Kyynisyyden kylmät kasvot
Ξ November 30th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Termi kyynikko juontaa historiansa muinaisesta Kreikasta, kertoman mukaan kreikankielisestä sanasta koira, tai käsitteestä “kuin koira“. Tuosta eläimestä ja sen tavoista nimensä saanut ajatussuunta muodostui sittemmin osaksi filosofiaa ja edelsi muun muassa stoalaisuutta. Siinä missä entisaikojen kyynisyys edusti lähinnä hyveiden ja hyvän elämän tavoittelua, on nykyaikainen merkitys kyynisyydelle astetta synkkäsävyisempi ja kielteisempi. Yhtymäkohdat näiden kahden eri määritelmän välille on silti helppoa nähdä.
Nykyajan kyynisyys käsittää enemmän väsyneen ja turtuneen näkemyksen siitä kuinka ihmisten motiivit ja halut pyörivät vain suoranaisen itsekkyyden, tai jopa itsekeskeisen toiminnan ympärillä. Toisin sanoen, kaikki mitä ihminen tekee, hän tekee sen vain saadakseen itselleen jotain ja muut toimenpiteet, tekemiset ja ajatukset ovat vain työkaluja oman itsensä ja elämänsä edistämiseen.
Näin siis kyynikon mielestä. Yksinkertaistaen voisikin sanoa, että kyynikko on rationaalinen, mutta negatiivisuuden kautta epäilevä yksilö, joka olettaa ihmisistä tavallaan “pahinta” toimintamallia.
Kun yllä olevan ajatusmallin peilaan itseeni – ihan jo siitäkin syystä, että olen useasti tullut kutsutuksi kyyniseksi tai kyynikoksi – alan ymmärtää ajatuksiani kyynisyyden kautta ja sitä kautta myös omaa ajatuksenjuoksuani syvemmin.
Kyynel poskella
Hieman koomisesti päädyin tähän ajatukseen, sen syvempään mietiskelyyn ja lopulta kirjoittamiseen niinkin arkisen tapahtuman kautta kuin töihin pyöräillessäni. En tiedä mistä johtuen, mutta todennäköisesti tuulen tuiverruksesta aiheutuen oikea silmäni vuodatti yksinäisen kyyneleen. Ensin silmäni vain kostui, mutta huomasin pian tuon suolaisen tipan valuvan poskeani pitkin. Ajoitus oli sikäli koominen, etten ole suinkaan ollut murheissani mistään pitkään aikaan, saati surullinen, alakuloinen tai millään tapaa masentunut.
Tästä pienestä kehon reaktiosta, jota melkein krokotiilin kyyneleeksi voisi kutsua, heräsikin ajatusketju tunteettomasta, jopa kyynisestä ajatusmallista. Aivan kuin tuo kyynel olisi ollut osoitus siitä, että näitäkin voi valua ilman todellisia tunteita. Kuin merkkinä omasta kyvyttömyydestäni uskoa tunteisiin vailla kyynistä taustavaikutinta. Suorastaan hieman (tragi-)koomista.
Itsetutkiskelua
Kun on huomannut itsessään näitä kylmenemisen tunteita ja saanut kuulla olevansa kyyninen, on herännyt tarve katsoa itsensä sisälle ja pyrkiä tarkkailemaan itseänsä sisempiä puolia, kuin peiliin katsoen. Olenko oikeasti niin kyyninen kuin minkä kuvan mahdollisesti annan itsestäni vai onko totuus autuaampi ja inhimillisempi, jopa positiivisempi?
Pidän itseäni optimistisena, positiivisena ihmisenä, mutta toisinaan heräilee epäilys onko asia todella näin. Vai saako minusta vain kyynisemmän ja tunteettomamman rationalistin kuvan kuin mitä todellisuudessa olen? En oikeastaan tiedä itsekään.
Toisinaan kuitenkin huomaan vain miettiväni ihmisten tekemisiä, ajatuksia ja toimintamalleja puhtaasti oman hyödyn tavoitteluna. Tappaako sellainen romantiikantajun täysin vai onko kyse vain väliaikaisesta rampauttamisesta?
Voinko kyyninen ihminen edes saavuttaa minkäänlaista romanttista tilaa vai onko vastassa vain uusia itsekeskeisiä haasteita ja esteitä voitettavaksi ja ylitettäväksi? Tai onko asialla lopulta edes mitään väliä?
Vastauksia vailla
Riippumatta siitä mikä on totuus tai mitä rivien välistä voi olla lukevinaan, elän hyvin onnellista ja itsetietoista vaihetta. Toisinaan tuntuu kuitenkin, että olen itselleni suurempi mysteeri kuin mikään ulkopuolinen tekijä ja kuitenkin tunnen itseni paremmin kuin kukaan muu. Horjun tiedon ja tietämättömyyden kiikkulaudalla ja vapaasti muotoillen lainaan Sokratesta:”Olen viisain mies päällä maan, sillä tiedän varmuudella vain sen, etten tiedä mistään mitään.“