Meillä jokaisella on elämästämme ja kokemuksistamme arpia, niin henkisiä kuin fyysisiäkin. Joku sanoi joskus kiinnostavasti, että arvet ovat sielun kartta. Sen enempää itse sielusta kuin sen kartastakaan en sinänsä tiedä, mutta jotain nuo arvet meistä kuitenkin kertovat. Tai ainakin muistuttavat.
Kipua ja muistikuvia
Jokaisella arvella, sen muodosta, koosta, luonteesta tai sijainnista riippumatta on tarinansa. Osa näistä muistoista ja tarinoista on tuskallisempia kuin toiset, mutta yleensäkin arpeen kuin arpeen liittyy jonkinlainen tuska, kipu tai vammautuminen. Osaa kivusta ei ehkä enää muista, kuten vaikkapa lapsena saadun polvivamman aiheuttamaa verenvuotoa, särkyä ja itkua. Ei ehkä itse tapahtumaakaan, vaikka arpi kerran sattuneesta olisikin yhä muistuttamassa.
Fyysiset arvet ovat ehkä näkyvimpiä ja siten helpommin tapahtumasta muistuttavia kuin sisäiset jäljet. Ironista kyllä, fyysiset arvet harvemmin ovat niin kivuliaita kuin sisäiset haavaumat, niin parantuneita kuin ne ovatkin, mutta kertovat silti muille ihmisille huomattavasti enemmän sinusta itsestäsi kuin kätkössä olevat arvet. Osaa tarinoista ei varmasti halua jakaa, ainakaan kenen tahansa kanssa, mutta tässäkin arpien tarina määrittelee enemmän kuin itse kuulija. Esimerkiksi itselläni on paritkin silmiinpistävät arvet vartalossani, mutta eivät niiden tarinat ole synkkiä, ikäviä tai traumaattisia, toisin kuin joidenkin henkisten arpien osalta, jotka eivät kuitenkaan näy pinnalle.
Henkisesti vammautuneita
Mitä nämä henkiset arvet sitten oikeastaan ovat? Tunnejälkiä, henkisiä vammoja ja muita kolhuja, joita elämä on jättänyt jälkeensä. Milloin mistäkin tapahtumasta, henkilöstä tai koettelemuksesta. Omalla tavallaan ne ovat kuin merkkejä riiteistä, joita on käyty läpi, tai läpi käytyjen haasteiden ja vastentahtoisten tilanteiden merkintöjä. Kuin polttomerkkejä elämän vastoinkäymisistä.
Omalla tavallaan ne ovat muistutuksia tehdyistä virheistä, kuin sotilaspassi suoritetusta asepalveluksesta tai päästötodistus käydystä koulusta. Turpiin on saatu ja verta vuodatettu; “Tässä todistuksenne, olkaa hyvä.”
Aivan kuten eläimetkin oppivat virheistään ikävien kokemuksien seurauksena, niin nämä henkiset, sisäiset arvet toimivat omanlaisinaan oppaina ja ohjenuorina. Tarpeeksi monta kertaa tai vahvasti pettynyt varmasti saa oman merkintänsä muistosektoriin ja muuttaa tätä kautta käytöstään ja/tai reagointiaan tiettyihin asioihin, johon muistijäljet, arvetkin, viittaavat. Tai kuten englanninkielinen sanonta sen sanoo:”Fool me once, shame on you; fool me twice, shame on me.”
Lopulta
Kaikki on meistä itsestämme kiinni miten asioihin suhtaudumme, miten pääsemme yli ongelmistamme ja ikävistä kokemuksistamme. Osalle ehkä toimii kosto, jollekin riittää toisenlainen hyvitys ja jotkut asiat vaativat muunlaista ylitse pääsemistä. Niin tai näin, jotkut arvet eivät koskaan häviä, vaan muistuttavat meitä hautaamme asti.
Ξ December 23rd, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Päivälleen vuosi sitten kirjoitin vuoden synkimmästä päivästä. Kun luin tekstini uudestaan, tuntui siltä, ettei juuri mikään ole muuttunut. Toisaalta, onneksi on. Edessä tuntuisi olevan ensimmäinen joulu ties kuinka moneen vuoteen, jota en vietä kotona yksin. Miten oudolta tuo ajatus tuntuukin.
Olen laiska, tai oikeammin haluton, viettämään joulua sukulaisissa. Käyn toki yleensä vanhempieni luona kylässä kääntymässä, ehkä syömässä ja saunomassa, mutta en malta jäädä yöksi. Kotona ja kaupungilla olisi aina liikaa houkutuksia, jotta haluaisin jäädä. Vihaan paikallaan oloa useimmiten muutenkin.
Merkeistä päätellen tästä joulusta tulee myös ensimmäinen baariton sellainen. Treenaaminen on aiheuttanut eräänlaisen muutoksen, mutta kyse ei ole vain siitä. Yksin ollessaan seinät kaatuvat helpommin päälle, mutta jos joulua ei vietäkään yksin, tuleeko kotona yksiön seinät kaatava ahdistus lainkaan? Pienestä ovat asiat kiinni.
Huojentavaa joulun pyhissä on tietysti pidempi viikonloppu ja jo sitä edeltävä hiljainen kausi töissä. Kun kuukausiin voi ensimmäistä kertaa ottaa hyvin rauhallisesti, siitä on otettava ilo irti – joulu kun noin muuten on allekirjoittaneelle jotakuinkin hyvin turha juhla. Ainakin tässä vaiheessa elämää.
Toivon, että kaikki sujuu mielihalujeni mukaan, mutta kun niin sanottua joulumieltä ei ole, mitä odottaa? Varautuako pettymyksiin vai tyytyäkö siihen mitä vapaapäivät mukanaan tuovat? Nauttiako synkästä hiljaisuudesta, jota vuodenaika edustaa vai ottaa kaikki irti lumisesta kylmyydestä kuin viimeistä päivää eläen?
En tiedä. Tuntuu, etten tiedä yhtään mitään. Syön, treenaan, katson toivottavasti jokusen elokuvan ja nautin vapaa-ajasta. Mitäpä sitä ihminen muuta.
Ξ December 20th, 2009 | → 2 Comments | ∇ Elo |
Elän mielenkiintoista aikaa tunnetasolla. En ole onnekseni kokenut pitkään aikaan tunneköyhää ja välinpitämätöntä aikaa, jolloin mikään ei kiinnosta tai ärsytä. Tuosta innottomuudesta sain tarpeekseni parisen vuotta sitten, kuten joskus aiemmin blogiin kirjoitinkin, enkä halua toista kertaa moista kokea. Mutta tällä kertaa elän jollain tapaa tuon tunteettomuuden liki täydellistä vastakohtaa. Olen mustavalkoisessa tunnetilassa.
Toisaalta elän jopa jossain mittakaavassa romanttista vaihetta. Nautin elämästäni jotakuinkin täysillä, tai ainakin siinä suhteessa mitä nyt perusduunissa puurtava ihminen tuloillaan ja vapaa-ajallaan voi. Mukavaa tekemistä on enemmän kuin ehdin tehdä, mutta voin ainakin kokea eläväni mukavasti, saaden tehtyä ne hankinnat mitä pitääkin ja vietettyä aikaa hyvässä seurassa. Ehdin nauttia harrastuksistani, enkä voi sanoa, että minulla olisi ns. huonoja päiviä. Ja romanttisuuden jo mainittua ei liene täysin kummallista tunnustaa, että minulla on voimakkaita tunteita erästä ihmistä kohtaan.
Mutta…
Kuten todettua, tunnemaailmani on kovin mustavalkoinen. Siinä missä nämä hyvät ja myönteiset tunteet ovat, esimerkin nimissä, vaikkapa tuota valkoista osastoa, löytyy vastapainona mustia, synkkiä tuntemuksia. Nämä eivät kohdistu niinkään yksittäisin ihmisiin, pois lukien harvat poikkeustapaukset, vaan instituutioihin, ihmisryhmiin tai jopa yleistäen ihmisiin yleensä tai muihin ihmiskunnan osasiin ja muotoihin, kuten vaikkapa tietynlaiseen käytökseen.
Facebook on eräs hyvä esimerkki paikasta, joka herättää sinänsä jo monenlaisia tunteita. Ei itse sivuston, vaan käyttäjien takia. Tietysti suurin osa ystävieni kommenteista, postauksista ja kuvista ovat hauskoja, viihdyttäviä tai sympaattisia, mutta mukaan mahtuu myös uutisointeja, linkkejä tai keskusteluita, jotka herättävät negatiivisia tuntemuksia.
Viime vuosien ärsytyslistalla ovat erityisesti olleet uskovaisryhmittymät, turhat julkkikset, politiikka ja poliitikot, sekä ylipäätään ihmisten yleinen typerä käytös. Ihmisten typeryydessä on kuitenkin se hyvä puoli, että äärimmilleen vietynä se vie käyttäjältään hengen, joten ei mitään niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Ikävänä puolena tosin tässä on se, että rajatapauksia ihmisen oma typeryys ei satuta häntä itseään, mutta mahdollisesti muita ihmisiä tai eläimiä sitäkin enemmän – äärimmäisessä esimerkissä omia läheisiä ja tärkeitä ihmisiä. Jos näistä onkin vielä selvitty ja pahimmat vältytty, puuta koputtamaan ja toivomaan, ettei näin käy.
Valittamisen inho
Koska lähtökohtaisesti vierastan turhaa valittamista, siis aiheista, joille ihminen voi jotain tehdä (ja zen-mestarit sen tietävät: millepä sitä ei osaisi jotain tehdä), en halua lähteä erikseen nurisemaan näistä aiheista sen tarkemmin. En ainakaan nyt.
On kuitenkin kiinnostavaa tehdä havaintoja, niin itsestään kuin muistakin ja panna merkille miten vaihtelevaa eri tunnetilat ovat, ja millaisia ironian mustavalkoisia sävyjä näistä toisinaan paistaa. Ja kuten aiemmin kirjoitin, tuska on luovuuden polttoainetta. Siinä valossa voinkin olla vain tyytyväinen, etten ole täysin kadottanut myös tunteideni mustia puolia.
Totuus vapauttaa
Kuten eräs sanonta sen sanoo:”The truth shall set you free.” Ehkä kyynisyyttäni, mutta en usko totuuden vapauttavaan voimaan. Sen sijaan uskon sen helpottavaan vaikutukseen, koki sen sitten vapauttavana tai ei. Riippumatta oikeastaan siitä ollako kertojana vai vastaanottajana. Kerrotaanpa idean jatkeeksi eräs esimerkki elävästä elämästä.
Välitoteamus
Tässä kohtaa täytyy välihuomautuksena sanoa, että tiedostan itsekin kirjoittamiseni linjan hieman pehmentyneen sitten aloittamiseni ja minusta tulleen hieman varovaisempi sen suhteen mitä kirjoitan elämästäni ja ympäröivistä ihmisistä, ja mitä vastaavasti en. Yritän korjata linjaani, sillä pelkät ympäripyöreät esimerkkini ja tarinani ovat ehkä hieman turhankin varovaisia ja vaikeaselkoisia ilman todellisia vastineitaan. Tämä silläkin riskillä, että ammun sillä hieman omaan nilkkaani.
Helpotus
Kuulin taannoin palasen informaatiota, jonka olemassaolosta olin itse asiassa jo aiemmin tietoinen, mutta jonka varmuudesta en voinut olla huhua varmempi. Vaikka saatu tieto ei ollut varsinaisesti uutta ja sen esiin tenttaaminen oli hieman kiusallista, oli sen helpottavuus sen arvoista. Kun palaset loksahtivat kohdalleen, maailma näyttäytyi hieman selkeämmin ja ymmärrettävämmin. Ymmärsin heti missä kohtaa minua oltiin pissitty silmään ja vieläpä millä tavoin. Siis aivan kuten olin ounastellutkin.
Tarina liittyy erääseen aiempaan seurustelusuhteeseeni, jonka kannaltani dramaattista ja vaikeaa loppua ehdin jo reilu vuosi sitten spekuloida ja puntaroida täällä blogissani. Jätän tarkemman linkityksen tekemättä, en vain laiskuuttani, vaan jo siksikin, että kyseessä oli henkisesti tuskalias kokemus ja johon yksittäisen postin linkittäminen ei oikein tuo totuutta. Kiinnostuneet voivat kahlata asiaa eteenpäin jostain heinä-elokuun taitteesta eteenpäin. Lisään myös takautuvasti ns. tageja näihin posteihini luettavuuden lisäämiseksi, kunhan joudan. Vaan takaisin asiaan.
Ymmärryksen ulkopuolella
Kuten jo silloin ehdin ahdistua ja miettiä, osasin kuvitella silloisen seurustelusuhteeni vääjäämätöntä tuhoa muuksikin kuin vain “väljähtymiseksi” ilman syytä. Nähdäkseni suhteet kun eivät ikinä vain lopu kuin seinään itsekseen, vaan aina mukana on joko selkeä ulkopuolisen vaikuttimen (esimerkiksi toinen mies/nainen) lisä tai sitten tunnerintamalla ollaan jo pidemmän aikaa kuljettu kohti kuihtumista. Eroja kokeneet tietänevät täsmälleen mitä tarkoitan.
Mutta en ikinä saanut varsinaista syytä loppumiselle. Tyhjiä sanoja, sananhelinää ja ympäripyöreitä selityksiä. Uskoin siihen, kun en muutakaan voinut. Enhän minä voinut vain yksipuolisesti päättää suhdeasioiden jatkumisesta. Mutta sisältä kalvoi ja raastoi todellisen syyn puuttuminen. Vaikka rikos olisi kuinka ratkaistu, motiivi kiinnosti enemmän kuin mikään muu. Olin rikki tapauksen käsittämättömyydestä. Vaikka nopeasti nousin tolpilleni, asioiden käsittämättömyys heikotti ja vaivasi minua. Tämä sama ehkä hieman kummallinenkin tapa vaivaa minua monissa muissakin asioissa. Minua kiinnostaa liikaa.
Olin saanut jostain, enkä muista enää mistä, käsityksen, että taustalla olisi mahdollisesti joku toinen ihminen. Kun kesällä ensimmäisen kerran huomasin merkit, ettei kaikki ole asiassa täysin kunnossa, ymmärsin ongelman potentiaalin ja särön suhteessa, mutten tiennyt mitä asialle voisin tehdä. En tiennyt mikä oli rikki. Jos olisin tiennyt yllätystekijästä, olisiko se mitään muuttanut? Tuskin. Tunteet kun kulkevat omia, arvaamattomia polkujaan.
Kerran petturi, aina petturi
Epäilin, ja nyt muistutan lähes kyvyttömyydestäni mustasukkaisuuteen, että asiaan liittyisi jokin toinen mies. Mitään tietoa ei moisesta ollut, joten ajattelin kuvittelevani omiani. Ennen pitkää suhde kuitenkin särkyi jo aiemmin kuvatulla tavalla ja elämä jatkoi raiteillaan. Jossain vaiheessa kuulin, että asiaan liittyisikin kai ns. toinen mies, mutta huhut ovat huhuja ja joskus oma intuitiokin vetää aivan väärillä vesillä. Asia jäi kuitenkin mietityttämään minua, sillä olisiko siinä tuo puuttuva palanen, yhtälön todellinen tekijä X. Ja jos näin, miksei sitä voitu kertoa minulle?
Niin tuskallista kuin jätetyksi tuleminen onkin, olisiko tilannetta enää pahentanut sen todellinen syy? Tuskin. Pikemminkin olisin voinut kokea rehellisyyden ja suorapuheisuuden edes jonkinlaiseksi lohdutukseksi muutoin epätoivoisessa tilanteessa. Vaan kaipa se olisi ollut liikaa pyydetty. Joskus otetaan turpaa ja kovaa, eikä silloin säästellä irtohampaita tai mustelmia. Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Myös väärään suuntaan mentäessä.
Jos jotain opin kyseessä olevasta tapauksestani, vertaan sitä mihin tahansa muuhun vastaavaan tapaukseen, niin voin vain todeta, että kerran petturi on aina petturi. Ihminen, joka on valmis puukottamaan selkään kerran, pettämään selän takana luottamuksen tai tekemään jotain sellaista tärkeälle ihmiselle, jota ei pitäisi tehdä – olipa kyse sitten kaveri- tai parisuhteesta – on todennäköisesti tekemässä se myös uudelleen. Tai kuten eräs ystäväni tilanteen ironiaa kommentoi: ei mieskään lyö vain kerran. Parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset tietänevät turhan hyvin mitä tarkoitan.
Ympyrä sulkeutuu
Vaan jokin raja katkeruudellakin. Aivan näin pitkälle en sentään lähtisi, kuten eräs toinen ystäväni on vähemmän mairittelevasti sanonut:”Kaikki naiset ovat petturihuoria.” Eivät miehet ole asian suhteen sen parempia.
Ja olenhan itsekin syyllistynyt petturuuteen omalla tavallani vuosien varrella. En olisi siis heittämässä ensimmäistä kiveä. Mutta ehkä juuri se, ironista kyllä, vahvistaa epäluuloani ja kyynisyyttäni ihmisten suhteen. Ihmiset eivät lopulta koskaan muutu. Ainakaan sisimmiltään.
Tuska ja kärsimys. Kaksi toisiinsa liittyvää asiaa, mutta kuinka erilaisia ne lopulta ovatkaan. Kuten eräs sanonta käy:”Pain is mandatory, suffering is optional.” Sanonnan voi kääntää suomeksi parillakin eri tavalla, mutta takerrutaan tällä kertaa siihen vaihtoehtoon, jossa tuskan ja kivun tunteminen ovat välttämättömyys, mutta jossa sen kärsiminen on vaihtoehtoista.
Kivun muodot ovat moninaiset. Karkeasti ottaen kahtiajaon voi tehdä pariinkin eri lokeroon: hyvään ja huonoon kipuun, sekä fyysiseen, että henkiseen tuskaan. Henkiselle puolelle tässä kohtaa siis menevät luonnollisesti puhtaat tunneasiat, kun taas fyysiseen puoleen mahtuu sekä rasitusväsymystä että ulkopuolisia vammoja, traumoja.
Tällä kertaa kuitenkin pohdin henkisen kivusta, tuon kenties sen muodoista hankalimman, ja luovuuden suhdetta.
Tankki täyteen
Idea aiheeseen ylipäätään lähti siitä, että olen tavallaan ollut huono viime aikoina inspiroitumaan kirjoittamaan. En siksi, ettenkö pitäisi kirjoittamisesta tai etteikö aiheitakin tavallaan löytyisi, vaan siksi, että elämässä on asiat olleet “liian hyvin”. Mitään polttavaa tunnekipua ei ole ollut, joka taas kääntyisi helposti itsestään purkautuvaksi luomisvoimaksi ja sitä kautta tekstiksi. Kun ei ole mitään mistä valittaa, sitä ei myöskään tee.
On jollain tapaa ironista, että kun ihmisellä on kaikki asiat hyvin, hänestä tulee helposti henkisesti laiska. Kun ei ole ongelmia voitettavana, ihminen heittäytyy laakereilleen, kuin keräämään voimia seuraavaa haastetta varten konsanaan. Kun ongelmia vihdoin tulee, nämä säästetyt energiavarat pääsevät valloilleen ja tukahdetut tunteet nousevat pintaan, kuin öljyä pulppuavat lähteet, valmiina syttymään palamaan.
Tuskan taide
Karkeasti voisi sanoa, että kaikki paras taide syntyy tuskasta, kivusta ja kärsimyksestä. Helppoa tapaa ei ole, sillä kaikki todella luova on aina vähintään kovan työn takana, monesti kuitenkin jonkinlaisesta kivusta syntyneenä. Tässä kohtaa voidaan toki ottaa vapauksia kivun ja kärsimyksen määrittelemisessä, sillä myös viha, katkeruus, ynnä muut yleisesti negatiivisiksi tunteiksi määritellyt asiat voidaan kokea myös tuskaksi, tai ainakin jonkinlaisiksi kärsimystiloiksi.
En kuitenkaan yritä väittää, että kaikki luova tai taiteellinen ulostulo olisi suoranaisesti kivusta ja kärsimyksestä siirtynyttä, mutta monesti luomisen tuskaan liittyy jotain inspiroivaa. Kenties luovaan puretaan elämän myötä syntyneitä ikäviä tunteita, kuten ahdistusta, sydänsuruja, katkeruutta, vihaa ja niin edelleen. Ainakin omalta osaltani voin asian myöntää helposti.
Olen joskus myös esittänyt, että tämän ajatusmaailman kautta en tavallaan voi hävitä ikävissäkään tilanteissa, sillä kaikesta paskasta, mitä niskaan sataa, löytää aina innoittavaa purettavaa ja kirjoittavaa. Mikään ei niin innoita kirjoittamaan kuin negatiiviset koettelemukset ja elämän haasteet. Onnellisesta elämästä on miltei jopa vaivaannuttavaa kirjoittaa.
Ironista tietysti on, että sitä melkein toivoo jotain tapahtuvan, että voisi avata oman sanaisen arkkunsa, kun taas samalla pelkää, että jotain sellaista tapahtuu, että sitä suorastaan joutuu raottamaan – liiaksikin. Ideat sinänsä ovat kaikkea muuta kuin lopussa.
Paradise Lost – Unreachable
Lopuksi
Loppuun täytyy vielä lisätä, että päässäni on pyörinyt ideoita kuinka uusia ja parantaa blogia. Lisää kuvia? Enemmän linkkejä? Säännöllisiä postauspäiviä teksteille? Jotain muuta?
Toistaiseksi olen vain hieman uusinut kategorioita ja ajattelin vihdoin lisätä tageja, toivon mukaan myös takautuvasti vanhoihin posteihin, mikäli löydän projektille jotenkin aikaa. Mutta ideat ovat kommentteineen vapaita tulemaan, mikäli keksit tapoja kehittää ja parantaa blogia parempaan suuntaan. Lopulta te, lukijat, olette kuitenkin se, jolle tätäkin sivustoa ylläpidetään. Kirjoittaja ilman lukijoita ei ole kuitenkaan yhtään mitään.