Heinäkuu – lokakuu 2009
Nimihirviöotsikko kertoo olennaisen, eli tällä kertaa pientä summasummarumia siitä mitä kaikkea on tullut tehtyä painoa kertaavan kesän aikana ja jälkeen. Nyt nimittäin tuli toinen kierros 5×8-ohjelmaa täyteen – tai tarkemmin ottaen tätä kirjoittaessa viimeinen päivä on vielä edessä, lenssun takia kun sai treenipäivän siirtää keskiviikosta lauantaihin. Niin tai näin, on aika katsahtaa mihin on tultu. Referenssipohjana toimii heinäkuun postaus (Liha liikkuu – heinäkuu 2009), jossa on ohjelman luonne silloisine painoineen tarkemmin selitetty.
Koska luotan ihmisten laiskuuteen, enkä usko monenkaan (kenenkään?) lukevan aiempaa postausta linkityksestä huolimatta, pieni vanhan kertaus on paikoillaan. Viimeksi kirjoitin, että ensimmäinen “yhdeksän viikon” 5×8-ohjelmasta on takana. Koska sarjan viikot eivät ole absoluuttisia, vaan niissä edetään tavoitteiden täyttymisen mukaan, on tiettyä “venymistä” ilmennyt. Esimerkiksi joitain viikkoa piti ottaa pariinkin otteeseen ennen seuraavaan viikkoon etenemistä ja näinpä ollen ohjelma ei “valmistunutkaan” yhdeksässä viikossa, vaan käytännössä venyi lähes neljän kuukauden mittaiseksi. Samoinhan kävi ensimmäisen ohjelman kanssa, joten tein yhdeksän viikon sijasta noin kaksitoista.
Ohjelma – la, ma, ke
Aivan alkuun summan ohjelman idean lyhyesti vanhasta tekstistä muokaten:
Päivä 1 (la) koostuu viidestä sarjasta kyykkyä, penkkipunnerrusta sekä kulmasoudusta (t-bar’lla). Lisäliikkeinä on tullut tehtyä voimapyörää 2-3 sarjoissa, vipunostoja käsipainoilla 2 x 10 sarjoissa, arnold pressia 3 x 8 sarjoissa ja pohjeprässiä. Myöhemmin kuitenkin korvasin ap:n niskan takaa punnertamisella.
Päivä 2 (ma) koostuu neljästä sarjasta kyykkyä (joskin myöhemmin korvasin tämän jalkaprässillä), vinopenkkipunnerrusta sekä maastavetoa. Kutsuin tätä “kevyeksi päiväksi”, sarjojen lyhykäisyydestä sekä vähäisemmästä kyykkymäärästä johtuen, mutta mavessa painojen lisääntyessä sana “kevyt” kuulostaa ehkä hieman hassulta sanavalinnalta. Lisäliikkeinä tässä päivässä ovat olleet samat kuin lauantaissakin, eli voimapyörä, vipunostot, arnold press ja pohjeprässi.
Päivä 3 (ke) on puolestaan viikon raskain päivä. Se koostuu kuudesta sarjasta (4 x 8, 1 x 5, 1 x 12) kyykkyä, penkkiä ja kulmasoutua. Samat pääliikkeet kuin lauantaissa, mutta lisäksi 3 x 8 dippi, 3 x 8 hauiskääntö käsipainoilla (ohjelman loppupuolella taljalla), 3 x ojentajaharjoitus (aluksi taljassa, myöhemmin siirryin käsipainoihin ja myöhemmin takaisin taljaan) sekä lopussa vielä voimapyörää 2-3 sarjaa.
Kuten aiemminkin; jokaisen viikon läpi käyminen erikseen olisi jokseenkin turhaa, etenkin kun edellisen ohjelman luvut ovat aiemmasta kirjoituksesta nähtävissä. Tyydynkin lähinnä mainitsemaan viimeisen viikon (viikko 9) luvut päivittäin ja harjoituksittain, jotta kehitys on helpommin havainnoitavissa.
Numeroita ja lukuja
Päivä 1:n kyykyt viimeisellä viikolla: 8 x 67,5 kg, 8 x 82,5 kg, 8 x 100 kg, 8 x 117,5 ja 8 x 132,5 kg.
Päivä 1:n penkkipunnerrus vikalla viikolla: 8 x 35 kg, 8 x 42,5 kg, 8 x 50 kg, 8 x 60 kg ja 8 x 67,5 kg.
Päivä 1:n kulmasoutu vikalla viikolla: 8 x 37,5 kg, 8 x 45 kg, 8 x 55 kg, 8 x 65 ja 8 x 72,5 kg.
Näistä penkkipunnerrus on laahannut pahasti perässä ja käytännössä jäikin 4 viikkoa aiempaan kohtaan kuin muut, käytännössä siis viikkoon 5. Tästä syystä luvut näyttävät pienemmiltä mitä niiden pitäisi olla, mutta minkäs teet, kun tulos lähti vasta viimeisen parin viikon kohdalla nousemaan.
Vastaavat luvut päivä 2:n osalta:
Päivä 2:n kyykyt viimeisellä viikolla jäävät listaamatta, sillä lopussa tein jalkaprässiä. Ensin molemmilla jaloilla ja 3×8:n toistoilla. Sarjat menivät jotakuinkin 260 x 8, 280 x 8 ja 300 x 8. Lopussa otin kokeen vuoksi yhdellä jalalla tehden 3 x 10 -sarjoja, joista raskain 125 kg. Tarkoitus on ruveta tekemään näitä vastaisuudessakin yhdellä jalalla.
Vinopenkki vikalla viikolla: 8 x 12,5, 8 x 15, 8 x 17,5 ja 8 x 20.
Maastaveto vikalla viikolla: 8 x 80, 8 x 100, 8 x 115 ja 8 x 125.
Maven kohdalla painoja tarkistettiinkin, kun ensimmäinen vuosi tuli elo-syyskuun vaihteessa täyteen ja siksi vielä tässä ohjelmassa ei tarkkoja lukuja mavelle ollut. Uudemmassa nekin ovat päivitetty ja tavoitepainot nousseet haasteellisesti.
Päivän 3 luvut taas näyttivät tältä:
Kyykyt viimeisellä viikolla: 8 x 67,5, 8 x 82,5, 8 x 100, 8 x 117,5, 5 x 137,5 ja 12 x 100.
Penkkipunnerrus vikalla viikolla: 8 x 32,5, 8 x 42,5, 8 x 50, 8 x 57,5, 5 x 70 ja 12 x 50.
Kulmasoutu vikalla viikolla: 8 x 37,5, 8 x 45, 8 x 55, 8 x 65, 5 x 75 ja 12 x 55.
Vipunostoissa on la ja ma tullut siirryttyä 2 x 10 -sarjoihin 7 kg painoilla, kun taas samojen päivien pohjeprässitoistot vaihtuivat 3 x 8 -sarjasta 3 x 10 -toistoon (viimeisimpänä 80 kg:lla) ja lisäksi tulivat seisomaannousut toisena pohjeliikkeenä, 3 x 5 -sarjoissa ja lopussa 110 kg:lla. Voimapyörällä vatsoja on tullut vaihdeltua: paikoin on vedetty 3 x 20, välillä myös 2 x 30 ja muita variaatioita.
Dipeissä kasvu on ollut yllättävän suurta. 10 kg:n lisäkiekosta sain siirtyä ensin 15 kg lisäpainoon ja viimeisimpänä 20 kg lisäpainoon. Sarjoina edelleen 3 x 8.
Keskiviikon hauistreeni vaihtui 3 x 8 -sarjasta 15 kg käsipainoista takaisin taljaan, viimeisimpänä 65 kg painolla. Vastaavasti ojentajia taljassa 3 x 8 ja painoina 60 kg. Nämä luvut täytynee vielä tarkistaa uuden ohjelman myötä ja merkata lapulle kohdalleen.
Kohti vuodenvaihdetta
Uuden ohjelman pääsenkin aloittamaan, mikäli ylimääräisiä viivästyksiä ei enää satu, marraskuun alkupuolella. Luvassa on niin herkullisen motivoivia lukuja, että odotan suorastaan innolla pääseväni haastamaan itseni. Lisäksi projektina on vielä oman painon kasvatus ja loppuvuodeksi tavoitteeksi olisi saada 90 kg, joten viime maanantaisen mittaus (85 kg, tänään 84 kg) on jo oikealla suunnalla.
Kaikkiaan olen varsin tyytyväinen – penkkikehitystä lukuun ottamatta – omiin tuloksiini ja vieläkin innokkaampi olen uudesta, viikon päästä alkavasta ohjelmasta. Ainoana “miinuksena” olen todennut tämän syömisen, jota inhoan ehkä vielä enemmän kuin aiemmin. Odotankin innostuneena ja kiinnostuneena vuodenvaihteessa tapahtuvaa dieettausta, joka tullee pistämään itsekurini sopivalla tavalla koetukselle. Näillä mennään.
Ξ October 28th, 2009 | → 5 Comments | ∇ Elo |
Näin jälkiviisaana lähes naurattaa viimeisin kirjoitukseni tasan viikko sitten. Ei siksi, etteikö tuolloin koettu tunnetaso olisi ollut täysin vilpitöntä ja rehellistä ulosantia, vaan pikemminkin se, miten nopeisiin muutoksiin elämä halutessaan pystyy. Nyt oloni on jotakuinkin – pienestä flunssasta huolimatta – paras aikoihin ja se ei ole aivan vähän se. Siitäkin huolimatta, että yleensäkin aina allekirjoittaneella menee hyvin.
Kuten sanonta käy, mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Näin kävi myös tällä kertaa, tosin aivan puun takaa ja täysin vastoin odotuksia. Tässä pitäisi oikeastaan mennä ajassa taaksepäin noin parin viikon taakse, jolloin eräs ihmissuhdeasia näytti menevän parempaan suuntaan. Miellyttävää tunnetta kestikin tovin, kunnes viikkoa myöhemmin tilanne räjähti kuin finni naamalle. Mikä hätkähdyttävintä, asia ei jotenkaan aiheuttanut suurempaa reaktiota. Ei, vaikka yllätys tuli täysin kulman takaa ja odottamattomasti.
Toisaalta tuo yllätys oli vapauttava ja avasi maailmassa lisää mahdollisuuksia. Satuin nimittäin juuri tuona kyseisenä viikonloppuna olemaan nautiskelemassa Helsingin kulttuuririkkaasta tarjonnasta ja katsomassa kaksipäiväistä keikkatapahtumaa, johon kuului myös lukemattomien – kirjaimellisesti kymmenien – ystävien ja tuttujen tapaamista, tatuoinnin ottamista (jonka kohdalla niin sanotusti vihdoin neitsyys katosi) sekä jotain vallan odottamatonta.
Kun viikonloppu jo kaikkine bändeineen, kavereineen ja musteen ottamiseen oli muutenkin varsin täyteläistä koettavaa, oli todellinen yllättäjä päätyä treffeille sunnuntai-iltana kruunaamaan koko tapahtumaketju. Mitä voin sanoa… Olo on jotenkin epätodellisen hyvä. Ei missään nimessä minkään yksittäisen asian takia, vaan kokonaisuutena. Tuntuisi hieman liioitellulta kutsua kyseistä viikonloppua vuoden parhaaksi, kun miettii vuoden aikana tehtyjä reissuja Yhdysvaltoihin ja Saksaan, kotimaan festareista puhumattakaan, mutta en toisaalta muista koska olisin näin elähdyttävää elämysmatkailua kokenut. En ainakaan Suomessa pitkään aikaan.
Lisää ilonaiheita olen saavuttanut treenaamisesta, jossa tulokset ovat nytkähtäneet eteenpäin ja sen myötä olen saavuttanut myös nykyisen ohjelmani viimeisen treeniviikon, tarkemmin ottaen oikeastaan viimeisen treenipäivän – kunhan orastava lenssu antaa sen suorittaa pois alta myöhemmin tällä viikolla. Uudet tavoitteet kiikarissa ja sitäkin mukavammat ihmissuhdetuntemukset rinnassa suuntaan katseeni edellisvuosia parempaan loppuvuoteen. Mitä kaikkea tämä vuosi vielä tuokaan mukanaan. En malta edes odottaa.
Ξ October 21st, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Suosimani Merriam-Webster-nettisanakirja määrittelee termin “flatline” seuraavilla tavoilla:
1 a : to register on an electronic monitor as having no brain waves or heartbeat b : die
2 a : to be in a state of no progress or advancement b : to come to an end
Toisin sanoen, joko aivo- tai sydänkäyrää ilmaisevaa tasaviivaa, tai siinä mielessä kuolemaa; tai sitten tilaa, jossa kehitystä ei tapahdu, jonkun loppumista. Termiä on tullut käytettyä puhekielessä myös noiden kahden merkityksen risteytyksenä tarkoittaen tilaa, jolloin aivot kuvainnollisesti polkevat tyhjää tai eivät “toimi” oikein. Siis eräänlaista tilaa, jolloin ollaan stagnaatiossa, jumittaen jossain välimaastossa, johon tuo jälkimmäinen merkitys viittaakin.
Viime aikoina on tuntunut siltä, että olen ollut tuossa flatline-tilassa. Ei siksi, että en kykenisi ajattelemaan mitään, tai että olisi ollut liian rättiväsynyt miettimään mitään, vaan ennemminkin niin, että olen saavuttanut jonkinlaisen välitilan. En ole ollut vähään aikaan mistään erityisen ärsyyntynyt, en liioin erityisen innostunut. Olen vain ollut ja tehnyt rutiineja.
Tuo flatline-tila näkyy myös siinä etten ole päivittänyt blogiani vähään aikaan. Mennessäni nukkumaan yhtenä iltana, mietin, että minun täytyy kirjoittaa loppuun (muka) aloittamani teksti blogissa ja tehdä jonkinlainen päivitys, kirjoittaa vaihteeksi jotain. Seuraavana aamuna havahduin siihen, ettei minulla ollutkaan mitään keskenkeräistä, jo aiemmin aloitettua tekstiä odottamassa. Mietin hetken olenko vahingossa poistanut sen, mutta en keksinyt mitään aihetta mistä muka olisin kirjoittanut. En keksinyt mikä muka olisi voinut olla kesken.
Olinko nähnyt vain unta asiasta? Vai olinko niin kovin ajatellut, että minulla on jotain kesken, että olin suggestoinut itseni uskomaan, että jotain on oikeasti kesken? Vai oliko jotain aiemmin kesken, mutta minkä olin jo aiemmin kirjoittanut ja en vain muistanut sitä? Ehken saa koskaan tietää. Mutta ei sillä väliä.
Olennaisempaa on oikeastaan se, miksi mitään uutta ei ole tullut mieleen. Myönnettäköön, että eräs tarina on pyörinyt päässäni, joka minun piti tänne kirjoittaa, ja kirjoitankin sen, kun aika antaa myöden, mutta nyt muistiinpanot ovat toisella koneella, josta en niitä tähän hätään esille saa. Mutta tuota poikkeustapausta lukuun ottamatta aivoni ovat vain vetäneet tasaista viivaa. Tyhjää.
Tästä stimuloituneena syntyikin ajatus, että mikä on vialla? Voiko olla jotain vialla, jos ajatuksia ei tule? Vai pitäisikö vain olla tyytyväinen, ettei ole mitään “purettavaa”?
Tuntuu kuin elämä olisi niin tasaisen hyvin, tasaisemmin kuin aiemmin, ettei mistään liitä purnattavaa, eikä liioin mistään hehkutettavaa.
Voisin toki kirjoittaa rutiineistani innokkaasti, esimerkiksi kuinka treenaus on sujunut innokkaasti, mutta sitä varten on erilliset liikuntapäiväkirjamerkinnät. Tai kuinka olen katsonut elokuvia, seurannut kiinnostuneena NFL-kautta, pelannut jotain pelejä tai jotain muuta jonninjoutavaa. Ketä sellainen kiinnostaa? Ei edes minua – siis kirjoitusmielessä.
Ehkä edessä oleva viikonloppu virkistää ja stimuloi, sillä olen lähdössä Helsinkiin tapaamaan ystäviä ja tuttuja, sekä näkemään kiinnostavia bändejä, joiden kohdalla on luultavasti enemmän tai vähemmän ainutkertainen mahdollisuus. Kuka tietää mitä ajatuksia tapahtuma synnyttää. Tai mikä kenties huolestuttavalla tavalla mielenkiintoinen mahdollisuus: ehkä reissun jälkeenkin pää on yhtä tyhjä, yhtä flatline.
Ajatuksia menetyksistä ja luopumisista
Tämänkertainen teksti on jo joitain kuukausia aiemmin pohjustettua, mutta syystä tai toisesta jäänyt kirjoittamatta, kuten pari muutakin päässäni muhivaa ideaa. Koska juuri nyt ei ole ajankohtaisesti puitavaa asiaa, tai ne, jotka ovat, ovat aivan liian keskeneräisiä, pyrin mieluummin jäsentämään ideoitani hieman enemmän ajattomalla tekstillä ja aiheella.
Tekstillä on hienoinen, etäinen yhtymäkohta aiemmin kirjoittamaani tekstiin kuolemasta ja elämästä, muttei varsinaisesti liity vain siihen. Enemmänkin ideat ovat syntyneet vuosien varrella siitä miten erilaiset menetykset, henkinen pahoinvointi ja asioista luopuminen ovat olleet opettavia, karaisevia hetkiä ja tekoja.
Mitä vanhemmaksi on elänyt, sitä kyynisemmäksi on ehtinyt, mutten kutsuisi itseäni kuitenkaan pessimistiksi. Ainakaan siinä mielessä, että koen olevani optimistinen ja positiivinen, näkemällä huonoissakin asioissa joitain hyvää. Mieluummin etsinkin asioista hyviä kuin huonoja puolia, joskin hyvän kyynikon täytyy muistaa olla valppaana myös huonojen asioiden varalta.
Kyynistymiseen sen sijaan liittyy läjä negatiivisia kokemuksia, jotka ovat toimineet eräänlaisena oppituntina elämän erilaisista reaaliteeteistä. Olen valinnut nyt neljä erilaista oppituntia, joista voisi tiivistää pikakurssin elämän rämeikköihin tai toisin sanoen Siperia opettaa -kurssin vain neljällä eri kokemuksella.
Mainio Merriam Webster -nettisanakirja määrittää termin crash course määritelmäksi, vapaasti suomennettuna, “pikaisen ja intensiivisen kurssin opinnoissa; mutta myös kokemuksen, joka muistuttaa moista kurssia“. Niinpä olen nimennyt oman neljän kohdan esimerkkini Siperian pikakurssiksi erästä suosikkisanontaan mukaillakseni.
Nämä neljä eri kohtaa eivät ole missään nimessä tietyssä järjestyksessä esimerkiksi vavisuttavuutensa puolesta, tai sen mukaan missä iässä nämä on todennäköistä taikka mahdollista kokea. Järjestystä olennaisempaa onkin näiden sisältämä ja tarjoama kokemus.
Krapula.
Kukapa meistä ei olisi joskus kokenut kunnollista krapulaa, jota myös alkoholimyrkytykseksi kutsutaan? Helppo vastaus on tietysti absolutistit, nuoret lapset ja muut sellaiset, jotka tuskin edes tätä blogia lukevat. Itsestäänselvyydet pois jättäen: vain harva. Enkä tarkoita sellaista enemmän tai vähemmän säännöllistä viikonloppuhulluttelun ja -hulinan aiheuttamaan päänsärkyä, väsymystä ja himoa rasvaiseen roskaruokaan. Tarkoitan sitä ensimmäistä pahinta kuolemankrapulaa, jolloin ensin pelkää kuolevansa ja hieman myöhemmin jotakuinkin toivoo kuolevansa, jotta paha olo menisi pois.
Se on olo, jota ei halua visiitille toistamiseen. Olo, jolloin kaikki oksettaa, liikkua ei voi, ruoka ei pysy sisällä, kädet tärisevät ja hikoilu sekä paleleminen vuorottelevat ovat ehdottomasti kokemus, joka pitää vähintään kerran elämässään kokea. Vain tällaisen kokemuksen jälkeen osaa arvostaa alkoholin (tai muun päihteen) mahtia yli ihmiskehon ja etenkin tästä toipumisen jälkeen osaa arvostaa normaalia, tervettä ja palautunutta olotilaa. Krapula on ehdottomasti kaikessa fyysisessä inhottavuudessaan tila, jonka jokaisen Siperia-kurssin kävijän pitää kokea.
Potkut
Moni meistä, joskaan onneksi ehkei suurin osa kuitenkaan, on saanut elämänsä aikana potkut. Mitä vanhemmaksi elää ja mitä useamman työpaikan käy läpi, sitä todennäköisemmäksi potkujen saaminen tulee. Toisille arpa ei osu kohdalle koskaan, ja ehkä hyvä niin, mutta monen kohdalla tuollainen tilanne on paha tikki. Sitä pahempi, luonnollisestikin, mitä hankalammassa vaiheessa muuta elämää se kohdalle osuu.
Potkut voivat kuitenkin olla myös vapauttava tila. Omalla kohdalla on käynyt suhteellisen harmittomia potkuja, vaikka toki ne taloudellisen tilanteen rampauttavat enemmän tai vähemmän, etenkin tilanteissa, joissa uutta työpaikkaa ei löydy suojaverkoksi. Omaksi onnekseni voin mainita hyvän sopeutumiskyvyn, mikä pätee hyvin myös rahallisessa tilanteessa. Mutta entäpä jos olisi potkujen kohdalla ollut asuntolainaa? Tai vaimo(ke) lapsineen?
Potkut töistä ovat vieneet ihmisiä pahimmillaan ennenaikaiseen hautaan, sillä yhteiskunnallinen paine, kunnia ja ylpeys, ynnä muut tekijät yhdessä voivat murtaa heikomman ihmisen kuin kuoriaisen jalan alla. Parhaimmillaan se kuitenkin opettaa juuri sitä mitä tämänkaltaiset kokemukset aina: mitään asioita ei tässä elämässä voi pitää itsestäänselvyytenä. Allekirjoittaneen kohdalla se on opettanut myös sitä miten paljon paremmin tukiverkot voisi rakentaa. Jälleen kerran: Siperia opettaa.
Kuolema
Tyypillisenä esimerkkinä lemmikkieläimen kuolema, miksei myös tärkeän sukulaisen tai ystävän kuolema. Lemmikkien kuolema(t) kuitenkin tulee vastaan muita todennäköisemmin, tapauskohtaisesti totta kai. Tässä osoitteessa ollaan nähty molempia, joskaan oikeasti tärkeitä sukulaisia en voi sanoa menettäneeni (jopa isovanhemmat ovat kohdallani liian “etäisiä” laskeakseni heitä tärkeiksi). En ihan läheisimpiä kavereitakaan, mutta kuitenkin.
Menetettyjen lemmikkien kohdalla, niin omien kuin perheenkin aikaisia, on vuodatettu kyyneltä auliisti. Siitäkin huolimatta, etten pidä kuolemaa kamalana kohtalona tai pelättävänä asiana, vaan välttämättömänä päätepisteenä. Mutta itsekkyys ja menetyksen tunne saavat karummankin kaverin tuntemaan pakahduksen sydämessään, kun menetys osuu kohdalle. Se jonkin tärkeä on poissa, ja pysyvästi.
Lemmikkien kuolema on kuitenkin hyvä harjoituskokemus pahempien menetysten varalle. Se, että jo nuorena kokee jonkin elämänsä pääteasemalle saapuneen elikon kohdalla, että aika jättää, on vain hyvästä. Sitä kautta voi harjoituttaa itseään siihen, että jonain päivänä niistä omistakin vanhemmista, muista sukulaisista ja ystävistä joutuu irtautumaan. Silti, tuntemus nipistää varmasti, kun ensimmäistä kertaa kokee sen syvän menetyksen tunteen ja tajuaa, että se jokin tärkeä on poissa. Kuoleman hyväksyminen on kuitenkin tärkeä osa Siperia-kurssia.
Sydänsurut
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä löytyy listalta sydänsurujen välttämätön kokeminen. Välttämätön, sillä ilman näitä mikään Siperia-kurssi ei voisi olla riittävä, saati täydellinen. Todelliset sydänsurut ovat ehkä jopa listan vaikein purtava, se todellinen tulikoe, sillä kuten potkujenkin kohdalla, myös rakkaushuolet ovat ajaneet ihmisiä ennenaikaisiin kuolemiin, valitettavasti niin itsensä kuin muidenkin osalta.
Sydänsurujen takia on nähty enemmän draamaa ja tragediaa kuin kenties minkään muun asian takia maailmassa ikinä, pois lukien kenties vain suuret sodat (muista syistä kuin rakkauden takia) ja kulkutaudit. Sydänsuruista on myös kirjoitettu lukemattomia viisuja, runoja, kirjoja ja tehty niin elokuvia kuin muunkinlaisia teoksia. On uhrauduttu, todistettu ja mitä vielä. Rakkaus onkin tunteista selvästi voimakkain ja hallitsevin. Ironista, monesti rakkaus liittyy myös ihmisen kykyyn vihata toista ihmistä, miksei varmasti myös itseäänkin.
Rikottujen sydänten sekä torjutuksi tai jätetyksi tulemisen takia on murehdittu, itketty, valitettu ja kärsitty. Näiden kohtaaminen vähintään kerran elämässä on varmasti myös suurimmalle osalle tuttua kauraa, viimeistään täysi-iän saavutettua. Sitä ennen murehditut teinituntemukset kun eivät ole mitään siihen verrattuna kun aikuinen mies tai nainen vuodattaa tuskaansa. Eikä keskenkasvuinen ihminen voi muutenkaan ymmärtää sitä raastavaa tuskaa minkä sydänsurut voivat pahimmillaan aiheuttaa. Sitä voi hädin tuskin edes sanoin tai kuvin kuvailla.
Mutta yhtäältä, ja oikeastaan juurikin yllä mainituista syistä, sydänsurut kuuluvat Siperia-kurssin välttämättömään kokemuskirjoon. Ilman todellisia sydänsuruja, itkettyjä päiviä ja valvottuja öitä ei pikakurssi elämään ole riittävä.
Valmistuinko kurssilta?
Kun nämä tai vastaavat muut katkerat kokemukset on koettu ja puhki mietitty, on valmis ottamaan askeleen elämään. Nämä eivät suinkaan tee kenestäkään elämän diplomi-insinööriä tai onnellisen lifettämisen maisteria, mutta ne ovat kelpoja eväitä liikaa todellisuuspakoa tai tynnyrikasvatusta kokeneen ihmisen sielulle.
Kärsikää, vahvistukaa, sopeutukaa, voittakaa. Tai kuten vuoden mottoni tapasi sanoa: Adapt. Adjust. Conquer.
Kirjoitusmusiikina toimivat tällä kertaa Paradise Lost “Icon” & Paradise Lost “Draconian Times”.
Kello puoli kolme yöllä ei ole paras aika kirjoittaa mitään, edes selvin päin, saati laskuhumalassa. En halunnut vastustaa kiusausta, ja kaiken typottamisen erheelläkin – aivopierujenkin – saatoin itseni koneelle. Dark ambient humisee, hapan rahka maistuu suussa ja nukkumaan pitäisi tähdätä, mutta vielä muutama sana.
Takana on mitä mukavin leffailta, jota perässä seurasi miellyttävä baari-ilta. Miksi minua siis ärsyttää? Ehkä juuri se, että mitä enemmän näen sitä mitä haluan, sitä enemmän minua ärsyttää mitä haluan. Alan olla jatkumattoman väsynyt flirttiin, ihmissuhdeleikkeihin ja kaikkeen muuhun jonninjoutavaan “asioiden esikäsittelyyn”, joka ei johda mihinkään. Haluan asioiden tapahtuvan. Tai kuten taannoin tulin päivittääkseni Facebook-profiilitekstiini: make things fucking happen.
Mitä sillä sitten tarkoitetaan? Sitä joko-tai-mentaliteettiä. Kyllä tai ei. Pimeys tai valo. Kylmä tai lämmin. Mukava tai ärsyttävä. Jin ja Jang.
Tunnen toisinaan tuhlaavani aikaani niin moneen turhaan asiaan. Asioihin, jotka ovat hetkessä mukavia, mutta jotka jälkikäteen tuntuvat tuhlaukselta. Toinen kutsuu tuota inhimilliseksi, toinen tyhmäksi. Mitä enemmän aikaani niihin käytän, sitä enemmän lyhytaikaista nautintoa. Mitä vähemmän niihin aikaani käytän, sitä enemmän ajan järkevää hyödyntämistä.
Välillä tuntuu, että mitä enemmän mietin ja kyseenalaistan, sitä vähemmän osaan elää ja sitä vähemmän ymmärrän. Toisaalta se, että ja jos etäännytän itseni asioiden vähäpätöisyyksistä ja näennäisistä tarpeista, voi ollakin lopulta, pitkässä juoksussa vain hyvä asia hedonistisen mieleni vastavoimille. Mene ja tiedä, minä en. Tajunnanvirta katki, käärme menee nukkumaan.