Kärsimättömyyden sietämätön paine
Ξ September 3rd, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Väliaikaisten aihepoikkeamien (Matrix, Vuosi rautaa) jälkeen on aika palata takaisin ruotuun ja tarkastella omaa elämää ja puntaroida elämän eteen paiskaamia haasteita, omia tuntemuksia sekä tehtyjä että tekemättömiä valintoja.
Valintoja tekemisen paljoudessa
Viime päivät ovat olleet kiireisimpiä pitkiin aikoihin ja vaikka olenkin täyttänyt jotakuinkin kaiken vapaa-ajan mukavilla projekteilla ja puuhilla, minua silti vaivaa jonkinlainen paine kaikesta “pakollisesta” tekemisestä ja vapaa-ajan loppumisesta käsiin. Olen haalinut liikaa tekemistä, tiedän sen, mutta onneksi suurelta osin nämä asiat ovat tasapainotettavissa. Toisaalta, osa näistä tekemisistä (esimerkkinä nyt vaikkapa kuntoiluni) ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä oikeastaan voi järjen rajoissa kerralla paljoa liikaa harrastaakaan. Siis voi, muttei järkevästi.
Sellaiset harrasteet ja ajanviettotavat eivät luonnollisestikaan ole niitä ongelmallisia, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oma kunnianhimoni on ollut kasvamassa sellaisiin mittasuhteisiin, että se toimii paitsi voimavarana, myöskin omanlaisenaan aikasyöppönä. Ylimääräisinä tekemisinä aiempaan nähden on paitsi eräs luku- myös kirjoitusprojekti, sekä oikeastaan vielä eräs seurapelisäätö. Kun päälle vielä lisätään “elokuva illassa” -projekti ja vielä yrittää pelatakin joskus jotain, loppuvat vuorokaudesta tunnit. No, sitä saa mitä tilaa.
Pelaaminen on saanut väistyä leffoilta, leffat puolestaan liikunnalta, ja kirjoituspuuhat yrittävät mahtua jonnekin liikunnan ja muiden aktiviteettien väliin. Ja ihmisiäkin pitäisi nähdä! Vai pitäisikö, kas siinä pulma.
Kärsimättömyyden alttarilla
Mistä oikeasti haluan nillittää, on kuitenkin kärsimättömyyteni. Huomaan hyvin, että tämä kiireinen elämäntapani on vienyt veronsa siinä suhteessa, että olen kärsimätön odottamaan. Haluaisin asioiden ratkeavan kuin sormia napsauttaen: tehokkaasti ja nopeasti. Ehkä erään pomoni opetus “viis minuuttia. siihen saa käyttää vaan viis minuuttia” on jäänyt liiankin painuvasti mieleeni.
En kuitenkaan tarkoita, että asioiden pitäisi samoin tein. En myöskään ole “kaikki mulle nyt heti!” -tyyppiä, tai en ainakaan myönnä sitä. Mutta oletan, että jonkinlaiset päätökset kyetään tekemään nopeasti. En puhu isoista linjanvedoista ja bisnesmalleista markkinointistrategioineen tai taktisine riskeineen. Puhun pienistä, helpoista päätöksistä. Sellaisista vaikkapa, kun jos kaveri pyytää oluella käymään tai seurakseen elokuviin: kyllä/ei. Ei siihen kuulu “ehkä” ja “en tiedä” -vastaukset. Joko sinne oluelle tai leffoihin haluaa ja on valmis kaverin kanssa menemään tai sitten ei. Sillä selvä.
Jotkut asiat ovat päätöksen tekijän kannalta tietysti mallia “astetta vaikeampi” ja tällöin asiaa täytyy olosuhteiden ja muiden tekijöiden kannalta puntaroida ehkä jopa hieman enemmän tai kauemmin. Odottajan kannalta tämä ei ole yhtään helpompaa. Etenkään silloin, kun vastaukseksi ei tule edes sitä “en tiedä” -vaihtoehtoa.
Olipa kyse sitten vaikkapa tieto kouluun pääsemisestä, uudesta työpaikasta tai treffikutsusta, odottaminen on vaikeaa, piinaavaa ja ehkä jopa tuskallista. Kuinka kauan pitäisi jaksaa odottaa sitä tietoa, että “sainkohan sen työpaikan vai menikö se muualle? pääsenköhän opiskelemaan ja koska tulokset mahtavat tulla? lähteekö se tyttö/poika ulos minun kanssani vai saanko kenties pakit?”
Olen ehkä näissä asioissa liiankin temperamenttinen ja kärsimätön, mutta odottaminen on tuskaa. Kestän torjutuksi tulemisen treffeillä aivan kuin kestän senkin tiedon, jos en pääse kouluun tai saa hakemaani työpaikkaa. Mutta itse odottaminen on sietämätöntä, kun ei tiedä koska saat vastaukseksi, jos koskaan. Tiedän odottamisen olevan noin kiljoonakertaisesti helpompaa, kun sillä on päivämäärä tai aika annettuna. Muutoin taas pää tuntuu kuin räjähtävän odottamisen sietämättömyyteen.
Osittain tiedän tämän olevan jollain tapaa periytynyttä isältäni, joka on huono odottamaan asioita, vaikka hän tietäisi kellonajankin. Hänelle odottaminen on kuin myrkkyä. Vaikka hän itse olisi etuajassa sovitussa tapaamispaikassa, mitä hän usein onkin, hän osaa kyllä huomauttaa, jos toinen ei ole ajallaan paikalla. Onneksi tässä kohtaa on polvi edes hitusen puusta parantunut. Lisäksi uusin kirjoitusprojektini on antanut minulle paljon ajateltavaa, joten odottelukaan ei tunnu samalla tavalla “tuskalliselta.”
Mutta miksi?
Syy, miksi tietysti kirjoitan koko jonninjoutavasta(?) aiheesta on se, että tunnen taas olevani tilanteessa, joka sinänsä jo tuntuu dilemmalta. En haluaisi odottaa, mutta sen vastapainona oleva vaihtoehto ei ole sekään mieluinen. Se, mitä itse asiassa odotan, on aika toissijaista tässä yhteydessä. En voi mennä eteenpäin, jos olen jumissa niin sanotussa limbossa. Toisaalta, tiedän tilanteen olevan lopulta win-win: mitä tapahtuikin odottamisen seurauksena, voitan jotain hyvää puolelleni. Se, mikä tässä on se suurin tappio, on itse tämä odottamisen sietämättömyys.
Ironisena loppukaneettina voidaan vielä sanoa, että tämänkin avautumisen ansiosta minulla on nyt hieman vähemmän aikaa tehdä niitä muita asioita, joita olin aikonut tänään tekeväni. Oh joy, vaan itsepä olen tieni valinnut.