Mustavalkoinen tunnetila
Ξ December 20th, 2009 | → 2 Comments | ∇ Elo |
Elän mielenkiintoista aikaa tunnetasolla. En ole onnekseni kokenut pitkään aikaan tunneköyhää ja välinpitämätöntä aikaa, jolloin mikään ei kiinnosta tai ärsytä. Tuosta innottomuudesta sain tarpeekseni parisen vuotta sitten, kuten joskus aiemmin blogiin kirjoitinkin, enkä halua toista kertaa moista kokea. Mutta tällä kertaa elän jollain tapaa tuon tunteettomuuden liki täydellistä vastakohtaa. Olen mustavalkoisessa tunnetilassa.
Toisaalta elän jopa jossain mittakaavassa romanttista vaihetta. Nautin elämästäni jotakuinkin täysillä, tai ainakin siinä suhteessa mitä nyt perusduunissa puurtava ihminen tuloillaan ja vapaa-ajallaan voi. Mukavaa tekemistä on enemmän kuin ehdin tehdä, mutta voin ainakin kokea eläväni mukavasti, saaden tehtyä ne hankinnat mitä pitääkin ja vietettyä aikaa hyvässä seurassa. Ehdin nauttia harrastuksistani, enkä voi sanoa, että minulla olisi ns. huonoja päiviä. Ja romanttisuuden jo mainittua ei liene täysin kummallista tunnustaa, että minulla on voimakkaita tunteita erästä ihmistä kohtaan.
Mutta…
Kuten todettua, tunnemaailmani on kovin mustavalkoinen. Siinä missä nämä hyvät ja myönteiset tunteet ovat, esimerkin nimissä, vaikkapa tuota valkoista osastoa, löytyy vastapainona mustia, synkkiä tuntemuksia. Nämä eivät kohdistu niinkään yksittäisin ihmisiin, pois lukien harvat poikkeustapaukset, vaan instituutioihin, ihmisryhmiin tai jopa yleistäen ihmisiin yleensä tai muihin ihmiskunnan osasiin ja muotoihin, kuten vaikkapa tietynlaiseen käytökseen.
Facebook on eräs hyvä esimerkki paikasta, joka herättää sinänsä jo monenlaisia tunteita. Ei itse sivuston, vaan käyttäjien takia. Tietysti suurin osa ystävieni kommenteista, postauksista ja kuvista ovat hauskoja, viihdyttäviä tai sympaattisia, mutta mukaan mahtuu myös uutisointeja, linkkejä tai keskusteluita, jotka herättävät negatiivisia tuntemuksia.
Viime vuosien ärsytyslistalla ovat erityisesti olleet uskovaisryhmittymät, turhat julkkikset, politiikka ja poliitikot, sekä ylipäätään ihmisten yleinen typerä käytös. Ihmisten typeryydessä on kuitenkin se hyvä puoli, että äärimmilleen vietynä se vie käyttäjältään hengen, joten ei mitään niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Ikävänä puolena tosin tässä on se, että rajatapauksia ihmisen oma typeryys ei satuta häntä itseään, mutta mahdollisesti muita ihmisiä tai eläimiä sitäkin enemmän – äärimmäisessä esimerkissä omia läheisiä ja tärkeitä ihmisiä. Jos näistä onkin vielä selvitty ja pahimmat vältytty, puuta koputtamaan ja toivomaan, ettei näin käy.
Valittamisen inho
Koska lähtökohtaisesti vierastan turhaa valittamista, siis aiheista, joille ihminen voi jotain tehdä (ja zen-mestarit sen tietävät: millepä sitä ei osaisi jotain tehdä), en halua lähteä erikseen nurisemaan näistä aiheista sen tarkemmin. En ainakaan nyt.
On kuitenkin kiinnostavaa tehdä havaintoja, niin itsestään kuin muistakin ja panna merkille miten vaihtelevaa eri tunnetilat ovat, ja millaisia ironian mustavalkoisia sävyjä näistä toisinaan paistaa. Ja kuten aiemmin kirjoitin, tuska on luovuuden polttoainetta. Siinä valossa voinkin olla vain tyytyväinen, etten ole täysin kadottanut myös tunteideni mustia puolia.