Kamalan narsistin paluu
Ξ August 4th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |
Kirjoitin keväällä, vain jokunen kuukausi sitten, otsikolla Kauhea narsisti. Tuo aihe ponnahti päähän kuluneen viikonlopun jälkeen. Tunnen jälleen kerran olevani kamala ihminen, epämiellyttävä yksilö ja syyllistynyt muiden elämän, tai niiden hetkien, pilaamiseen. Tunnen lievää vastenmielisyyttä itseäni kohtaan. Mitä enemmän pyristelen virtaa vastaan ja koitan olla parempi ihminen, sitä kaameampaa sotkua jätän jälkeeni. Tai ainakin tiedostan sen paremmin. Liian hyvin.
Kuluneen vuoden aikana olen jättänyt taakseni liikaa rikkoutuneita sydämiä, sekä omani, että muiden. Mitä pidemmälle virrassa ehdin uida, sitä enemmän tuntuu, että kaikki toistuu uudelleen ja uudelleen. Tuntuu, että paeta ei voi, mutta taistelukin on vain tuulimyllyjä vastaan. Tietyt kehät toistuvat kerta toisensa jälkeen, uudestaan ja uudestaan.
Toisinaan myös tuntuu, että mitä enemmän elämästä oppii, sitä vähemmän sitä osaa elää oikein. Tai ainakin sitä kaameammalta tuntuu tehdä virheitä, joita jo olisi pitänyt mielestään oppia välttämään. Takana oleva viikonloppu jätti sellaisen tunteen, etten vaan osaa. Se jätti myös tunteen, että pahoittamalla muiden mielen aiheutin samalla tuskaa myös itselleni. Eräänlainen itsekkyyden huipentuma? Kuin hajottaessaan peilikuvansa suuttuisi entisestään kuvajaisen hajotessa omien silmiensä edessä? Aivan kuin Narkissos, joka rakastui omaan peilikuvaansa ja kuihtui pois sitä tuijottaessaan.
En silti salli itseni potea minkäänlaista moraalista krapulaa, morkkista, sillä joissain asioissa on vain parempi kuunnella järjen ääntä, sen sijaan, että ajattelisi asioita paremmalla mielellä vain hyvien muistojen kautta, tai vastaavasti vihaisena, suuttuneena vain huonojen asioiden kantilta. Joskus kultainen, kyyninen keskitie on paras tapa lähestyä asioita, jopa silloin, kun sen sivuoireena voi loukata tai satuttaa itseään. Joskus kipu on vain hyvästä ja paras läksy mitä elämänkoulu voi kävijälleen antaa.