Ξ September 29th, 2009 | → 4 Comments | ∇ Elo |
Hieman itseni yllättäen päätin valita tämän päivän palatakseni takaisin viime vuoteen, parhaimmillaan yli vuoden takaisin tapahtumiin ja käydä läpi mitä jo helmikuun alussa aloitin. Tarkoitukseni oli silloin käydä läpi ensimmäinen vuoden puolikas ja jatkaa heti perään toisella. Asia kuitenkin unohtui ja niin muistelu vain siirtyi eteenpäin ensin viikko toisensa, sitten kuukausi kuukaudelta eteenpäin. Nyt tässä ollaan ja haparoiden muistijälkiä käsitellen. Tervemenoa vuosi 2008.
Jäin edellisessä, yllä linkitetyssä kirjoituksessani loppukevään-alkukesän kulmille. En tiedä oikeastaan missä vaiheessa ongelmat alkoivat, sillä vielä alkukesäkin oli mahtavaa aikaa. Kesä meni silloisen tyttöystävän kanssa aikaa viettäen, rakkautta oli rinnassa ja elämä ylipäätään niin hyvin kuin voi kuvitella olevan. Näin jälkikäteen ajatellen se oli erittäin hyvä muistutus siitä miten vähän ihminen lopulta tarvitsee onnellisena olemiseen.
Kesäkuu toi mukanaan juhannuksen ja sen myötä Nummirockin, tuon aina mukavan kesäkinkerin bändeineen, kavereineen ja juopotteluineen. Mukavaa kyllä olikin, mutta jälkiviisaana ajatellen parisuhteen ensirakoilut taisivat tapahtua siellä. Hieman tuon jälkeen oli Tuska-festivaalin vuoro, joka sekin meni kivasti ja mikä parasta, heti perään oli lähtö ex-naisen kanssa Prahaan! Praha on kaupunkina kaunis, tunnelmallinen ja valloittava. Toista kertaa siellä käyvänä en luonnollisestikaan kokenut alkuihastusta itse kaupunkiin, mutta sama lämpö ja mukava fiilis ottivat vastaan matkalaisen kuin ensimmäiselläkin kerralla noin viisi vuotta aiemmin. Tällä kertaa jostain syystä, vaikka homman piti mennä tietysti juuri toisin päin, parisuhteeseen tuli lisää säröä. Pientä riitelyä ilmassa, ei sen kummempaa, mutta jälkiviisaana aina tajuaa merkit selvemmin jälkikäteen.
Mikä parasta, jälkikäteen sain kuulla, että tuolloinen tyttöystäväni oli ilmeisesti jo viestitellyt erään kaverini kanssa vähän “siinä hengessä” siinä missä minä vastaavasti purin sydäntäni ja ahdistustani yhteiselle tutullemme, joka ehkä ymmärtäisi yskäni. Vähänpä tiesin tässä vaiheessa miten hauskasti nämä ihmiskuviot ja juorut yhdistyisivät. Yhtä vähän osaisin tuolloin ounastella myrskyä edessä.
Heinäkuu oli paluuta arkeen ja normaalia kesästä nauttimista, ainakin mitä muistini sopukoihin on luottamista. Taukoja tapailuun tuli päällekkäisistä menoista johtuen ja niin edelleen, mutta kaiken piti olla vielä hyvin. Ilmeisesti tavallaan olikin, sillä todellinen muutos tuli vasta aivan kuun vaihtumisen jälkeen.
Elokuun alussa ollut Wacken-festivaali oli paitsi Prahan reissulla kesän kohokohta, myös se hetki, jolloin kuudes aistini varoitti kuin Spider-Manilla konsanaan. Tiesin, että jokin oli väärin. Muistan yhä ahdistuneen nukahtamisyrityksen kosteassa, kylmässä teltassa väristellen, kun taustalla soi saksalaisen metallifestivaalin melu ja minä mietin mitä ihmettä on Suomessa tapahtunut tyttöystäväni käyttäytyessä niin oudosti. Loppumatka olikin pilalla, sillä ahdistus ja epäilys jonkin ikävän tapahtuman tunteesta kalvoivat niin voimakkaasti, että oloni oli miltei fyysisesti pahoinvoiva, enkä nyt edes voi vedota alkoholin aiheuttamiin reaktioihin, sillä edellä mainitusta syystä viinas ei juurikaan maistunut itse festareilla.
Kun alkuvauhti mäenlaskuun oltiin jo saatu heti kuun alussa, oli selvää, ettei se hidastuisi tuon kuun aikana. Ensin päin helvettiä menneet syntymäpäivät – kiitos epätietoisuuden parisuhteeni tilasta – ja sitten hieman perään vähemmän yllätyksellisesti tullut ero. Kaikki tapahtui niin tuskastuttavan hitaasti, eikä mitään ollut enää pelastettavissa. Olin koko ajan ollut kalmaisella fiilistasollani oikeassa! Ironia irvisteli kasvoillani, kun yritin seistä tunnekuohussa jaloillani.
En varmasti ollut ikinä itkenyt niin paljon yhdenkään naisen takia kuin tässä kyseisessä tapauksessa. Tunsin oloni niin heikoksi, että minua kuvottaa edes ajatella moista tilaa toisintona. Toisaalta voin olla iloinen kyvyistäni voimakkaisiin tunteisiin, negatiivisiinkin, mutta silloin tuntui siltä kuin elämältä olisi lähtenyt matto alta. Tuntuu jälkikäteen ehkä säälittävältä kuvailulta, mutta tunteet ovatkin monesti rationaalisesti kummallinen ilmiö.
Aika parantaa haavat ja lopulta olin tolpillani henkisesti nopeammin kuin tohdin odottaa. Ja tämän sanoessani myönnän, että yhä mietin mitä mahdoin tehdä väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin ja miten tyhmältä minusta tuntui koko tapahtumaketjun myötä. Ehkä tuo episodi ensin toi minulle käsittämättömän voimakkaan rakastumisen tunteen ja muutamaa kuukautta myöhemmin minusta oli tullut tunnevammainen. Minä tunnen edelleen itseni hieman tunnevammaiseksi, tai ainakin rima ihastumiseen tuntuu olevan todella korkealla. Ja kaikki vain romanttisten tunteiden takia! On ironista miten heikko ihminen voi olla ja miten pienet asiat saattavat tuntua maailman suurimmilta, kun elämässä ei ole suurempia murheita.
Syyskuu toi nimensä mukaisesti syksyn mukanaan ja samalla myös salilla treenaamisen. Tuo tuntuikin yhdeltä parhaista tavoista parantaa tunneongelmiaan, sillä endorfiinit osaavat tehdä ihmismielelle ihmeellisiä asioita. Samalla kun toisaalta olin yli elämäni tuskallisimmasta erosta – mikä on aika hämmästyttävää, kun ottaa huomioon, että kyseinen suhde oli elämäni lyhyin vakavista suhteistani – mietin monesti tekemiäni virheitä ja yritin hahmottaa mitä ne ylipäätään olivat.
Lokakuu seurasi pian perästä, tuoden sitten marraskuun ja lopulta myös joulukuun. Koko loppuvuosi tuntui oikeastaan hyvin samalta kuin edeltävät kuukaudet ennen parisuhteeni alkua, mutta sillä merkittävällä erolla, ettei enää tehnyt mieli pahemmin juopotella. Irtosuhteita, baarireissuja, töitä, treenaamista, pelaamista… Yksinäisen sinkkumiehen arki oli palannut ja ympyrä sulkeutunut.
Kun katson vuotta 2008 taaksepäin, huomaan vain sen, ettei mikään oikeastaan ole muuttunut. Olen ehkä tullut kyynisemmäksi, tunnevammaisemmaksi ja riippumattomammaksi kuin ikinä aiemmin. Ehkä myös narsistisemmaksi. Samalla kuitenkin olen jatkanut tämänkin vuoden treffailemista ja nauttinut tavasta lyödä yksinäisyydeltä ilmat pihalle. Löytää sen puuttuvan lenkin mikä muuten, ah, niin täydellisestä, elämästäni enää puuttuu. Vai mitä antaisit miehelle, jolla on jo kaikkea tarvitsemaansa, paitsi rakkautta?
Raskaampien aiheiden väliin laitan vähän liikuntapäiväkirjamerkintöjä, tällä kertaa kehon koostumusmittauksesta kuntosalilta, jossa käyn. Lukemat eivät luonnollisestikaan ole sataprosenttisen tarkkoja, mutta ne antavat osviittaa arvoista ja tämän takia lukemat on mitattu paitsi samalla laitteella, myös melko tarkkaan samaan aikaan vuorokaudesta.
30.03.2009
- ikä 33 v.
- paino 78,0 kg
- rasva% 8,5%
- rasvamassa 6,6 kg
- rasvaton massa 67,9 kg
- TBW 49,2 kg
- metabolinen ikä 18
- BMI 26,4
- BMR 8598 kJ / 2055 kcal
24.06.2009
- ikä 33 v.
- paino 80,4 kg
- rasva% 8,1%
- rasvamassa 6,5 kg
- rasvaton massa 70,3 kg
- TBW 51,3 kg
- metabolinen ikä 18
- BMI 27,2
- BMR 8912 kJ / 2130 kcal
23.09.2009
- ikä 34 v.
- paino 82,9 kg
- rasva% 10,2%
- rasvamassa 8,5 kg
- rasvaton massa 70,7 kg
- TBW 51,2 kg
- metabolinen ikä 19
- BMI 28,0
- BMR 9000 kJ / 2151 kcal
Kuten huomata saattaa, kesän myötä ja sen jälkeen on tullut paitsi lihasta, myös läskiä. Tämän ymmärtää hyvin, kun miettii kesän ruokailutapoja ja ruoan määriä. Toisaalta, tämä on hyvä, koska aivan alun jälkeen minulla olikin vaikeuksia saada massaa, vaikka mielestäni syömisen määrät ja kerrat lisääntyivät. Toisaalta, myös kulutus on kasvanut, joten varsinaista painon nousemista voi sanoa tapahtuneen vasta kevään jälkeen. Vielä viime syksynä painoin noin 77-78 kg, joskin marraskuun tietämillä paino käväisi 80 kg:n paremmalla puolella.
Epäviralliseksi tavoitteeksi olen asettanut itselleni 85 kg:n painon vuoden loppuun mennessä, mutta ilman, että rasvan määrä suhteessa kasvaisi. Ja tietysti samalla pitäisi niitä varsinaisia painotuloksiakin saada ylöspäin. Numerot ovat numeroita, eivätkä ne valehtele, oli kyse sitten painoista tai kehon statistiikoista. Kuitenkin, näihin tulee suhtautua vain ohjetta antavaksi ja ikään kuin numeraaliseksi ohjenuoraksi, ei miksikään orjalliseksi määräykseksi, joten syödä saa ja tulee normaalisti vastaisuudessakin.
Ainakaan vielä ei siis tarvitse huolestua, että tässä taloudessa olisi mieli täysin nyrjähtänyt ruumiin alttarin kustannuksella.
Alkusanat kuolemasta
Aiheen otsikko kuulostaa ehkä itsetarkoituksellisen runolliselta ja samalla kliseemäisen kornilta, mutta viis siitä, sillä kielikuvien ynnä muiden sijasta nyt ollaan asian ytimessä ja kirjaimellisesti otsikon mukaisessa aihepiirissä: kuolemassa ja elämässä, ja juuri tässä nimenomaisessa järjestyksessä.
Olen viime päivinä, ehkä jopa aikoina, miettinyt entistä enemmän kuolemaa ja sen myötä myös elämää. Olen miettinyt ensin mainittua asiaa monesta näkökulmasta, sekä fyysisenä tapahtumana, että kulttuurillisena ilmiönä. Olen ajatellut ja puntaroinut kuolemaa niin biologisena osana (ihmis)elämää kuin myös sen sosiaalisia vaikutuksia. Tämän sivutuotteena on tullut tehtyä myös puntarointia elämän suhteen, etenkin uuden sellaisen osalta.
Kuoleman käsittäminen ja ymmärtäminen
Ehkä tärkein viimeaikaisin vaikuttimeni on ollut HBO:n vaikuttava televisiosarja Mullan alla (Six Feet Under). Kyseinen sarja tulee tällä hetkellä uusintakierroksella Ylen Teemalla ja sarjaa katsomattomille kyse on lyhyesti kuvailtuna aikuinen draamasarja erään perheen elämästä, jonka keskiössä on perheen omistama hautaustoimisto ja perheen ihmisten sekä heidän läheisten elämä. Jos sarja ei lähtökohtaisesti kuulosta erityisen mielenkiintoiselta, niin sen hahmot, heidän elämä myötä- ja vastoinkäymisineen sekä etenkin sarjan kuolemaa käsittelevä teema ovat sitäkin mielenkiintoisempia. Etenkin sarjan pohdiskeleva ja kyseenalaistava luonne moraalista, kulttuurista, uskonnoista ja tekemistämme valinnoista on kiehtova, eikä sarjan toisinaan mustaa huumoriakaan pidä unohtaa.
Se kuitenkin itse sarjan kuvailusta. Tärkeämpää on ollut sen vaikutus ajatuksiini viime aikoina. Sarja nimittäin on muiden asioiden ohella herättänyt kysymyksiä ja mietteitä kuolemasta ja siihen suhtautumisesta. Taustalla ei ole läheisten tai tuttujen ihmisten menetyksiä, joten kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta kokemuksesta tai muun vastaavan läpikäymisestä, ainoastaan kuoleman – tuon ihmiselon suurimman mysteerin – pohtimisesta.
Osittain uskon kuoleman pohtimisen liittyvän omaan vanhenemiseen – ja tähän liittyy myös lisääntyminen sekä uusi elämä, johon palaan myöhemmin – mutta ennen kaikkea sen vääjäämättömään tiedostamiseen. Tässä iässähän kuoleman välttämättömyys ei ole mikään uusi tieto, mutta ihmiset käsittelevät kuolemaa hyvin merkittävästi eri tavoilla. Olisi turhaa käydä tässä läpi kaikki moninaiset eri vaihtoehdot mitä jo yksin eri uskontokunnat edustavat, yksilökohtaisista näkemyksistä nyt puhumattakaan. Olennaisempaa on ehkä huomata, että kuolema ylivaltiudessaan on monelle ihmiselle jotain hyvin etäistä ja kaukaista, mutta yhtä lailla se koskettaa meitä kaikkia jossain vaiheessa eloamme, tavalla tai toisella. Jos ei muuten, niin viimeistään oman elämämme loppumisen myötä.
Isäni opetti minulle joskus ollessani alle kouluikäinen, ettei kuolemaa pidä pelätä. Siitä lähtien olen ajatellut tuon ajatuksen olevan yksi punaisista langoistani ja kiinnostavaa kyllä, näkemykseni on seurannut minua tähänkin ikään. On kuitenkin ollut hämmentävää, miten joskus tulee pelättyä elämänsä puolesta, kun kyse on ollut jostain vaaratilanteesta, missä loukkaantuminen, ehkä jopa kuolonriski on ollut todellinen. Tämä eroaa kuitenkin kuoleman pelosta olemalla vain eräs itsesuojeluvaiston muoto ja se on tärkeää tiedostaa.
Kuoleman merkitys elämälle
Kuolemanpelko tai sen puuttuminen eivät nekään ole kuitenkaan olennaisia asioita. Kiinnostavampaa on ollut miettiä miten kuolema, oma tai muiden, vaikuttaa muiden elämiin. Miten itse asiassa juuri kuolema (ja ehkä jopa sen “pelko”) luo elämälle merkitystä ja tekee jokaisesta päivästä tärkeämmän kuin mitä ne muuten olisivat. Nähdessäni vanhuksen kadulla mietin vanhenemista ja luonnollista kuolemaa. Mietin mitä kaikkea pitäisi vielä saada elämässä aikaiseksi ollessaan edes suhteellisen nuori. Mietin mitä kaikkea kannattaa tehdä missä järjestyksessä. Vanheneminen ja ikääntyminen kuitenkin rajoittavat tiettyjä asioita eri vaiheissa elämää, tai jos eivät suoraan rajoita, niin vaikeuttavat.
Olen miettinyt miten tulen suhtautumaan kun aikanaan omista vanhemmista aika jättää. Onko se surullinen tapahtuma, vai onko se ainoastaan neutraali asia, jonka tietää tulevan ennemmin tai myöhemmin, luonnollisesti tai luonnottomasti. Onko se lopulta isompi asia kuin jonkin rakkaan lemmikkieläimen kuolema, joiden kohdalla kuolema tuntuu aina liian äkilliseltä, eikä vähiten siksi, että etenkin pienten eläinten kohdalla luonnollinenkin ikä on aina niin lyhyt verrattuna ihmiseloon.
Sanotaan, että lemmikkieläimet parisuhteessa ovat kuin lastenhoitoon ja -kasvatukseen valmistautumista. Ehkä, mutta yhtä lailla lemmikkieläinten ajasta ikuisuuteen siirtyminen on valmistautumista kuoleman varalta. Vai onko sittenkään? Auttaako kuoleman kokeminen edes pienemmässä muodossa meitä ymmärtämään miten hauras elo lopulta on? Tai tajuamaan sitä kuinka vääjäämätön kuolema lopulta on?
Mikä kenties olennaisinta: ymmärtämään kuoleman merkityksen ja tärkeyden? Ilman kuolemaa maailma olisi täyttynyt aikoja sitten ja nykyinen elämänmuoto ei olisi edes mahdollinen. Eikä unohtaa tule sitäkään, että käytännössä moni elämänmuoto on olemassa vain sen takia, että se perustuu muiden kuolemaan, kuten ravinnon kohdalla monesti on kyse. Kuolema onkin siis yhtäkkiä kaikkea muuta kuin surullinen tai kamala asia; se on välttämättömyys, josta jopa täytyy pitää jossain määrin, ettei elämästä tule täysin paradoksaalista.
Ehkä näistä eri syistä ajattelen kuolemaa toisinaan pelastuksena. En siinä mielessä, että ajattelisin itsemurhan tai vastaavan olevan mikään ratkaisu tai vastaus mihinkään. Pois ajatukset itsetuhosta. Ennemminkin näen niin, että kuolema voi olla lopulta kiehtova kokemus ja jonkinlainen vastaus tähän elämään. Jos ei muuta, niin ainakaan tätä peliä, jota elämäksikin kutsutaan, ei tarvitse pelata loppumattomasti. Kyllästymiseen asti, ehkä, mutta ainakin lopun ymmärtämisen myötä kuoleman kautta voi elämään suhtautua myönteisemmin.
Entäpä sitten itse elämä?
Tässä iässä monet ystävät ja kaverit ovat jo löytäneet sen siippansa, jonka kanssa ovat päätyneet pariutumaan ja sen myötä myös jälkikasvua maailmaan pukkaamaan. Myös tätä aihetta on Mullan alla -sarja käsitellyt, ja sinänsä kiinnostavasta perspektiivistä. Lähemmin uuden elämän ihmettä on kuitenkin päässyt tahtomattaankin tirkistelemään oman kaveri- ja tuttavapiirin kautta. On kiinnostavaa miten elämä menee raiteillaan riippumatta ihmisten yksilöllisistä tahtotiloista. Elämä ja kuolema käyvät keskenään ikuista valssiaan samalla kun ihmiset muiden eläinten lailla toteuttavat itse omaa luontoaan – ideaansa – ja kasvavat, pariutuvat, lisääntyvät ja lopulta kuolevat. Tämä kiertokulku on kiehtonut ihmisiä aina ja vielä enemmän se oikeastaan kiehtoo, kun sitä katsoo sivusta.
Kun elämän tarkoitusta ei jaksa enää pohtia kahdenkymmenen vuoden puntaroinnin ja kyseenalaistamisen jälkeen, jää jäljelle pienemmät, mutta yhtä lailla tärkeät asiat, jotka muodostavat itse elämän ja sen rungon. Sitä miettii enemmänkin oman elämänsä urautumista, luonnollista muotoa, hahmottumista, tehtyjä ja tekemättömiä valintoja. En pohdi niinkään kuolemaa lopullisena tuomiona tai game over -tekstein varustettuna lopputilinpäätöksenä, vaan ainoastaan päätepysäkkinä, jonka kohdalla elämä vihdoin on ohi. Ei siis ole kuoleman kannalta olennaista miten elää, vaikkakin valitut elämäntavat voivat vaikuttaa koska ja miten kuolema lopulta kohdataan. Kun asiaa oikein paljon pyörittää, näkee kuolemassa jotain kaunista ja odottamisen arvoista. Sinne ei kuitenkaan halua kiiruhtaa, sillä se kyllä odottaa lopulta aivan kaikkia.
Tiedän, että tämäkin teksti on vain pintaraapaisu massiivisesta aiheesta ja tästä voisi kirjoittaa niin paljon enemmänkin, mutta liian pitkiä tekstejä kukaan ei jaksa lukea. Ehkä pääsen vielä myöhemmin tyhjentämään aivojani saman asian osalta lisääkin. Sillä välin teen paluun elämästä nauttimisen pakeille.
Viime aikoina on tullut yhä vahvemmin olo, että elämä toistaa itseään, ei vain päivä- tai viikkotasolla, vaan myös vuositasolla. Tuntuu, että kerron ja kirjoitan samoja tarinoita, teen samoja asioita ja samat tapahtumat myös toistuvat omien valintojeni ulkopuolella. “Running in circles” niin sanotusti.
Jollain tasolla tuntuu kuitenkin siltä, että tuossa maailman itsensä toistamisessa ja kehässä juoksentelussa on myös opettava pointtinsa. Ehkä tiettyjä asioita pitää toistaa kunnes niistä oppii jotain. Ehkä samaa kaavaa pitää tehdä kerta toisensa jälkeen, kunnes sokkelosta voi löytää ulos. En tiedä. En todellakaan ole varma enää mistään.
Sanotaan, että ihmiset, jotka eivät opi virheistään, päätyvät vain toistamaan niitä. Sanotaan myös, että jotka eivät tunne menneisyyttä, toistavat sitä uudestaan ja uudestaan. On helppo yhtyä kumpaankin näkemykseen kyseenalaistamatta. Vaan toisaalta muistuu myös sanonta, että kertaus on opintojen äiti. Sanotaan, että kerralla ei pitäisi lyödä hanskoja naulaan ja luovuttaa. Kumpaa mallia tässä pitäisi oikein noudattaa?
Helppona vastauksena tarjotaan tietysti tapauskohtaista suhtautumista. Mutta mikä määrittää mikä toimintamalli sopii mihinkin tilanteeseen? Milloin kuuluu toistaa ja uusia yritys lyöden vaikka päätä kiveen ja milloin kuuluu oppia kerrasta? No pain = no gain?
Minusta tuntuu, että mitä enemmän opin, sitä vähemmän tiedän. Sitä enemmän ainakin ymmärrän, että sitä vähemmän tässä tiedän mikä on oikea toimintamalli. Milloin seurataan tunnetta, milloin rationaalisuutta? Milloin luotetaan vaistoihin, milloin raakoihin faktoihin?
Milloin? Mitä? Miksi? Miten?
Liikaa kysymyksiä, liian vähän vastauksia.
Ξ September 13th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Istun junassa. Matkaan toiseen kaupunkiin. Raskas rokki soi kuulokkeissa ja mietin raspisen miesääneen ulos sylkemiä sanoituksia. Kuulen niin kaihon, tunteen palon kuin maskuliinisen rohkeudenkin. Koen samaistuvani noihin tunnetiloihin. Yhtä lailla kun olen aistivinani näitä tuntemuksia, ymmärrän, että sanat ovat omiani. Peilaan tiettyjä tunteita suoraan kuulemastani ja oikeastaan tietämättä kuulenko äänessä vain omien ajatusteni kaiun vai sitä mitä luulen aistivani.
Muistan, kun olin pieni poika, alta kouluikäinen, ja isäni antoi isohkon kotilon käteeni. Hän neuvoi laittamaan sen korvaani vasten ja kuuntelemaan ääntä sen sisältä. Hän kertoi kuinka voisin yhä kuulla meren kuohun kotilon sisältä, jos vain tarkasti kuuntelisin. Ja minä kuulin tuon kuohun! Pikku poika kuvitteli kuulevansa meren ikuisen kaiun kotilosta.
Vaikka kyse oli kärjistetysti sanoen valheesta, tai oikeastaan jekutuksesta, se toi pienelle pojalle hyvän mielen. Vilkkaan mielikuvituksen omaava poika matkasi mielessään kauas ulkomaille, meren äärelle, josta kotilo olisi kotoisin ja kuvitteli tuon meren. Se oli jonkinlainen romantisoitu mielikuva, jollaista on vaikea edes jollain tasolla rationaalisena ja loogisena aikuisena tavoittaa.
Vasta vuosia myöhemmin poika oppi, että kotilosta kuulunut “meren kuohu” oli hänen oman korvansa verenkierron aiheuttama kaiku, jonka hän kuuli kotilo korvaa vasten painettuna. Romanttinen mielikuva muuttui kuivaksi, kylmäksi tieteelliseksi faktatiedoksi. Romantiikka väistyi rationaalisuuden tieltä.
Mutta vaikka tällaiset kokemukset ovatkin heikentäneet nyt jo miehen iässä olevan pojan uskoa romantiikkaan, tai asioiden romantisointiin, ovat tärkeät muistikuvat edes jossain määrin oikeissa värisävyissä. Aivan kaikkea eivät ole edes kyynistyminen ja ymmärrys haalistaneet. Maailmassa on siis yhä toivoa.
Siksi poika on taas matkalla uuteen seikkailuun vailla tietoa tulevasta, vailla ymmärrystä huomisesta.
Ξ September 9th, 2009 | → 2 Comments | ∇ Elo |
Kuten taannoin ulisinkin, oli ajanhallinta vetämässä tätä elämängoljattia turpaan kuus-nolla kuin nakkikioskilla hormonihirviö pienempäänsä. Syypää löytyi (katsomattakin) peilistä ja ainoaksi ratkaisuksi löytyi säätää aikataulua uudelleen, toisin sanoen löysätä ja uudelleen järjestää. Pieni purema huuleen ja nöyrtyminen elämän faktoille (kuten 24 tunnin vuorokausille) auttoi näkemään ainoan olemassa olevan ratkaisun: vähennetään tekemistä ja priorisoidaan toisin, kunnes asiat ratkeaisivat.
Vaikka kyse on varsin pienistä jutuista ja teen nyt kärpäsestä härkästä, kirjoitan asiasta siksi, että tiedän tällaisten ongelmien olevan monille kaikkia muita kuin itsestäänselvyyksiä. Tiedän ihmisiä, joilla priorisointi tuottaa jos ei nyt jatkuvia vaikeuksia, niin ongelmia liian usein. Tiedän ihmisiä, jotka eivät osaa sanoa “ei” vaikka pitäisi ja ihmisiä, jotka vetävät burnoutia tai muuta stressiä ajanhallinnan ongelmista tai mistä lie aikavarkaista. Näkymättömiä pirulaisia kun monesti ovat.
Nyt kun yksi luku-urakka on takana ja viikon loppuun mennessä toinenkin, on vapauttavaa tajuta, että ensi viikosta tulee rennompi. Voin myös jatkaa tauolle pistämääni kirjoitusprojektia ja toivon mukaan myös pelaamista. NFL-kauden alkamisen myötä jotain muutakin tulee aikatauluun, mutta sen ajan voi ottaa aina pois elokuvien katsomisesta.
Kun asiaa siis tarkemmin katsoo, huomaa helposti, että kyse on vapaaehtoisista puuhasteluista. Niiden takia ei kannata stressata. Vaikka onkin tärkeää tehdä mukavia asioita ja haluaa niitä hoitaa pois päiväjärjestyksistä (kirjat, leffat, pelit jne.), niin lopulta ne ovat vain ajantappajia muiden menojen välissä. Nyt kun liikuntakuviotkin ovat hieman poikkeustilassa (pienoista lepoa ja pidempää lenkkiä, toivon mukaan), niin tuntuu virkistävältä nähdä hieman erilainen viikko.
Mutta aikatauluongelman purkautumistakin miltei tärkeämpi seikka on osittaisen epätietoisuuden poistuminen ja sitä kautta ymmärtämisen lisääntyminen. Jos joku asia Don Quijoten elämässäni on tuulimylly, niin tietynlainen tietämättömyys – kyvyttömyys ymmärtää joitain asioita. Kun tieto löytyy, tuulimyllyt katoavat ja ratsumies voi jatkaa matkaansa. Tulee tunne kuin ongelmat olisivat vain illuusioita, jotka pienistäkin tiedonmurusista vain katoavat kuin tuhka tuuleen. Hyvä näin ja parempaa edessä odottaen.
Ξ September 3rd, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Väliaikaisten aihepoikkeamien (Matrix, Vuosi rautaa) jälkeen on aika palata takaisin ruotuun ja tarkastella omaa elämää ja puntaroida elämän eteen paiskaamia haasteita, omia tuntemuksia sekä tehtyjä että tekemättömiä valintoja.
Valintoja tekemisen paljoudessa
Viime päivät ovat olleet kiireisimpiä pitkiin aikoihin ja vaikka olenkin täyttänyt jotakuinkin kaiken vapaa-ajan mukavilla projekteilla ja puuhilla, minua silti vaivaa jonkinlainen paine kaikesta “pakollisesta” tekemisestä ja vapaa-ajan loppumisesta käsiin. Olen haalinut liikaa tekemistä, tiedän sen, mutta onneksi suurelta osin nämä asiat ovat tasapainotettavissa. Toisaalta, osa näistä tekemisistä (esimerkkinä nyt vaikkapa kuntoiluni) ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä oikeastaan voi järjen rajoissa kerralla paljoa liikaa harrastaakaan. Siis voi, muttei järkevästi.
Sellaiset harrasteet ja ajanviettotavat eivät luonnollisestikaan ole niitä ongelmallisia, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oma kunnianhimoni on ollut kasvamassa sellaisiin mittasuhteisiin, että se toimii paitsi voimavarana, myöskin omanlaisenaan aikasyöppönä. Ylimääräisinä tekemisinä aiempaan nähden on paitsi eräs luku- myös kirjoitusprojekti, sekä oikeastaan vielä eräs seurapelisäätö. Kun päälle vielä lisätään “elokuva illassa” -projekti ja vielä yrittää pelatakin joskus jotain, loppuvat vuorokaudesta tunnit. No, sitä saa mitä tilaa.
Pelaaminen on saanut väistyä leffoilta, leffat puolestaan liikunnalta, ja kirjoituspuuhat yrittävät mahtua jonnekin liikunnan ja muiden aktiviteettien väliin. Ja ihmisiäkin pitäisi nähdä! Vai pitäisikö, kas siinä pulma.
Kärsimättömyyden alttarilla
Mistä oikeasti haluan nillittää, on kuitenkin kärsimättömyyteni. Huomaan hyvin, että tämä kiireinen elämäntapani on vienyt veronsa siinä suhteessa, että olen kärsimätön odottamaan. Haluaisin asioiden ratkeavan kuin sormia napsauttaen: tehokkaasti ja nopeasti. Ehkä erään pomoni opetus “viis minuuttia. siihen saa käyttää vaan viis minuuttia” on jäänyt liiankin painuvasti mieleeni.
En kuitenkaan tarkoita, että asioiden pitäisi samoin tein. En myöskään ole “kaikki mulle nyt heti!” -tyyppiä, tai en ainakaan myönnä sitä. Mutta oletan, että jonkinlaiset päätökset kyetään tekemään nopeasti. En puhu isoista linjanvedoista ja bisnesmalleista markkinointistrategioineen tai taktisine riskeineen. Puhun pienistä, helpoista päätöksistä. Sellaisista vaikkapa, kun jos kaveri pyytää oluella käymään tai seurakseen elokuviin: kyllä/ei. Ei siihen kuulu “ehkä” ja “en tiedä” -vastaukset. Joko sinne oluelle tai leffoihin haluaa ja on valmis kaverin kanssa menemään tai sitten ei. Sillä selvä.
Jotkut asiat ovat päätöksen tekijän kannalta tietysti mallia “astetta vaikeampi” ja tällöin asiaa täytyy olosuhteiden ja muiden tekijöiden kannalta puntaroida ehkä jopa hieman enemmän tai kauemmin. Odottajan kannalta tämä ei ole yhtään helpompaa. Etenkään silloin, kun vastaukseksi ei tule edes sitä “en tiedä” -vaihtoehtoa.
Olipa kyse sitten vaikkapa tieto kouluun pääsemisestä, uudesta työpaikasta tai treffikutsusta, odottaminen on vaikeaa, piinaavaa ja ehkä jopa tuskallista. Kuinka kauan pitäisi jaksaa odottaa sitä tietoa, että “sainkohan sen työpaikan vai menikö se muualle? pääsenköhän opiskelemaan ja koska tulokset mahtavat tulla? lähteekö se tyttö/poika ulos minun kanssani vai saanko kenties pakit?”
Olen ehkä näissä asioissa liiankin temperamenttinen ja kärsimätön, mutta odottaminen on tuskaa. Kestän torjutuksi tulemisen treffeillä aivan kuin kestän senkin tiedon, jos en pääse kouluun tai saa hakemaani työpaikkaa. Mutta itse odottaminen on sietämätöntä, kun ei tiedä koska saat vastaukseksi, jos koskaan. Tiedän odottamisen olevan noin kiljoonakertaisesti helpompaa, kun sillä on päivämäärä tai aika annettuna. Muutoin taas pää tuntuu kuin räjähtävän odottamisen sietämättömyyteen.
Osittain tiedän tämän olevan jollain tapaa periytynyttä isältäni, joka on huono odottamaan asioita, vaikka hän tietäisi kellonajankin. Hänelle odottaminen on kuin myrkkyä. Vaikka hän itse olisi etuajassa sovitussa tapaamispaikassa, mitä hän usein onkin, hän osaa kyllä huomauttaa, jos toinen ei ole ajallaan paikalla. Onneksi tässä kohtaa on polvi edes hitusen puusta parantunut. Lisäksi uusin kirjoitusprojektini on antanut minulle paljon ajateltavaa, joten odottelukaan ei tunnu samalla tavalla “tuskalliselta.”
Mutta miksi?
Syy, miksi tietysti kirjoitan koko jonninjoutavasta(?) aiheesta on se, että tunnen taas olevani tilanteessa, joka sinänsä jo tuntuu dilemmalta. En haluaisi odottaa, mutta sen vastapainona oleva vaihtoehto ei ole sekään mieluinen. Se, mitä itse asiassa odotan, on aika toissijaista tässä yhteydessä. En voi mennä eteenpäin, jos olen jumissa niin sanotussa limbossa. Toisaalta, tiedän tilanteen olevan lopulta win-win: mitä tapahtuikin odottamisen seurauksena, voitan jotain hyvää puolelleni. Se, mikä tässä on se suurin tappio, on itse tämä odottamisen sietämättömyys.
Ironisena loppukaneettina voidaan vielä sanoa, että tämänkin avautumisen ansiosta minulla on nyt hieman vähemmän aikaa tehdä niitä muita asioita, joita olin aikonut tänään tekeväni. Oh joy, vaan itsepä olen tieni valinnut.