Ihmissuhteiden ihmettelyä
Ξ November 11th, 2009 | → 1 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |
Tartunpa taas aiheeseen tajunnanvirtasektorilta ja pureutuen pintapuolisesti aina ajankohtaiseen aiheeseen, nimittäin ihmissuhteisiin. Näitä laumaeläinkäyttäytymiskuvioita kun ei voi olla kokematta, joko omakohtaisesti tai vierestä katsoen ja monesti tuntuu, että näidenkin kohdalla totuus on tarua ihmeellisempää, kuten sananlasku sanoo.
Kun tässä on viime vuosina tarkastellut omia ihmissuhteita niin hetkessä kuin jälkiviisaanakin, on koko sumasta herännyt enemmän kysymyksiä kuin varsinaisia vastauksia. On helpompi ennustaa osakemarkkinoiden kehitystä tai harjoittaa vedonlyöntiä menestyksekkäästi urheilulajien parissa kuin tietää varmoja vastauksia ja totuuksia ihmissuhteiden kukertavissa kuvioissa.
Jälkiviisauden mittaamaton arvo
Vaikka jälkiviisaudella on monessa asiayhteydessä huono maine, on sillä myös hyvät puolensa. Etenkin vahinkoanalyysissä on joskus suorastaan pakko olla jälkiviisas ja miettiä mitä olisi voinut tehdä toisin ehkäistäkseen ongelman alkujaankin. Vaikkei sillä sinänsä välttämättä mitään enää korjata tai tilkitä, jälkiviisaudesta voi oppia tulevaa varten. Osa ihmisen – miksei muunkin elämänmuodon – kehityksestä kuitenkin perustuu siihen, että virheistä opitaan ja niistä saatua kokemusta voidaan soveltaa tulevissa tilanteissa vähemmän vahingollisin seurauksin. Ainakin teoriassa.
Teorian ja käytännön ero onkin erityisen hauska tekijä juurikin ihmissuhdeasioissa. Teoriaa kun voi tietysti soveltaa keneen ja minkälaiseen ihmiseen vaan, mutta turhan harvoin teoria pätee käytännön tasolla odotetulla tavalla. Ihmisiä ja heidän päätöksiään kun ei voi laskea matemaattisesti, eikä etenkään tunnepohjaisia ratkaisuja päätellä mitenkään loogisesti – tai toki voi, mutta jälleen kerran: turhan harvoin.
Käytännössä opitut teot ja mallit eivät siis välttämättä päde kuin teoriassa muiden ihmisten kohdalla. Opit mallin ja piirteen A exältä numero yksi ja soveltaessasi sitä tulevaan exään numero kaksi, huomaatkin taas olevasi ihmissuhdeulapalla, vailla majakkaa, poijua tai maamerkkiä. Pahimmassa tapauksessa mennään ääripäästä toiseen. Otetaanpa selvennyksen vuoksi vaikkapa esimerkki.
Herra Esimerkki ei ole kokenut ihmissuhdetouhuissa ja ryssii ensimmäisen suhteensa itsekeskeiseen välinpitämättömyyteen. Hän ei ehkä huomioi Neiti Yhtä tarpeeksi ja pitkän aikajänteellä Nti yksi saa tarpeekseen ja lemppaa Esimerkin ulos suhteesta. Herra Esimerkki kärsii toimiensa – tai niiden puutteiden – seuraukset ja törmää Neiti Kahteen. Kakkosen kohdalla hän ottaakin vastakkaisen toimintamallin ja huomioi Kahta tuhoisin seurauksin. Nti Kahta alkaakin ahdistaa Herran jatkuva huomio ja “vahtiminen”. Lopputuloksena ero ja Herra Esimerkki on suhteen jäljiltä ulkona kuin nalli kalliolla.
Kun jälkiviisaana sitten mietitään näitä tapauksia, jotain jää myös käteen, mutta eri asia jääkö riittävästi. Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikka järkipuolella oppia saataisiinkin molemmista tapauksista, voi tunnepuoli silti ottaa sen verran paljon vauriota ja vahinkoa, että tunnevelkaa korkojen kera maksetaan ja kauan.
Huutelua vieraista pöydistä
Se itsestäänselvyyksistä. Jokainen ihmissuhteiden järvissä ja merissä pulikoinut tietää valitettavan hyvin omakohtaisesti kuinka myrskyisää ja vaihtelevaa voivat edellä mainitut säätilat olla. Jos niistä jotain oppiikin pitkällä aikavälillä ja vuosien tuomalla kokemuksella, aina löytyy yllättäviä tekijöitä omien suhteiden ulkopuolelta. Näitä kutsun vieraisiin pöytiin huutelijoiksi.
Jokainen lukija varmaan tuntee käsitteen vieraisiin pöytiin huutamisesta ja sen epäkohteliaasta, suorastaan tunkeilevasta tavasta, joten painellaan suoraan asiaan. Aivan kuin jokaisen yksilön omissa ihmissuhteissa ei olisi tarpeeksi tekemistä, aina löytyy niitä, jotka ottavat Sinunkin ihmissuhteet omaksi ongelmakseen. Tai vaihtoehtoisesti tekevät omasta ongelmastaan myös Sinun ongelmasi. He – muka – tietävät paremmin mikä sinulle sopii, miten sinun pitäisi kärsiä, pärjätä, jaksaa tai ymmärtää omaa mennyttä ja tulevaa ihmissuhde-eloa ja neuvoja sataa enemmän kuin tarpeeksi.
Mikä pahempaa: huutelu ei rajoitukaan välttämättä neuvomiseen tai omakohtaisten kokemuksien jakamiseen, vaan paisuu kritiikin puolelle. Jos nyt unohdetaan aivan itsestään selvät tapaukset, joille yksilön ihmissuhteet kenties jollain tasolla kuuluvat – kuten esimerkiksi parisuhteen toinen osapuoli – on vaikea ymmärtää millä helvetin oikeudella yksilön asiat kuuluvat jollekin toiselle? Ja vaikka asia kuuluisikin vaikka huhujen tai havaintojen perusteella, niin entä sitten, millä oikeudella nämä muut tulevat kritisoimaan muiden ihmissuhteita ja moralisoivat, jeesustelevat ja pelaavat kukkahattutätikorttia pöytään? Vahvemman oikeudella?
Aivan kuin ihmiset eivät saisi omakohtaista annostaan kauniit ja rohkeat -mentaliteetista omissa suhteissaan, siihen pitää muiden vielä sotkeutua suuressa viisaudessaan ja norsunluutornin sokeuttavassa valossaan – vai?
Se kaiken kestää
Ihminen on kuitenkin hieno rakennelma ja nietzschemäisesti tapailtuna voidaankin sanoa, että se mikä ei tapa, vain vahvistaa. Jätetään hienot ja saivartelevat poikkeusesimerkit pois ja keskitytään olennaiseen. Koskaan ei ole liian vanha oppimaan jotain uutta, oli kyse sitten niistä seurustelutapauksista tai näistä vieraisiin pöytiin huutelijoista. Näinpä ollen huutelijoistakin voi oppia jotain ja tarpeen vaatiessa ne toimivat keppihevosina ystävä- ja tuttavapiirin siistimiseen.
Vielä loppuun voisi lisätä, että jopa siinä vaiheessa kun se oma piha – tai parisuhde – on siistitty ja kunnossa, on ehkä hyvä keskittyä nauttimaan sen eduista ja hyvistä puolista sen sijaan, että lähdettäisiin neuvomaan naapuria puutarhanhoidon suhteen. Eri asia tietysti on, jos ystävä tai tuttava apua pyytää. Ihmisillä tuntuu vain monesti olevan niin suuri tarve jeesustella ja moralisoida muiden asioita siinä vaiheessa, kun omat asiat ovat kunnossa, että omista hyvistä asioista nauttiminen tuntuu jäävän toissijaiseksi, kun muiden pöydällä on vielä juomia kaadettavana.