Paluu poltetuille silloille
Ξ August 7th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Tämä teksti sai alkunsa kesäkuussa kirjoittamastani tekstistä, tai oikeammin sanottuna sen saamista lukuisista kommenteista. Aihe oli Irtiottoja ja poltettuja siltoja ja käsitteli välien katkaisemista ex-tyttöystäviini, enemmän tai vähemmän perustellusti.
On sinänsä hauska havaita, että näissä parisuhdeasioissa exiin liittyen tuntuu olevan eroja niin kulttuuri- kuin myös ideaalitasoilla. Toisaalta ajatus saattaa kulkea kuten allekirjoittaneella:”En ole niin pikkumainen, että katkaisisin välit exiini vain siksi, että erosimme.” tai ajattelemalla “Olen parempi ihminen, kun kykenen pitämään välit kunnossa exiini sen sijaan, että polttaisin sillat.”
Vastaavasti voisi ajatella, että jos muutkin pystyvät siihen, miksen minäkin. Ehkä mainitsin jo asiasta aiemminkin, mutta miksei vanha luotettava ystävä, rakastettu, partneri olisi sen yhteydenpidon ja kaveruuden, jopa ystävyyden arvoinen myöhemminkin? Niin, kunpa kaikki olisikin käytännössä yhtä yksinkertaista kuin paperilla.
Vertaisinkin tätä ennemminkin bisnesmaailmaan. Ei kysymys ole vain siitä, että “asiat ovat näin nyt, koska ovat aina olleet näin“, vaan kyse on myös suhteiden ylläpitämisestä siten, että suhde on molemmille mieluisa eli liiketoiminnan kielellä: kannattava.
Erään kaupanalan opetuksen mukaan asiakkaisiin pätee 1/12-sääntö. Kun molemmat ovat tyytyväisiä, asiakassuhde jatkuu. Kun asiakas tulee kohdelluksi huonosti, vaaditaan peräti 12 hyvää kokemusta ennen kuin huono kokemus “tulee hyvitetyksi“.
Miten tämä liittyy sitten parisuhteisiin? On selvää, että tunnetasolla – johon 1/12-sääntökin liittyy – ei vain riitä, että suhteita pidetään elossa satunnaisella “moi, mitä kuuluu?” -jutustelulla vailla kiinnostusta. Eikä edes tuollaista tapahdu, jos kerran ex-siippa ei kiinnosta. Onko siis ihme, etteivät välit säily, jos ihmissuhde on kuin kylmä tuulenpuhallus?
Varsinaisen pesäeron yllä olevaan käytökseen teen suoranaisella vittumaisella käytöksellä tai siltojen polttelulla. Kumpi tahansa voi toteutua, tai toinen jopa johtaa toiseen, mutta jos sillat poltetaan ensin, voidaan olettaa, ettei tuo vittumainen käytös näiden kahden välille muodostu, ellei toinen sitten koe tuota siltojen polttamista sellaiseksi.
Niin tai näin, on paljon helpompi ymmärtää – sillat kerran poltettuaan – miksi muut ihmiset tekevät niin. Enää se ei tunnukaan vain kreikkalaiselta draamalta, televisiosarjojen ja elokuvien värittyneeltä “todellisuudelta” tai katkerien kavereiden typeriltä tempauksilta. Tuollainen irtiotto voi todellakin olla helpotus ja terveellinen asioista irti päästäminen, otteen irrottaminen jo hukkuneen käsivarresta, jottei se veisi itseään mukanaan veden syövereihin.
Jokainen tehkööt tavallaan, mutta kuten nimimerkki Lindan kommentti hyvin osoittaa, joskus on varsin hyvä todeta, että kyyninen katse vailla ruusunpunaisia laseja on palkitsevaa, suotavaa ja itselle jopa suoranaiseksi hyväksi.