Hajanaisia ajatuksia
Ξ August 15th, 2009 | → 2 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |
Olen puolitietoisesti vältellyt kirjoittamista blogiini, sillä tuntuu, ettei elämässä ole tapahtunut viime aikoina juuri mitään. Siis mitään normaalista arjesta poikkeavaa. Olen ikään kuin mennyt eteenpäin tyhjäkäynnillä, vailla minkäänlaisia merkittävämpiä tapahtumia, tunteita tai edes jännittäviä hetkiä. Toisin kuin voisi luulla, elo ei ole silti ollut tylsää, masentavaa tai tympäisevää, mutta juuri mikään ei ole kirvoittanut kirjoittamaan, kanavoimaan ajatuksia ja näin ollen tuntuu kuin päässä kaikuisi tyhjyyden ääni.
Merkittävintä lienee jälleen yhden ikävuoden karttuminen, mutta tuonkin merkkipäivän vietin niin minimalistisissa merkeissä, että se tuntui vähäpätöisemmältä kuin moni muu päivä. Toisin kuin alunperin olin suunnitellut, en kutsunut ystäviäni kylään, en viettänyt villejä kekkereitä kaupungilla, enkä tehnyt mitään sellaista mistä edes muistaisin tämänkertaisen vanhenemispäivän mitenkään. Tähänkin ajatukseen sain silti takerruttua, sillä se tietysti toi mieleen edellisen syntymäpäiväni ja sen tunteita revittelevän ajankohdan vuosi sitten. En halunnut luoda itselleni heti perään toista yhtä raastavaa syntymäjuhlaa, mutten toisaalta myöskään halunnut jättää päivää yhdentekeväksi muiden joukossa. Onhan syntymäpäivät kuitenkin aina hyvä syy tavata ystäviä, kavereita ja tehdä jotain itselleen mukavaa, poikkeavaa jopa.
Aikani tasapainoteltuani asian kanssa päädyin vain katsomaan elokuvia, syömään pizzaa ja tekemään kirjoitustöitä. Ah, miten innostavaa.
Vanheneminen on kuitenkin kaikesta huolimatta myönteinen asia. Ikävuodet ovat tuoneet paljon kokemusta, ymmärrystä ja sen myötä myös viisautta. Jos ei nyt aivan kirjaimellisesti älykkyyttä, niin ainakin jonkinlaista älliä elosta ja ympäristöstä. Sen varjona kuitenkin laahustavat sellaiset asiat kuin kyynisyys ja tietynlainen kehittymisen tarve. Jälkimmäisen mieltäisi äkkiä puhtaasti positiiviseksi asiaksi, mutta olen huomannut tuollakin asialla olevan omanlaisia negatiivisia taakka-arvojaan.
Kun ihminen kehittyy jollain osa-alueella, se tuo väistämättä aina mukanaan jonkinlaista muutosta. Pinnallista, lähinnä, sillä perusluonnetta eivät minkäänlaiset kehitysaskeleet muuta, mutta oman sointinsa ja sävynsä ne kantajalleen tuovat. Se voi näkyä käytöksenä, tai kuulua valituissa sanoissa ja lauseissa, ehkä ihmisen habituksessa tai asenteina, mutta yhtä kaikki: pienetkin kehitysaskeleet luovat perhosefektiä omassa pienessä universumissaan, joka tässä tapauksessa yksilönä tunnetaan.
Samalla kun olen pyrkinyt olemaan niin sanotusti vähemmän vittumainen ihminen, kärsivällisempi ja ymmärtäväisempi ihminen, olen huomannut senkin ärsyttävän ihmisiä, myös itseäni. Kuvio toimii kuin laki energiasta: sitä ei tule tyhjästä, eikä se ikinä häviä tyhjään, vaan se muuttaa vain muotoaan. Aivan kuin hyvien ja huonojen puolien määrä olisi vakio, johon ei voi vaikuttaa. Jos olet mukava ihminen, olet joidenkin mielestä liian mukava, ehkä jopa tylsä ja nössö. Jos olet vittumainen ihminen, olet taatusti joidenkin mielestä liian vittumainen ja epäkaivattua seuraa.
Jos tiedät “liian paljon”, olet besserwisser. Jos et tiedä tarpeeksi, olet sivistymätön moukka. Jos olet zen ja vältät pikkumaisuutta, olet ärsyttävä hippi ja “herra/rouva täydellisyys”. Jos taas osoitat tunteita, olet aggressiivinen juntti ja barbaari. Vaikka kärjistyksiä kuinka pehmentäisi, nämä samat piirteet toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka sitten vähäisemmässä mittakaavassa.
Huomaan taas tajunnanvirran ottaneen minusta niskaotteen ja pyrin ohjaamaan energisyyteni muunlaiseen aktiviteettiin loppuillan osalta. Päivän liikuntapuolen jo suorittaneena taidan keskittyä musiikkiin, pelaamiseen ja illan hämärtymisen myötä sosialisointiin hyvässä seurassa. Palaan asiaan myöhemmin, toivottavasti vähemmän rönsyillen.