Ξ November 30th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Termi kyynikko juontaa historiansa muinaisesta Kreikasta, kertoman mukaan kreikankielisestä sanasta koira, tai käsitteestä “kuin koira“. Tuosta eläimestä ja sen tavoista nimensä saanut ajatussuunta muodostui sittemmin osaksi filosofiaa ja edelsi muun muassa stoalaisuutta. Siinä missä entisaikojen kyynisyys edusti lähinnä hyveiden ja hyvän elämän tavoittelua, on nykyaikainen merkitys kyynisyydelle astetta synkkäsävyisempi ja kielteisempi. Yhtymäkohdat näiden kahden eri määritelmän välille on silti helppoa nähdä.
Nykyajan kyynisyys käsittää enemmän väsyneen ja turtuneen näkemyksen siitä kuinka ihmisten motiivit ja halut pyörivät vain suoranaisen itsekkyyden, tai jopa itsekeskeisen toiminnan ympärillä. Toisin sanoen, kaikki mitä ihminen tekee, hän tekee sen vain saadakseen itselleen jotain ja muut toimenpiteet, tekemiset ja ajatukset ovat vain työkaluja oman itsensä ja elämänsä edistämiseen.
Näin siis kyynikon mielestä. Yksinkertaistaen voisikin sanoa, että kyynikko on rationaalinen, mutta negatiivisuuden kautta epäilevä yksilö, joka olettaa ihmisistä tavallaan “pahinta” toimintamallia.
Kun yllä olevan ajatusmallin peilaan itseeni – ihan jo siitäkin syystä, että olen useasti tullut kutsutuksi kyyniseksi tai kyynikoksi – alan ymmärtää ajatuksiani kyynisyyden kautta ja sitä kautta myös omaa ajatuksenjuoksuani syvemmin.
Kyynel poskella
Hieman koomisesti päädyin tähän ajatukseen, sen syvempään mietiskelyyn ja lopulta kirjoittamiseen niinkin arkisen tapahtuman kautta kuin töihin pyöräillessäni. En tiedä mistä johtuen, mutta todennäköisesti tuulen tuiverruksesta aiheutuen oikea silmäni vuodatti yksinäisen kyyneleen. Ensin silmäni vain kostui, mutta huomasin pian tuon suolaisen tipan valuvan poskeani pitkin. Ajoitus oli sikäli koominen, etten ole suinkaan ollut murheissani mistään pitkään aikaan, saati surullinen, alakuloinen tai millään tapaa masentunut.
Tästä pienestä kehon reaktiosta, jota melkein krokotiilin kyyneleeksi voisi kutsua, heräsikin ajatusketju tunteettomasta, jopa kyynisestä ajatusmallista. Aivan kuin tuo kyynel olisi ollut osoitus siitä, että näitäkin voi valua ilman todellisia tunteita. Kuin merkkinä omasta kyvyttömyydestäni uskoa tunteisiin vailla kyynistä taustavaikutinta. Suorastaan hieman (tragi-)koomista.
Itsetutkiskelua
Kun on huomannut itsessään näitä kylmenemisen tunteita ja saanut kuulla olevansa kyyninen, on herännyt tarve katsoa itsensä sisälle ja pyrkiä tarkkailemaan itseänsä sisempiä puolia, kuin peiliin katsoen. Olenko oikeasti niin kyyninen kuin minkä kuvan mahdollisesti annan itsestäni vai onko totuus autuaampi ja inhimillisempi, jopa positiivisempi?
Pidän itseäni optimistisena, positiivisena ihmisenä, mutta toisinaan heräilee epäilys onko asia todella näin. Vai saako minusta vain kyynisemmän ja tunteettomamman rationalistin kuvan kuin mitä todellisuudessa olen? En oikeastaan tiedä itsekään.
Toisinaan kuitenkin huomaan vain miettiväni ihmisten tekemisiä, ajatuksia ja toimintamalleja puhtaasti oman hyödyn tavoitteluna. Tappaako sellainen romantiikantajun täysin vai onko kyse vain väliaikaisesta rampauttamisesta?
Voinko kyyninen ihminen edes saavuttaa minkäänlaista romanttista tilaa vai onko vastassa vain uusia itsekeskeisiä haasteita ja esteitä voitettavaksi ja ylitettäväksi? Tai onko asialla lopulta edes mitään väliä?
Vastauksia vailla
Riippumatta siitä mikä on totuus tai mitä rivien välistä voi olla lukevinaan, elän hyvin onnellista ja itsetietoista vaihetta. Toisinaan tuntuu kuitenkin, että olen itselleni suurempi mysteeri kuin mikään ulkopuolinen tekijä ja kuitenkin tunnen itseni paremmin kuin kukaan muu. Horjun tiedon ja tietämättömyyden kiikkulaudalla ja vapaasti muotoillen lainaan Sokratesta:”Olen viisain mies päällä maan, sillä tiedän varmuudella vain sen, etten tiedä mistään mitään.“
Ei käy kieltäminen, etteikö Facebook olisi muuttanut monien elämää viime vuosien aikana. Ja jos ei nyt varsinaisesti kokonaisvaltaisesti elämää, niin tapaa nähdä ja hallita ihmissuhteita, kontakteja ja ylläpitää kommunikaatiota. Näin ainakin omalta osaltani parin viime vuoden ajalta. Eikä tätä pidä suinkaan ottaa kritiikkinä, valituksena tai niuhotuksena. Päin vastoin, minulle kyseinen sivusto on ollut hyvin hyödyllinen “työkalu” ja ajanvieteväline, mutta ennen kaikkea hyvä kommunikaatiotapa moniin ystäviin, kavereihin ja tuttuihini.
Tällä kertaa kurkistankin yhteen tämän vinkeän sivuston mukana tulleeseen lieveilmiöön. Tekisi mieli sanoa hauskaan sellaiseen, mutta oikeampi sanavalinta lienee kuitenkin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.
Tutut kuviot
Ironista kyllä, kirjoitin aiheeseen liittyen – hieman naiiviuttani ja paremmin tietämättä, jo aiemmin – aiheessa Mustasukkaisuudesta ja epävarmuudesta. Silloinen mielessä siinnyt esimerkki oli luonteeltaan sellainen, minkä yksioikoisesti niputin mustasukkaisuuteen liittyväksi, kuten ilmeisesti oikein olikin, mutta en osannut nähdä asiaa niinkään Facebook-ilmiönä.
Koska samantapainen kuvio sattui jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä, ymmärsin asiassa eräänlaisen kaavan. Kyse on paitsi epävarmuudesta, luottamuspulasta, mustasukkaisuudesta tai näiden erilaisista yhdistelmistä, myös modernista ilmiöstä, josta Facebook on tehnyt varsin näkyvän. Kutsuisin tätä asiaa Facebook-välirikoksi.
Ehkä ironisempaa on kuitenkin se, että näin jälkikäteen katseltuna olen tehnyt hieman samantapaisia ratkaisuja itse, joskin syyt ovat olleet täysin erilaiset ja näinpä en valitettavasti kelpaa itselleni oikeaksi esimerkiksi tämänkertaisessa pohdinnassani.
Julkinen välirikko
Mitä siis oikeastaan tarkoitan tällä ns. Facebook-välirikolla? Selvennetäänpä, rautalankamaisesti. Kyseessä on kaverisuhteen “purkaminen” siten, että kaksi toisensa tuntevaa ihmistä eivät ole enää ns. kavereita Facebookissa. Toisin sanoen, jompikumpi puoliskoista heivaa kohteen pois kaverilistaltaan, jonka jälkeen nämä tapaukset tietysti lakkaavat näkemästä toisensa kaverilistoillaan. “Mitä sitten?“, voisi kysyä.
Vastauksena irvistää julkinen ironia. Siinä missä kaverin poistaminen ei näy kohteelle, saati ulkopuolisille, on se hyvä puoli, ettei tästä välirikosta tehdä suurta numeroa. Kukaan ei heti näe, että on tullut yksipuolisesti erotetuksi kaverisuhteesta. Tai ehkä näkee kaverimäärästään, vaan ei sitä – ainakaan helpolla – kuka tämä erottaja on. Tähän asian hienovaraisuus sitten jääkin.
Kun jossain vaiheessa muut huomaavat, että kaksi ennen “toisensa tuntevaa” ystävää eivät enää olekaan FB-kavereita keskenään, syntyy helposti pohdintoja, jopa juoruja. Nämä taas saattavat johtaa tapahtumiin, joita sivusin edellisessä tekstissäni. Muut alkavat mahdollisesti ihmetellä, jopa ennen välirikon kohdetta, mitä on tapahtunut. Ehkä kukaan ei huomaa, joka kertoo omaa karua kieltään sekin.
Vaan kun irtisanottu kaveri jossain vaiheessa vihdoin huomaa kuka hänet on heivannut pois listoiltaan, alkaa ihmetys ja syiden kaivelu. “Miksi? Koska?”
Välinpitämättömämpi ihminen viis veisaa moiselle ja tarjoaa asialle korkeintaan keskisormea. Vaan jos oletetaan, että lähtökohtaisesti kaverilistan kaverit ovat niitä – niin, todellakin – kavereita, niin herää kysymys miksi kaveri heivaa kaverinsa pois – ja vielä ilman selittelyä, selvää syytä ja niin edelleen.
Syitä ja syyttelyitä
Syitä voi olla toki monia, ja toivon mukaan syyttelyihin asti ei tarvitse kenenkään kaivautua. Tässä vaiheessa käytän kuitenkin tilaisuuden hyväkseni ja käytän omakohtaista kokemusta esimerkkinäni. Jo parisen kertaa on käynyt niin, että minut on niin sanotusti heivattu pois listalta, kun tuttuni/kaverini/ystäväni on päätynyt uuteen parisuhteeseen.
Ei siinä mitään vikaa, että tulee heivatuksi, mutta se herättää ihmetystä: koetaanko minut uhaksi tuoreelle suhteelle? Jos vastaus on positiivinen, ihmettelen miksi. Jos puolestaan negatiivinen, vielä vähemmän ymmärrän miksi pariutunut kaverini kokisi tarpeelliseksi katkaista välit kavereihinsa vain koska seurustelee. Eikö etenkin suhteen alussa juuri pitäisi olla luottamus kunnossa ja kaiken parisuhteessa, ah, niin ihanaa? Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin? Kokevatko ihmiset kaveripiirinsä siinä kohtaa turhaksi taakaksi kun uusi kultamussukka ilmestyy kainaloon paijattavaksi?
Mitä jos…
Pyöritellessäni asian synnyttämää kuviota päässäni. Eikö samalla logiikalla voisi heivata kaikki vastakkaisen sukupuolen kaverit pois listalta, etenkin jos päätyy parisuhteeseen, sillä nehän ovat kaikki potentiaalisia panoja, säätöjä, viettelijöitä ja niin edelleen? Homoseksuaalisuuteen taipuvaiset soveltakoot esimerkkiä käänteisesti, biseksuaaleilla lienee varmuuden vuoksi parempi deletoida kaikki kaverit, ettei vain ikäviä viettelyksiä nouse esille.
Kun sitten vihdoin parisuhde on ankkuroitu hyvään satamaan lienee aika kerätä ystävät ja kaverit takaisin, vaikka nöyrästi anelemalla. Tietysti siihen ei anna ylpeys periksi kuin pakon edessä, eli parisuhdekriisin edessä, tai – luoja paratkoon – eron tapahtuessa. Ei muuta kuin lakki käteen ja kerjäämään aiemmin heivatut ystävät, kaverit ja tutut – ehkä sukulaisetkin – takaisin, kun ne eivät enää ole uhkakuva. Ja sitten kierros alusta…
Tai sitten ihmiset vain voisivat (yrittää) ymmärtää, että meillä jokaisella on historiamme, säätöineen ystävineen kaikkineen ja osittain heidän ansiostaan (tai takiaan) olemme siinä autuaassa tilassa missä ikinä olemmekin.
Tartunpa taas aiheeseen tajunnanvirtasektorilta ja pureutuen pintapuolisesti aina ajankohtaiseen aiheeseen, nimittäin ihmissuhteisiin. Näitä laumaeläinkäyttäytymiskuvioita kun ei voi olla kokematta, joko omakohtaisesti tai vierestä katsoen ja monesti tuntuu, että näidenkin kohdalla totuus on tarua ihmeellisempää, kuten sananlasku sanoo.
Kun tässä on viime vuosina tarkastellut omia ihmissuhteita niin hetkessä kuin jälkiviisaanakin, on koko sumasta herännyt enemmän kysymyksiä kuin varsinaisia vastauksia. On helpompi ennustaa osakemarkkinoiden kehitystä tai harjoittaa vedonlyöntiä menestyksekkäästi urheilulajien parissa kuin tietää varmoja vastauksia ja totuuksia ihmissuhteiden kukertavissa kuvioissa.
Jälkiviisauden mittaamaton arvo
Vaikka jälkiviisaudella on monessa asiayhteydessä huono maine, on sillä myös hyvät puolensa. Etenkin vahinkoanalyysissä on joskus suorastaan pakko olla jälkiviisas ja miettiä mitä olisi voinut tehdä toisin ehkäistäkseen ongelman alkujaankin. Vaikkei sillä sinänsä välttämättä mitään enää korjata tai tilkitä, jälkiviisaudesta voi oppia tulevaa varten. Osa ihmisen – miksei muunkin elämänmuodon – kehityksestä kuitenkin perustuu siihen, että virheistä opitaan ja niistä saatua kokemusta voidaan soveltaa tulevissa tilanteissa vähemmän vahingollisin seurauksin. Ainakin teoriassa.
Teorian ja käytännön ero onkin erityisen hauska tekijä juurikin ihmissuhdeasioissa. Teoriaa kun voi tietysti soveltaa keneen ja minkälaiseen ihmiseen vaan, mutta turhan harvoin teoria pätee käytännön tasolla odotetulla tavalla. Ihmisiä ja heidän päätöksiään kun ei voi laskea matemaattisesti, eikä etenkään tunnepohjaisia ratkaisuja päätellä mitenkään loogisesti – tai toki voi, mutta jälleen kerran: turhan harvoin.
Käytännössä opitut teot ja mallit eivät siis välttämättä päde kuin teoriassa muiden ihmisten kohdalla. Opit mallin ja piirteen A exältä numero yksi ja soveltaessasi sitä tulevaan exään numero kaksi, huomaatkin taas olevasi ihmissuhdeulapalla, vailla majakkaa, poijua tai maamerkkiä. Pahimmassa tapauksessa mennään ääripäästä toiseen. Otetaanpa selvennyksen vuoksi vaikkapa esimerkki.
Herra Esimerkki ei ole kokenut ihmissuhdetouhuissa ja ryssii ensimmäisen suhteensa itsekeskeiseen välinpitämättömyyteen. Hän ei ehkä huomioi Neiti Yhtä tarpeeksi ja pitkän aikajänteellä Nti yksi saa tarpeekseen ja lemppaa Esimerkin ulos suhteesta. Herra Esimerkki kärsii toimiensa – tai niiden puutteiden – seuraukset ja törmää Neiti Kahteen. Kakkosen kohdalla hän ottaakin vastakkaisen toimintamallin ja huomioi Kahta tuhoisin seurauksin. Nti Kahta alkaakin ahdistaa Herran jatkuva huomio ja “vahtiminen”. Lopputuloksena ero ja Herra Esimerkki on suhteen jäljiltä ulkona kuin nalli kalliolla.
Kun jälkiviisaana sitten mietitään näitä tapauksia, jotain jää myös käteen, mutta eri asia jääkö riittävästi. Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikka järkipuolella oppia saataisiinkin molemmista tapauksista, voi tunnepuoli silti ottaa sen verran paljon vauriota ja vahinkoa, että tunnevelkaa korkojen kera maksetaan ja kauan.
Huutelua vieraista pöydistä
Se itsestäänselvyyksistä. Jokainen ihmissuhteiden järvissä ja merissä pulikoinut tietää valitettavan hyvin omakohtaisesti kuinka myrskyisää ja vaihtelevaa voivat edellä mainitut säätilat olla. Jos niistä jotain oppiikin pitkällä aikavälillä ja vuosien tuomalla kokemuksella, aina löytyy yllättäviä tekijöitä omien suhteiden ulkopuolelta. Näitä kutsun vieraisiin pöytiin huutelijoiksi.
Jokainen lukija varmaan tuntee käsitteen vieraisiin pöytiin huutamisesta ja sen epäkohteliaasta, suorastaan tunkeilevasta tavasta, joten painellaan suoraan asiaan. Aivan kuin jokaisen yksilön omissa ihmissuhteissa ei olisi tarpeeksi tekemistä, aina löytyy niitä, jotka ottavat Sinunkin ihmissuhteet omaksi ongelmakseen. Tai vaihtoehtoisesti tekevät omasta ongelmastaan myös Sinun ongelmasi. He – muka – tietävät paremmin mikä sinulle sopii, miten sinun pitäisi kärsiä, pärjätä, jaksaa tai ymmärtää omaa mennyttä ja tulevaa ihmissuhde-eloa ja neuvoja sataa enemmän kuin tarpeeksi.
Mikä pahempaa: huutelu ei rajoitukaan välttämättä neuvomiseen tai omakohtaisten kokemuksien jakamiseen, vaan paisuu kritiikin puolelle. Jos nyt unohdetaan aivan itsestään selvät tapaukset, joille yksilön ihmissuhteet kenties jollain tasolla kuuluvat – kuten esimerkiksi parisuhteen toinen osapuoli – on vaikea ymmärtää millä helvetin oikeudella yksilön asiat kuuluvat jollekin toiselle? Ja vaikka asia kuuluisikin vaikka huhujen tai havaintojen perusteella, niin entä sitten, millä oikeudella nämä muut tulevat kritisoimaan muiden ihmissuhteita ja moralisoivat, jeesustelevat ja pelaavat kukkahattutätikorttia pöytään? Vahvemman oikeudella?
Aivan kuin ihmiset eivät saisi omakohtaista annostaan kauniit ja rohkeat -mentaliteetista omissa suhteissaan, siihen pitää muiden vielä sotkeutua suuressa viisaudessaan ja norsunluutornin sokeuttavassa valossaan – vai?
Se kaiken kestää
Ihminen on kuitenkin hieno rakennelma ja nietzschemäisesti tapailtuna voidaankin sanoa, että se mikä ei tapa, vain vahvistaa. Jätetään hienot ja saivartelevat poikkeusesimerkit pois ja keskitytään olennaiseen. Koskaan ei ole liian vanha oppimaan jotain uutta, oli kyse sitten niistä seurustelutapauksista tai näistä vieraisiin pöytiin huutelijoista. Näinpä ollen huutelijoistakin voi oppia jotain ja tarpeen vaatiessa ne toimivat keppihevosina ystävä- ja tuttavapiirin siistimiseen.
Vielä loppuun voisi lisätä, että jopa siinä vaiheessa kun se oma piha – tai parisuhde – on siistitty ja kunnossa, on ehkä hyvä keskittyä nauttimaan sen eduista ja hyvistä puolista sen sijaan, että lähdettäisiin neuvomaan naapuria puutarhanhoidon suhteen. Eri asia tietysti on, jos ystävä tai tuttava apua pyytää. Ihmisillä tuntuu vain monesti olevan niin suuri tarve jeesustella ja moralisoida muiden asioita siinä vaiheessa, kun omat asiat ovat kunnossa, että omista hyvistä asioista nauttiminen tuntuu jäävän toissijaiseksi, kun muiden pöydällä on vielä juomia kaadettavana.
En liene aivan väärässä jos totean, että useimmat ovat olleet ihmissuhteessa, tai edes orastavissa sellaisissa, joissa mustasukkaisuus on tullut esille jossain vaiheessa suhdetta, omalta tai toisen taholta. Osa meistä on toki autuaan kokemattomia näiden tilojen ja tunteiden suhteen, ja sanoisinpa, että hyvä niin. Mustasukkaisuudessa kun ei nähdäkseni ole mitään hyvää puolta. On vain tukku huonoja, ja sitten niitä huonompia.
Mutkat suoriksi
Rajusti yksinkertaistaen mustasukkaisuudessa on kyse vain ja ainoastaan mustasukkaisen ihmisen omasta epävarmuudesta. Tämä voi ilmetä monella tapaa ja yksi yleisimmistä on tietysti luottamuksen puute. Joskus tähän puutteeseen on selvät syynsä, kuten esimerkiksi toisen käytös tai saama huomio, mutta hyvin useasti kyseessä on vain omasta vainoharhasta tai itseluottamuksen puutteesta. Valitettavasti intuitio ja vaistot voivat myös laukaista mustasukkaisen reaktion.
Koska joku lukija tätä jo mielessään kysyisi minulta ennen tekstini loppuun ehtimistä, voin omalta kohdalta vastata kysymykseen ehkä hyvinkin ennalta-arvattavasti. Ei, en ole mustasukkainen persoona, en edes kärjistetysti. Olen kokenut mustasukkaisuutta elämäni aikana niin harvoin, että kerrat voinee laskea yhden käsin sormin, ja silloinkin, kun sitä on ollut, olen useimmiten käsitellyt asiaa oman pääni sisällä.
Tunnepuolen palovammat
Aivan kuten palovammat, voisi jakaa mustasukkaisuuden ensimmäisen, toisen ja kolmannen asteen versioihin. Ensimmäisen asteen mustasukkaisuus on varsin vaaratonta, lähinnä omissa epäilyksissä pyörimistä tai kiusallisen tuntemuksen kanssa kyräilyä. Se ei johda vielä mihinkään, kuin korkeintaan omaan ärtymykseen tai turhautumiseen, ja on myös helposti katoavaa sortimenttia.
Toisen asteen mustasukkaisuus johtaa jo häiritsevään käytökseen, mahdollisesti stalkkaamiseen, riitatilanteisiin, pyrkimykseen kontrolloida toisia tunnetiloilla, pienillä teoilla ja kenties ennaltaehkäisyillä. Tarkoitan tiettyjen tilanteiden välttämistä (esimerkiksi puolison exän tapaamista vaikkapa joissain juhlissa) ja jopa sitä etteivät tietyt ihmiset voi kaveerata keskenään, on kyse sitten puhelinnumeroiden tai facebook-kaveruuksien poistamista ja muuta sellaista. Tämäkin on vielä suhteellisen vaaratonta, mutta voi tietysti aiheuttaa suhteen arpeutumista ynnä muuta sellaista. Mahdollisesti pidemmän päälle johtaa jopa eroon.
Kolmannen asteen mustasukkaisuus on sitä luokkaa, joka käy vaaralliseksi. Se voi johtaa niin henkisiin kuin fyysisiin pahoinpitelyihin, stalkkauksenkin ollessa astetta vakavampaa ja tilanteiden ollessa todella räjähdysherkkiä. Kaikki pahimmat mustasukkaisuustapaukset ovat luonnollisesti niitä pahimpia ja tällaisia ei suhdetilanteissa esiintyä ikinä. Kunpa vain eläisimmekin ihannemaailmassa…
Oravanpyörässä
Se luokitteluista. Mustasukkaisuus on aina epämiellyttävä tila. Sillä ei ole niinkään merkitystä sen suhteen kannalta onko itse mustasukkainen vai onko kenties se toinen sitä. Ero on lähinnä siinä, että ensimmäisessä tapauksessa asialle voi paremmin itse tehdä jotain.
Tärkeimpiä työkaluja mustasukkaisuuden hoitamiselle on tietysti poistaa epävarmuustekijät. Toisen käytös suhteessa voi merkata paljon, etenkin jos kyse on vaikkapa siitä miten paljon toinen flirttailee muille suhteessa ollessaan. Tällaisista asioista voi keskustella ja näin ehkäistä mustasukkaisuustilanteiden syntymistä. Asialle ainakin voi yrittää tehdä jotain, ennen kuin heittää hanskat naulaan.
Toinen tekijä epävarmuudessa on oman itsevarmuutensa kohottaminen. Se, miten sen tekee, onkin kokonaan toinen juttu. Omalle perusluonteelleen harva voi mitään, mutta itsevarmuuden kehittämiseen on lukuisia keinoja. Jopa niin paljon, että niiden ruotiminen ja pohtiminen tässä kirjoituksessa veisi turhaa tilaa ja asian sivuraiteille.
Olennaista on myös miettiä mitkä tilanteet, teot, käytösmallit ynnä muut asiat aiheuttavat mustasukkaisuutta. Onko kyseessä saman sukupuolen edustajan kanssa käytävät keskustelut, exät taakkana, flirttailu vai mikä. Mitä enemmän eri asioiden kanssa pääsee sinuiksi ja mitä enemmän toiseen voi luottaa, sitä vähemmän mustasukkaisuudelle syntyy tilaa kasvaa.
Vastaavasti, jos asialle ei tee mitään ja sen sijaan miettii vain kaikkia mahdollisia uhkakuvia ja skenaarioita päässään erilaisista mustasukkaisuustilanteista – etenkään niitä mitenkään rationalisoimatta – huomaa helposti olevansa oravanpyörässä, jossa oma mustasukkaisuus kasvaa samaan aikaan kuin luottamus toiseen katoaa.
Omakohtaisesti
Koska tuntuisi jokseenkin päättömältä kirjoittaa mustasukkaisuudesta jos sitä en olisi itse kokenut omissa suhteissani, orastavissa tai varsinaisissa, lienee paikallaan ottaa pari esimerkkiä omasta menneestä. Koska en itse yleensä ole se mustasukkaisuutta kokeva, joudun kaivamaan esimerkit sieltä toiselta puolelta.
Eräs mieleen jäävin ja samalla ehkä turhauttavin, surkuhupaisinkin, esimerkki löytyy tapauksesta, joka koki, etten välittänyt hänestä, koska en ollut mustasukkainen. En oikeastaan edes tiennyt mistä tai kenestä minun pitäisi olla mustasukkainen, mutta hänelle tuo asia merkkasi kuitenkin tunteiden puuttumista. Minun logiikallani tuota oli jokseenkin mahdoton ymmärtää, koska en ole mustasukkaista tyyppiä. Loogisesti tuo vielä toimisi, jos jokainen meistä olisi mustasukkainen ja syystä, vaan kun ei ole, on mahdoton ymmärtää miten asian voi noin nähdä. Ilmeisesti itsevarmuuskin voi olla tällaisissa asioissa eräänlainen rasite.
Toinen tapaus sattui minulle erään nuoren naisen kanssa, jota tapailin, mutta jonka kanssa en varsinaisesti ehtinyt seurustella. Minusta ei siis ehtinyt tulla minkäänlaista exää hänelle, emmekä asuneet edes samalla paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta hän “joutui” katkaisemaan välinsä minuun vain sen takia, että hänen uuden poikaystävänsä mielestä ei ollut sopivaa olla väleissä, “kavereina”. En sen koommin tunne tapausta, jonka kanssa tämä kyseinen nainen seurustelee, eikä ole minun asianikaan, mutta ratkaisu eittämättä huvitti minua.
Valkoiset sukat
Hyvät mustasukkaiset ihmiset. Jos olette lukeneet tämän tekstin ja ärtyneet tekemistäni johtopäätöksistä, tulkinnoista tai muista jutuista, katsokaapa peiliin ja kysykääpä itseltänne mitä hyötyä teille on mustasukkaisuudesta. Miettikää miten voitte päästä siitä eroon tai ainakin vähentää sitä. Tai vielä parempaa: käykää sama keskustelu partnerinne kanssa. Vaihtoehtoisesti, jos keksitte vilpittömästi hyviä puolia mustasukkaisuudesta, palaute ja kommentointi on aina enemmän kuin tervetullutta.
Teille muille toivotan onnea tulevaisuudessakin mustasukkaisuuden ja mustasukkaisten tapausten kanssa. Sitä ja kärsivällisyyttä tullaan todellakin tarvitsemaan.