ihmettelisi jos tällä olisi jotain tekemistä alitajuntani kanssa liittyen edelliseen Monkeysphere-tekstiin.
To live is to die
Kuoleman vääjäämättömyys ei pelota. Toisinaan sitä tuntuu jo suorastaan odottavansa, sillä elo tuntuu yhdentekevältä purjehdukselta elämän tyynellä valtamerellä, jossa ainoa päämäärä tuntuu olevan omien geeniensä eteenpäin vieminen ja näiden alkumetrien turvaamisen jälkeen onkin jo valmista kauraa matojen ruoaksi. Sitäkö elämä lopulta on: syntymistä sitä varten, että voimme kasvaa suvunjatkamiskelpoisiksi, jotta voimme etsiä kumppanin, lisääntyä, kasvattaa jälkikasvumme ja kuolla pois. Tai tiivistäen: syntyä synnyttämään. Mikä helvetillinen logiikka kaiken tällaisen takana olisi?
Ainoaksi jollain tasolla järkeväksi ideaksi tälle voi tarjota helppoa selitystä: matka on määränpäätä tärkempi.
Humanistisempi selitys olisi jauhaa ihmisen kyvystä ja taidosta tehdä elämästään muillakin tavoin elämäisen arvoinen, nauttia elostaan, tehdä asioita, joita haluaa, olla luova, rakentaa maailmaa tai mitä milloinkin. Tällaiset latteudet eivät kuitenkaan tarjoa elämälle tarkoitusta tai perustelua elämän tragikoomiselle rakenteelle.
Huojentava kuolema
Elämän yksinkertainen hienous piilee siinä, ettei ole oikeita tai vääriä tapoja elää elämäänsä. Ei ainakaan niin kauan, kun elämänsä kulkuun voi vaikuttaa syy ja seuraus -hengessä. En tartu nyt poikkeuksisin. Jos joku kokee elämässä parasta olevan perheonnen ja lasten kasvatuksen, hienoa. Jos toiselle parhautta edustaa urakehitys ja työ, sekin kelpaa. Enkä liioin ole tuomitsemassa urheilulle itseään omistavaa yksilöä tai päihteillään ja huumeillaan elämänlankaansa lyhentävää tapausta. Kaikki käy, jos sellaisen valinnan haluaa tehdä. Darwin kiittää, jos vähemmän selviytymiskelpoiset geenit eivät mene eteenpäin, Kenenkään ei ole pakko lisääntyä, ja hyvä niin.
Mutta kaikella elämällä on parasta ennen -merkintänsä. Kuolema on vääjäämätön. Se, omassa täydellisessä varmuudessaan, on ihmisille pelottava tieto, joillekin myös helpottava. Kun tietää itse kuolevansa, siinä missä paremman kuin huonon sosiaalisen statuksen omaavatkin, varallisuustasoon katsomatta, on siitä paha olla kateellinen. Niin hyvät kuin huonotkin ihmiset kuolevat, toiset aiemmin kuin jotkut muut, mutta kuoleman varmuus on jollain tavalla huojentava tieto.
Symbolinen kuolema sen sijaan – siinä harvemmin tuntuu olevan mitään huojentavaa, sillä sen jälkeen on aina jatkettava eloa, tavalla tai toisella. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.
Nyt alkaa olla mitta täynnä tätä talvea. Vaikka aihe on arkipäiväisyydessään kaikkea muuta kuin kiinnostava, tunnen suurta poltetta päästellä muutamia ärräpäitä irti tästä niin sanotusta suuresta ilmastonmuutoksesta. Oli sitä tai ei, tämä talvi on käynyt pidemmän päälle ärsyttämään yhä kovenevissa määrin.
Olen läpeensä täynnä liukastelua, auraamattomia pyöräteitä, kylmiä rannikkotuulia, myöhästeleviä VR:n junia ja ihotyypilleni rasittavaa kuivaa talvi-ilmaa. Kaiken lisäksi ihmisetkin näyttävät tympeämmiltä ja vaikuttavat äreämmiltä.
Jos en asioisi junilla enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja kulkisi pyörällä töihin ympärivuotisesti, olisin ehkä välinpitämättömämpi vallitsevan sään suhteen. Niin paljon kuin tietynlaisesta liikunnasta pidänkin, en välitä hiihtämisestä. En myöskään innostu luistelusta tai muista talvilajeista. En pidä edes kerrospukeutumisesta, jota tämä ulkoilma käytännössä vaatii. Niin kuitenkin teen, jotten paleltuisi ja lopputuloksena on kylmästä sisään mönkivänä ensin kylmyyttä pakeneva, sitten päästä alaspäin hikoileva duunari.
En myöskään saa suuria visuaalisia kiksejä tai koe romanttista poltetta rinnassani nähdessäni lumisen maiseman. Olen arkisesti sen verran pragmaattinen, että moiset arkipäiväisyydet eivät liikuta. Talvimaisemat ovat mukavia ehkä sen pari viikkoa ja sitten siihenkin turtuu. Lumi oli kivaa hetken, mutta liika on liikaa. Jos jostain voin olla tyytyväinen tässä talvessa, niin siitä, että ainakaan jatkuvaa sulaa-jäätyy-sulaa-jäätyy uudestaan -rumbaa ei ole tarvinnut katsella. Liukkaampaakin siis olisi voinut olla.
Nyt kuitenkin voisin ottaa sitä kevätaurinkoa tänne sen kaikella paisteella ja lumisateet saisivat loppua tältä vuodelta. Talvi, mukavaa, kun tulit, mutta vielä mukavampaa on, kun lähdet.
Viikonloppu meni ja tuli. Käteen jäi pikainen visiitti FME-tapahtumassa, paljon mukavaa rentoutumista hyvässä seurassa, sekä Rammstein-keikka maanantaina Hartwall Areenalla.
Koska jälkimmäisestä ehdin jo keikka-arvionkin tehdä, linkitänpä sen nyt tännekin luettavaksi ja samalla varsinaiseksi sisällöksi tälle postaukselle. Takaisin pohdintojen pariin myöhemmin tällä viikolla.
Rammstein-keikka.
Kuten moni viime aikoina sivuillani käynyt onkin varmasti huomannut, blogia riivasi sisään livahtanut troijalainen, joka pyrki ohjaamaan liikenteen muualle ja näin lisäten mainostuloja eräälle ulkomaiselle toimijalle.
Virustorjuntaohjelmat joko varoittivat tästä troijalaisesta, tai eivät päästäneet sivuille lainkaan, ja hyvä niin. Havahduin itse tähän varoitukseen vähän turhankin myöhään, sillä kiitos teille eräät lukijani, sainkin teiltä varoituksia mm. Avast!-virustorjunnan troijalaisvaroituksesta. Itse lopulta liikahdin vasta, kun F-Secure esti kokonaan pääsyn sivustolle.
Sivuston ja palvelimen ylläpitäjä korjasi pyynnöstäni tilanteen nopeasti, ja palautti tänään, sunnuntaina, backupit viesteistä, sekä päivitteli sivustoa muutenkin mm. palomuurin osalta. Myös viimeiset postaukset ja kommentit palautettiin, toivon mukaan sataprosenttisesti.
Nyt siis blogin pitäisi taas toimia täysin normaalisti ja ilman troijalaisvaroituksia. Vastaisuudessakin nopea reagointi virusvaroituksiin on paikallaan, eli kiitos siitä teille, jotka asiasta huomautitte.
Kuten jo tarkkasilmäisimmät huomasivatkin, tämä teksti menee uuden “metatekstit”-kategorian alle, jossa en käsittele blogille ominaisia aiheita, vaan nimen omaan tekstiä itse blogista, olkoot kyseessä sitten ylläpidolliset asiat kuin muutkin vastaavat tiedotteet.
Ξ February 18th, 2010 | → 2 Comments | ∇ Elo |
Onkin jo viikko livahtanut viime kirjoitusrupeamasta, joskin tauko ehkä teki hyvää moniosaisen muistelosession jälkeen. Vaan pään toimiessa suoliston lailla on aika taas tyhjentää jäteastiaansa uusilla ajatuksilla, freesinä ja tavallaan myös nollautuneena.
Tämänkertainen pohdintakirjoitus on oikeastaan parinkin eri aiheen yhteenliittymä, jossa kaksi aluksi toisistaan riippumatonta asiaa fuusioitu päässäni lopulta yhdeksi, miltei samaksi aiheeksi. Ehkä parempi niin, ettei tarvitse ensin kirjoittaa yhdestä ja sitten perään toisesta aiheesta.
Apinakehä
Kaikki sai alkunsa luettuani kiinnostavan artikkelin ns. monkeyspherestä, jonka sujuvasti ja suoraan apinakehäksi tässä yhteydessä käänsin. Mikäli artikkeli kiinnostaa tarkemmin, suosittelen lämpimästi lukemaan kyseisen englanninkielisen jutun alusta loppuun asti. Säästäkseni kuitenkin hermojanne ja aikaanne, tiivistän idean kuitenkin lyhyesti tähän omin sanoin.
Monkeysphere-käsitteellä tarkoitetaan sitä ihmismäärää, jonka me kykenemme käsittelemään ihmisyksilöiksi, siis oikeiksi ihmisiksi luonteenpiirteitä ynnä muita ominaisuuksia myöden. Kaikki sen ulkopuolelle jäävä on lopulta vain nimiä, numeroita, käsitteitä ja niin edelleen. Toisin sanoen niitä ihmisiä, joiden kohtalosta emme oikeasti välitä, joista emme tiedä tai joista emme ehkä haluakaan tietää sen enempää.
Esimerkkeinä käytettiin niin maailman toisella puolella olevia tuntemattomia ihmisiä tai niinkin “läheisiä” tapauksia kuin vaikkapa pihasi roska-astiat tyhjentäviä roskakuskeja ynnä muita anonyymejä tapauksia, joita et henkilökohtaisesti tunne. Artikkelissa myös tarkasteltiin ihmisten erilaista käytöstä tuttuja ja toisaalta tuntemattomia kohtaan, varsin kiehtovasti, voisin sanoa ja lopputulokset olivat ehkä itsestään selviä, myös yllättäviä. Kuten sanottua, jos aihe kiinnostaa tarkemmin ja kielipäätää riittää, suosittelen lukemaan koko artikkelin läpi omalla ajallaan.
Sosiaaliset mediat
Toinen, itse asiassa hieman aiemmin viikolla löytämäni ilmiö tuli vastaan kuin puolivahingossa selatessani Facebookia. Ilmiö on ehkä hieman harhaanjohtava sana, mutta älkäämme antako sen häiritä. Selatessani eräiden ihmisten kuvia, kommentteineen, törmäsin hauskaan piirteeseen. Seurustelevilla ihmisillä on monesti, ymmärrettävästi, kommentteja myös omilta siipoiltaan, joissa sitten esimerkiksi hehkutellaan ja söpöstellään omalle hanimussukalleen. Kehutaan toisen kuvaa ihanaksi, söpöksi, kauniiksi tai sitten muuten vaan kommentoidaan kuva sydämin, hymiöin tai muine kauniine virtuaalieleineen.
Eikä tässä kaikessa tietystikään ole mitään vikaa. Päin vastoin.
Mutta paletti muuttuu toisenlaiseksi, kun kommentoijana onkin exä. Tietysti yleensä exät eivät näitä kuvia kommentoi, ainakaan moisin sanankääntein, mutta entäpä jos kommentti on jätetty kun suhde vielä oli voimissaan? Tai vielä parempaa: onko kommentti poistettu jomman kumman ex-suhteilijan toimiesta, koska nykytilassa vastaava kommentti ei ehkä enää tunnukaan sopivalta?
Näistä syntyy helposti kiusallisia tilanteita, ilman uuden/nykyisen siipan mustasukkaisuuttakin. Eikä asia varsinaisesti parane, vaikka exät eivät olisikaan kavereita, sillä siltikin kommenttien siivouksessa on oma kiusallisuutensa ja jos niitä ei halua poistaa, niin ovatpahan siellä ainakin muistuttamassa tästä exästä, joka ei useasti sekään ole haluttu vaihtoehto. Molempi pahempi, siis.
Tämä kaikki ei ole tietysti vain Facebookin – tai muun vastaavan sosiaalisen median syytä, sillä tekijöinä ovat ihmiset itse missä tällaiset mediat ovat vaan työkaluja. Lopulta ero ei ole sen suurempi kuin vaikka ex-siipalta saatu lahja, joka on edelleen käytössä, mutta harvapa meistä taitaa sen takia heittää hyviä alusasuja roskiin, että ne on saatu lahjaksi nyttemmin kettumaiselta exältä. Erona tietysti onkin se, että näissä esineissä ei tarvitse kenenkään pärstää tai nimeä katsoa, joten esineen historiallinen taakkakin on helpompi unohtaa.
Unohdus, mikä ihana tekosyy.
Langat yhteen
Mikä sitten yhdistää näitä kahta asiaa, apinakehää ja sosiaalisia medioita? Vähemmän yllättävästi: käytös. Kun ihmisestä tulee toiselle exä, tai vaikka ihan vain entinen kaveri, tuttu tai muuten vaan vähemmän läheinen ja merkityksellinen ihminen, hän putoaa helposti tästä apinakehästä pois. Exät ovatkin siinä räikeimpiä esimerkkejä, sillä siinä missä ennen yksi on ollut toiselle se Elämän Tärkein Ihminen, hän saattaa nykymuodossaan olla vain yksi kusipää muiden joukossa.
Me siis putoamme toistemme apinakehästä ajan myötä helposti – liian helposti, jopa. Toisaalta, miksipä sitä ketään pitämään apinakehässään jos eivät sinne kuulu. Exäthän ovat lopulta ihan syystä niitä exiä, pahamaineisia exiä.
Odotankin jo suoranaisella innolla, kuriositeettisyistä toki, millaiseksi Facebook ja muut vastaavat mediat menevät tulevaisuudessa, kun niiden käytön aikana tutustuneet ja pariutuneet ihmiset tuskailevat yhteisten matkakuvien ja muiden vastaavien osalta. Miten silloin käykään kaikille “olet ihana pupuseni <3” -kommenttien kohdalla, kun taustalle on eksynyt kierros tai pari pettämistä, avioero tai muuta vastaavaa?
Ξ February 11th, 2010 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Kuten viime kerralla mainitsin, on tämän moniosaisen muisteluturinoinnin aika tulla päätökseensä summa summarum -henkisesti.
Paljon on tapahtunut, hyvää kuin huonoakin, enemmän kuitenkin onneksi näitä ensimmäisiä asioita. Ja kuten tapana on todeta: epäonnistumisista oppii enemmän kuin onnistumisista, joten kaipa tässä kaikkiaan on eletty hyvää ja mukavaa eloa tuo viimeisinkin vuosikymmen.
Kun tarkastelen koko vuosikymmentä yhtenä sumana taaksepäin, kohtaan klassisen tilanteen: aika kultaa muistot. Moni negatiivinen tunne tuntuu ja ikävä muisto etäiseltä ja miltei jopa neutraalilta asialta jälkikäteen tarkasteltuna. Mitä pidempi aika on kulunut, sen merkityksettömämpi se on ja ehkä hyvä niin. Asioista kuuluukin päästä yli ja jatkaa matkaansa virheistä oppineena, haavoistaan parantuneena.
En silti tohdi väittää, etteikö monikin kuvailemani kokemus olisi jättänyt minuun jälkensä. Vaikka varovaisesti yritin, en saanut vanhoja haavoja auki ja vereslihalle muisteluiden myötä. Yritin palata moniin tunteisiin ja muistoihin, hyviin ja huonihin, mutta aivan liian moni tuntuu niin kovin etäiseltä, että miltei yhtä hyvin olisin voinut kokea nämä asiat hyvän elokuvan, kirjan tai pelin kautta.
Myönnän, olen jossain määrin se sama katkera mies, mutta yhä vakavamm lla
sävyllä kuin jo joskus nuorena miehenäkin. Eikä sillä, että se matkaani hidastaisi, mutta jälkensä on jokainen vastoinkäyminen jättänyt – eikä suinkaan aina huonossa mielessä.
Kiitän lukijaa, joka mahdollisesti jaksoi kahlata kaiken tämän läpi. En nimittäin lopulta tiedä kirjoitinko tämän kaiken enemmän itselleni vai mahdolliselle lukijalleni. Niin tai näin, tästä eteenpäin ja uuden vuosikymmenen merkeissä, hyvässä ja pahassa.
Ξ February 10th, 2010 | → 1 Comments | ∇ Elo |
Edellinen, vuosikymmensummauksen kolmanneksi viimeinen osa käsitteli vuoden 2008. On aika vilaista hieman viime vuotta ennen viimeistä osaa.
2009
Vuosikymmenen viimeinen vuosi. Tältäkin osalta olen jo kaiken olennaisen kirjoittanut, summannut ja kuitannut, mutta koska vuosi oli mitä mainioin, tiivistettäköön siitäkin joitain olennaisuuksia.
Jälkeenpäin katsottuna vuosi 2009 oli allekirjoitaneelle mitä parhain musiikkivuosi. Livenä tuli nähtyä niin vanhoja, jo aiemmin nähtyjä suosikkeja (mm. Suicidal Tendencies ja Metallica) kuin myös nähtyä ennen näkemättömiä tapauksia (esimerkkeinä kulttiyhtye Blasphemy). Levyjen kannalta taas vuosi oli ehkä parasta täysi-ikäisyyteni aikana, tuoden runsain määrin loistavia levyjä niin vanhoilta kuin uudemmiltakin bändeiltä. Uskon, että tämä vuosi tulee jäämään mieleen erityisen loistavana julkaisuvuotena omiin kirjoihini.
Toiseksi, sain nauttia matkustelusta aiempia vuosia enemmän ja paikoin täysin uusissa merkeissä. Nautin vieläkin lämpimistä mielikuvistani Yhdysvaltain-reissuiltani, josta kirjoitinkin pitkät pätkät joka päivältä viime kesäkuussa. Reissu oli paitsi ensimmäinen kertani toiseen maanosaan, myös ensimmäinen ulkomaanmatkani yksin. Matkalla oli aikaa paitsi nähdä paikkoja, myös miettiä asioita omasta elämästäni.
Käytännön tasolla opin paljon uutta, romutin muutaman ennakkoluulon ja käytännössä lopetin WoW-harrastukseni ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen. Siinäkin on ollut sellainen virtuaalikokemusten metsä, etten usko aivan lähitulevaisuudessa moista savottaa läpi kokevani. Kaiken tämän sanon melkoisella nostalgian lämmöllä.
Sain myös nähdä Berliinin tunnelmia hyvien ystävien kanssa, vierailla useammalla metallifestarilla kesän myötä ja ylipäätään viettää kiireistä, mutta sitäkin mukavampaa kesää enemmän tai vähemmän hyvässä seurassa. Voi sanoa, että nautiskelin elämästäni isolla N-kirjaimella. Lienee turhaa lisätä, että nautin suuresti myös henkilökohtaisesta kehityksestäni oman treenini saralla; kuin kermana kakun päällä.
Ymmärsin myös katkaista suhteeni exiini (yhtä poikkeusta lukuun laskematta), joiden kanssa yritin niin kovasti olla hyvissä, normaaleissa väleissä kaikki nämä vuodet ja kuukaudet. Mielsin moisen välien pitämisen osaksi yritystä olla ns. parempi ihminen. Olla sen katkeruuden sekä kliseisen ja jossain määrin myös lapsellisen tunteen yläpuolella, jossa existä tulee toistensa, jos ei nyt aivan vihamiehiä, niin lähestulkoon antiteesejä. Kappaleita, joissa exiä muistellaan vain vikojensa ja huonojen puoliensa kautta. Tapauksia, joita rinnastetaan tuleviin suhteisiin vertauskuvina hyvässä ja huonossa mielessä ja ihmisiä, joiden takia ollaan pahoitettu mieliä niin reilusti, ettei näiden kanssa voida olla enää väleissä.
Yritin, mutta kuten arvata saattaa, epäonnistuin. Eikä vain siksi, ettenkö olisi vilpittömästi halunnut, vaan siksi, etten yksinkertaisesti jaksanut olla sosiaalisen vampirismin kohde. Vahvimmaltakin kamelilta katkeaa selkä joskus. Se siitä.
Lopulta, ehkä vuoden tärkeimpänä juttuna, tunnuin löytäväni etsimäni, joskin kovin ironisella tavalla. (Tässä kohtaa on pakko huomauttaa, että tunnun käyttävän ironia-sanaa runsaasti, mutta ehkä vain siitä syystä, että tunnun joko nauttivan tai sitten keskittyvän kovin useasti sen esiintymiseen elämässä – mahdollisesti molempia.) Sen enempää yksityiskohtiin menemättä; jotain piti hukata tai mennä rikki, että jotain parempaa löytyisi tilalle, ja siitä olen ollut viime aikoina rehellisesti sanoen erittäin onnellinen.
Ensi kerralla loppusanat pakettiin ja uusiin aiheisiin.
Ξ February 9th, 2010 | → 1 Comments | ∇ Elo |
Viime kirjoituksessa rypistettiin kasaan vuodet 2006 sekä 2007, ja sen myötä on vuosikymmenen toiseksi viimeisen vuoden vuoro.
2008
Parisen vuotta sitten aloitin myös blogini pitämisen, miltei heti alkuvuodesta. En suoraan sanoen enää edes muista mistä sain kimmokkeen kirjoittamiseen blogin muodossa. Luultavasti edeltäneen vuoden ahdistus oli tehnyt tehtävänsä ja tunsin tarvetta avautua jossain julkisesti ja avoimesti, mutta kuitenkin näennäisen nimettömänä, anonyymisti.
Muistan olleeni hyvin kyllästynyt sinkkuiluun, mutta samalla myös jahtasin nautintoja hedonistisessa mielentilassa. Toisaalta, mitä muutakaan olisin tehnyt, sillä elämäni vaikutti tavallaan hyvin päämäärättömältä: työtä, treenaamista, pelaamista ja viikonloppuisin yöelämää. Arki ja viikonloppu tasapainottivat toisensa kuin itsestään.
Tuosta ajasta pidinkin blogissani kirjaa, etenkin alkuun, ehkä turhankin tarkkaan. Ei sillä, että mitään katuisin tai muuttaisin, mutta ehkä kirjotussävy ja aiheet noihin aikoihin olivat erilaisia myöhempiin aikoihin nähden.
Vuoden tapahtumien kertaaminen tuntuu päättömältä, sillä niistä on tullut raapusteltua tarpeeksi jo parisen vuotta sitten. Merkittäviin tapahtumiin kuuluivat tietysti niin elämäni suuren rakkauden (järjestysnumerolla kolme) löytyminen, reissu Prahaan (osa II), kesän festarit ja lopulta vain puoli vuotta kestäneen, mutta minulle merkittävän parisuhten kariutuminen ja sen tuhkista ylös nouseminen. Etenkin kahdella viimeisellä on ollut kauaskantoisempia vaikutuksia itseeni ja käytökseeni kuin olisin ennalta osannut arvata.
Vaikka näistä edellä mainituista olen jo tuolloin 2008 kirjoittanut, en koe niiden linkittämistä tähän tekstiin vaivan arvoiseksi. Jokainen asioista tarkemmin kiinnostunut osaa lukea tekstit vaikka ihan päivämäärien perusteella.
Jälkimmäisen vuodenpuoliskon kasvu- ja muutostarinaan lukeutuu myös kuntosaliharrastukseni aloittaminen, josta onkin muodostunut vajassa puolessatoista vuodessa eräs (nyky-)elämäni eniten dominoivista harrasteista. Eikä vain fyysisellä tasolla, sillä tuo liikuntamuotona paikoin varsin yksinäinenkin tapa on ruokkinut myös ajatuksia ja asenteita monella tapaa, laajentanut perspektiiviä, poistanut ennakkoluuloja ja toiminut kanavana tunteille kuin myös metaforisena vahvistajana.
Valehtelisin, jos sanoisin, ettei lenkkeilylläni ja salitreenilläni olisi ollut paljon merkitystä myös sydänsurujeni ja muunkin angstin käsittelyssä. Huomioitavaa on ollut myös enemmän tai vähemmän humalahakuisen alkoholinkäytön vähentyminen.
Lopulta, tuo vuosi oli omanlaisensa ”hassu” tapaus. Ehdin yhden ja saman vuoden aikana nousta dekadenssista romanttisen tunne-elämän pauloihin, rakastua, murtaa sydämeni ja palata takaisin siihen dekadenttiin alkutilaan, josta vuosi alkoikin. Olin kuitenkin helpottunut edellisvuoden kyynisestä, liki täysin tunneköyhästä tilasta irtautumiseen, jossa suunnilleen jännittävintä oli liki jokaviikonloppuinen humaltuminen ja baareissa notkuminen. Eikä sillä, että siinä välttämättä mitään vikaa olisi, mutta ehkä omalta kohdaltani olin nähnyt tuota jo tarpeeksi.
Ξ February 8th, 2010 | → 1 Comments | ∇ Elo |
Vuosikymmenen saavutettua puolivälissä edellisessä postauksessani, alkoi vuosikymmen kääntyä hiljalleen loppupuolta kohti uusien muutosten myötä.
2006
Vuosi 2006 ei näyttäytynyt kovin erilaiselta edelliseen verrattuna. Pelaamista, satunnaista työtä ja treenaamista. Keväällä tapahtui muutto, nyt vuorostaan kimppakämppään numero viisi, jälleen kerran erään kaverini kanssa. Komea kolmio keskellä Turun keskustaa tuntui ideaalilta ratkaisulta. Edes uutinen putkirempasta ei haitannut, sillä elämä tuntui hyvältä – vakinaisten töiden puuttumisesta huolimatta.
Kesä toi mukanaan myös rakastumisen ulkomaiseen naiseen, ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, WoWin kautta. Edes syksyllä putkirempan myötä evakkoon lähteminen kolmeksi kuukaudeksi ei tuntunut pahalta, kun elämä muutoin tuntui hyvältä. Väliaikaisesti sain myös asua hyvän ystäväni luona ja rahatilannekin tuntui hitusen paremmalta.
Talven myötä paluu omaan asuntoon tuntui mukavalta ja vaikka ensin ajatus hullunkurisesta etäsuhteestakin tuntui hyvältä, tietyt kukat eivät tunnu vain kestävän ja lopulta kaikki kuihtui yhtä nopeasti kuin oli alkunsa saanutkin.
2007
Alkuvuosi tarjosi muuttoa heti vuodenvaihteen jälkeen – kiitos kämppikseni, jonka raha-asiat olivat tuolloin niin retuperällä kuin olla ja voi. Tarpeeksi vahingoista viisastuneena siirryin tuolloin ensimmäistä kertaa ihka omaan yksiööni. Pieni ja vaatimaton, mutta kodikas – tai ainakin jotain sinne päin.
Vaikka rakkausrintamalla oli tullut jälleen kerran niin sanotusti paskaa käteen, en ole masentuvaa tyyppiä ja niinpä ollen oli vain ajan kysymys kun olin jo treffailun maailmoissa. Jostain syystä, vaikka tapasin kivojakin naisia, en vain innostunut yhtään mistään.
Työkuviot sen sijaan starttasivat uudestaan mukavissa merkeissä. Paluu tiukempaan rotiin, hallittuihin rutiineihin ja ennen kaikkea parempaan taloudelliseen tilanteeseen oli tervetullutta. Treeni kulki kaiketi mukavasti ja itsekin olin saanut opetusvastuuta parin vuoden matkalla. Myöhemmin samana vuonna löysin myös lenkkeilyn energisoivan tunteen.
Mutta silti vuosi tuntui tyhjältä. Tunne-elämä tuntui pystyyn kuolleelta. Muistan etäisesti sen ahdistuksen, joka syntyi, kun mikään ei innostanut, mistään ei kunnolla kiinnostunut ja kaikki tuntui vain merkityksettömältä paskalta. Jälkeenpäin mielsin sen omaksi kolmenkympin kriisikseni.
Näin jälkiviisaana tarkasteltuna vuosi ei vaikuttanut huonolta, vaikka se tunnetasolla siltä tuntuikin. Hyviä asioita tapahtui, mukavia tapahtumia tuli koettua ja asiat menivät monessa mielessä vain parempaan suuntaan. Tiedostan kuitenkin ajan kultaamisen, enkä toisaalta aivan heti ole unohtamassa silloista ahdistustani, vaikka tunne onkin ollut poissa tuon vuoden myötä.
Ξ February 7th, 2010 | → 1 Comments | ∇ Elo |
Vuodesta 2004 etenemmen kronologisesti seuraavaan – vuoteen, jolloin täydellistyi todellinen luvunvaihto elon rintamalla.
2005
Todellinen luku elämässäni vaihtui käytännössä loppuvuoden 2004 – alkuvuoden 2005 aikana. Kun ensin vaihtui rakas kamppailulajiharrastus toiseen ja heti perään sai parisuhde niskalaukauksensa, valmistui muutoksen trilogia irtisanomisten myötä. Monivuotinen työpaikkani tarjosi minulle ”eioota”, kun ilmeisesti kuluja piti vähentää ja työni – tai ainakin osa siitä – ulkoistettin. Tässä kohtaa en osannut olla edes harmistunut. Nämä kaikki muutosta tuntuivat hyviltä. Olin ilmeisesti kaivannut sitä, että elämässäni ei käänny vain sivu, vaan kokonainen luku.
Pitkän työrupeaman perään oli aika ottaa rennosti ja keskittyä tähän ”uuteen” elämään. Olivathan elämässäni jotakuinkin kaikki keskeiset asiat muuttuneet, ehkä nyt asuinpaikkaa lukuun laskematta. Tästä myös alkoi yksi elämäni vaikuttavimmista yhtäjaksoista harrastuksistani – tai katsantokannasta riippuen pahimmista addiktioistani – peli nimeltään World of Warcraft, eli tuttavallisemmin monien parjaama ”WoW”.
Työttömän ja varattoman vapaaherran elämä oli helppoa. Treeniä, pelaamista ja hyvin, hyvin epäsäännöllistä työtä. Ei ole salaisuus etten ollut erityisen motivoitunut hakemaan töitä tai innokkaasti palamaan opiskelemaan. Keskityin nauttimaan vähävaraisesta elämästäni, asuessani silti yhdessä exäni kanssa (ratkaisu, jota monet pitivät hyvin kummallisena) ja nautin elämän yksinkertaisista iloista.
Ehkä tällainen vaihe oli jollain tavalla osuva täyttessäni samana vuonna pyöreitä vuosia. Muistot tuosta vuodesta ovat kaikkiaan lämpimät, vaikkei rahallinen tilanne kaksinen ollutkaan.
Next Page »