Ajatuksia kuolemasta ja elämästä
Ξ September 24th, 2009 | → 4 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat, Viihde - pelit ja elokuvat |
Alkusanat kuolemasta
Aiheen otsikko kuulostaa ehkä itsetarkoituksellisen runolliselta ja samalla kliseemäisen kornilta, mutta viis siitä, sillä kielikuvien ynnä muiden sijasta nyt ollaan asian ytimessä ja kirjaimellisesti otsikon mukaisessa aihepiirissä: kuolemassa ja elämässä, ja juuri tässä nimenomaisessa järjestyksessä.
Olen viime päivinä, ehkä jopa aikoina, miettinyt entistä enemmän kuolemaa ja sen myötä myös elämää. Olen miettinyt ensin mainittua asiaa monesta näkökulmasta, sekä fyysisenä tapahtumana, että kulttuurillisena ilmiönä. Olen ajatellut ja puntaroinut kuolemaa niin biologisena osana (ihmis)elämää kuin myös sen sosiaalisia vaikutuksia. Tämän sivutuotteena on tullut tehtyä myös puntarointia elämän suhteen, etenkin uuden sellaisen osalta.
Kuoleman käsittäminen ja ymmärtäminen
Ehkä tärkein viimeaikaisin vaikuttimeni on ollut HBO:n vaikuttava televisiosarja Mullan alla (Six Feet Under). Kyseinen sarja tulee tällä hetkellä uusintakierroksella Ylen Teemalla ja sarjaa katsomattomille kyse on lyhyesti kuvailtuna aikuinen draamasarja erään perheen elämästä, jonka keskiössä on perheen omistama hautaustoimisto ja perheen ihmisten sekä heidän läheisten elämä. Jos sarja ei lähtökohtaisesti kuulosta erityisen mielenkiintoiselta, niin sen hahmot, heidän elämä myötä- ja vastoinkäymisineen sekä etenkin sarjan kuolemaa käsittelevä teema ovat sitäkin mielenkiintoisempia. Etenkin sarjan pohdiskeleva ja kyseenalaistava luonne moraalista, kulttuurista, uskonnoista ja tekemistämme valinnoista on kiehtova, eikä sarjan toisinaan mustaa huumoriakaan pidä unohtaa.
Se kuitenkin itse sarjan kuvailusta. Tärkeämpää on ollut sen vaikutus ajatuksiini viime aikoina. Sarja nimittäin on muiden asioiden ohella herättänyt kysymyksiä ja mietteitä kuolemasta ja siihen suhtautumisesta. Taustalla ei ole läheisten tai tuttujen ihmisten menetyksiä, joten kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta kokemuksesta tai muun vastaavan läpikäymisestä, ainoastaan kuoleman – tuon ihmiselon suurimman mysteerin – pohtimisesta.
Osittain uskon kuoleman pohtimisen liittyvän omaan vanhenemiseen – ja tähän liittyy myös lisääntyminen sekä uusi elämä, johon palaan myöhemmin – mutta ennen kaikkea sen vääjäämättömään tiedostamiseen. Tässä iässähän kuoleman välttämättömyys ei ole mikään uusi tieto, mutta ihmiset käsittelevät kuolemaa hyvin merkittävästi eri tavoilla. Olisi turhaa käydä tässä läpi kaikki moninaiset eri vaihtoehdot mitä jo yksin eri uskontokunnat edustavat, yksilökohtaisista näkemyksistä nyt puhumattakaan. Olennaisempaa on ehkä huomata, että kuolema ylivaltiudessaan on monelle ihmiselle jotain hyvin etäistä ja kaukaista, mutta yhtä lailla se koskettaa meitä kaikkia jossain vaiheessa eloamme, tavalla tai toisella. Jos ei muuten, niin viimeistään oman elämämme loppumisen myötä.
Isäni opetti minulle joskus ollessani alle kouluikäinen, ettei kuolemaa pidä pelätä. Siitä lähtien olen ajatellut tuon ajatuksen olevan yksi punaisista langoistani ja kiinnostavaa kyllä, näkemykseni on seurannut minua tähänkin ikään. On kuitenkin ollut hämmentävää, miten joskus tulee pelättyä elämänsä puolesta, kun kyse on ollut jostain vaaratilanteesta, missä loukkaantuminen, ehkä jopa kuolonriski on ollut todellinen. Tämä eroaa kuitenkin kuoleman pelosta olemalla vain eräs itsesuojeluvaiston muoto ja se on tärkeää tiedostaa.
Kuoleman merkitys elämälle
Kuolemanpelko tai sen puuttuminen eivät nekään ole kuitenkaan olennaisia asioita. Kiinnostavampaa on ollut miettiä miten kuolema, oma tai muiden, vaikuttaa muiden elämiin. Miten itse asiassa juuri kuolema (ja ehkä jopa sen “pelko”) luo elämälle merkitystä ja tekee jokaisesta päivästä tärkeämmän kuin mitä ne muuten olisivat. Nähdessäni vanhuksen kadulla mietin vanhenemista ja luonnollista kuolemaa. Mietin mitä kaikkea pitäisi vielä saada elämässä aikaiseksi ollessaan edes suhteellisen nuori. Mietin mitä kaikkea kannattaa tehdä missä järjestyksessä. Vanheneminen ja ikääntyminen kuitenkin rajoittavat tiettyjä asioita eri vaiheissa elämää, tai jos eivät suoraan rajoita, niin vaikeuttavat.
Olen miettinyt miten tulen suhtautumaan kun aikanaan omista vanhemmista aika jättää. Onko se surullinen tapahtuma, vai onko se ainoastaan neutraali asia, jonka tietää tulevan ennemmin tai myöhemmin, luonnollisesti tai luonnottomasti. Onko se lopulta isompi asia kuin jonkin rakkaan lemmikkieläimen kuolema, joiden kohdalla kuolema tuntuu aina liian äkilliseltä, eikä vähiten siksi, että etenkin pienten eläinten kohdalla luonnollinenkin ikä on aina niin lyhyt verrattuna ihmiseloon.
Sanotaan, että lemmikkieläimet parisuhteessa ovat kuin lastenhoitoon ja -kasvatukseen valmistautumista. Ehkä, mutta yhtä lailla lemmikkieläinten ajasta ikuisuuteen siirtyminen on valmistautumista kuoleman varalta. Vai onko sittenkään? Auttaako kuoleman kokeminen edes pienemmässä muodossa meitä ymmärtämään miten hauras elo lopulta on? Tai tajuamaan sitä kuinka vääjäämätön kuolema lopulta on?
Mikä kenties olennaisinta: ymmärtämään kuoleman merkityksen ja tärkeyden? Ilman kuolemaa maailma olisi täyttynyt aikoja sitten ja nykyinen elämänmuoto ei olisi edes mahdollinen. Eikä unohtaa tule sitäkään, että käytännössä moni elämänmuoto on olemassa vain sen takia, että se perustuu muiden kuolemaan, kuten ravinnon kohdalla monesti on kyse. Kuolema onkin siis yhtäkkiä kaikkea muuta kuin surullinen tai kamala asia; se on välttämättömyys, josta jopa täytyy pitää jossain määrin, ettei elämästä tule täysin paradoksaalista.
Ehkä näistä eri syistä ajattelen kuolemaa toisinaan pelastuksena. En siinä mielessä, että ajattelisin itsemurhan tai vastaavan olevan mikään ratkaisu tai vastaus mihinkään. Pois ajatukset itsetuhosta. Ennemminkin näen niin, että kuolema voi olla lopulta kiehtova kokemus ja jonkinlainen vastaus tähän elämään. Jos ei muuta, niin ainakaan tätä peliä, jota elämäksikin kutsutaan, ei tarvitse pelata loppumattomasti. Kyllästymiseen asti, ehkä, mutta ainakin lopun ymmärtämisen myötä kuoleman kautta voi elämään suhtautua myönteisemmin.
Entäpä sitten itse elämä?
Tässä iässä monet ystävät ja kaverit ovat jo löytäneet sen siippansa, jonka kanssa ovat päätyneet pariutumaan ja sen myötä myös jälkikasvua maailmaan pukkaamaan. Myös tätä aihetta on Mullan alla -sarja käsitellyt, ja sinänsä kiinnostavasta perspektiivistä. Lähemmin uuden elämän ihmettä on kuitenkin päässyt tahtomattaankin tirkistelemään oman kaveri- ja tuttavapiirin kautta. On kiinnostavaa miten elämä menee raiteillaan riippumatta ihmisten yksilöllisistä tahtotiloista. Elämä ja kuolema käyvät keskenään ikuista valssiaan samalla kun ihmiset muiden eläinten lailla toteuttavat itse omaa luontoaan – ideaansa – ja kasvavat, pariutuvat, lisääntyvät ja lopulta kuolevat. Tämä kiertokulku on kiehtonut ihmisiä aina ja vielä enemmän se oikeastaan kiehtoo, kun sitä katsoo sivusta.
Kun elämän tarkoitusta ei jaksa enää pohtia kahdenkymmenen vuoden puntaroinnin ja kyseenalaistamisen jälkeen, jää jäljelle pienemmät, mutta yhtä lailla tärkeät asiat, jotka muodostavat itse elämän ja sen rungon. Sitä miettii enemmänkin oman elämänsä urautumista, luonnollista muotoa, hahmottumista, tehtyjä ja tekemättömiä valintoja. En pohdi niinkään kuolemaa lopullisena tuomiona tai game over -tekstein varustettuna lopputilinpäätöksenä, vaan ainoastaan päätepysäkkinä, jonka kohdalla elämä vihdoin on ohi. Ei siis ole kuoleman kannalta olennaista miten elää, vaikkakin valitut elämäntavat voivat vaikuttaa koska ja miten kuolema lopulta kohdataan. Kun asiaa oikein paljon pyörittää, näkee kuolemassa jotain kaunista ja odottamisen arvoista. Sinne ei kuitenkaan halua kiiruhtaa, sillä se kyllä odottaa lopulta aivan kaikkia.
Tiedän, että tämäkin teksti on vain pintaraapaisu massiivisesta aiheesta ja tästä voisi kirjoittaa niin paljon enemmänkin, mutta liian pitkiä tekstejä kukaan ei jaksa lukea. Ehkä pääsen vielä myöhemmin tyhjentämään aivojani saman asian osalta lisääkin. Sillä välin teen paluun elämästä nauttimisen pakeille.