Melko tarkkaan vuosi sitten aloitin muun liikunnan lisäksi kuntosalitreenauksen, joka osoittautuikin varsin mukavaksi tavaksi ylläpitää ruumiinkulttuuria ja suorittaa rituaaleja raudan jumalalle. Kuten tapana on ollut, on hyvä tarkastella lukuja ja kehitystä kokonaisen treenivuoden tullessa täyteen. Jos ei minkään muun takia, niin omaksi ilokseen ja motivaatiota lisätäkseen.
Vaikka normaalisti en ole perustanut pahemmin niin sanotuista “ykkösistä ja kakkosista”, vaan ainoastaan järkevistä toistosarjoista eri painojen kanssa, päätin nyt vuosijuhlan kunniaksi tehdä hieman poikkeavasti treeneissä ja ottaa suuntaa omien maksimien suhteen. Aivan maksimiykkösiä en uskaltanut testata loukkaantumisriskit mielessä, mutta sen verran lähelle maksimeja uskoakseni menin, että näistä luvuista saan hyvät referenssiluvut tulevaisuutta silmällä pitäen.
Maanantaina hain rajoja maastavetotreenilleni ja yllätys oli varsin positiivinen, kun vielä 130 kg lähti kolme kertaa ylös ilman totaalista hyytymistä. Hieman enemmän olisi saattanut nousta, mutta en halunnut riskeerata selkääni sen enempiä, joten tulos jäi tuohon. Toisaalta, se on melkein 50 kg enemmän kuin mitä olen sarjapainoilla tehnyt, joten yllätys oli melkoinen! Tuon jälkeen tosin paikat olivatkin pari päivää niin jumissa, että olo oli kuin vasta treenauksen aloittaneella.
Keskiviikon treeni meni lähinnä palauttavana välipäivänä, jotta lauantaina jaksaisi treenata muiden pääliikkeiden maksimit. Muiden, kuin kolmen pääliikkeen (maastaveto, kyykky, penkki) osalta, eivät maksimitulokset niin kiinnosta, kun eiväthän ne muutenkaan varsinaisesti tärkeitä tai olennaisia tietoja ole. Tärkeintä on saada edes jotain osviittaa kehityksestä ja sen suhteen nämä niin sanotut pääliikkeet tekivät tehtävänsä.
Lauantain pääohjelmaksi jäi siis hakea kyykystä ja penkistä maksimit ja ne myös tuli tehtyä, ainakin niin pitkälle kuin kyykyn osalta uskalsi. Pienen hakemisen jälkeen 145 kg lähti kyykyssä kakkoselta ja siinä vaiheessa reidet tuntuivat niin tukkoiselta etten rohjennut 150 kiloa yrittää. Tähänkin tulokseen pitää olla silti tyytyväinen, sillä se oli enemmän kuin realistisesti uskalsin ajatella.
Penkistä ei noussut juurikaan sen enempää kuin mitä sarjoissakaan maksimit, ainoastaan 5 kg enemmän ykkösellä kuin mitä on vitosen sarjalla saanut tehtyä. Näin olleen melko säälittävä 72,5 kg jäi yhdellä yrityksellä maksimiksi. Mutta ainakin referenssiluvut on nyt saatu haettua ja kuka tietää jos paremmilla palautuksilla olisi saanut haettua enemmänkin. Niin tai näin, näissä luvuissa mennään ja viimeistään vuoden päästä ihmetellään vastaavia uudestaan.
Olo ainakin on erinomainen ja treenimotivaatio korkea. Tästä on hyvä, tai oikeastaan erinomaista jatkaa.
Tällä kertaa sivuan jotain aivan muuta kuin omaa elämääni ja sen sijaan käsittelen ajatuksiani erään elokuvatrilogian kautta. Viime aikoina olen muutenkin katsonut paljon elokuvia, sekä päässyt vähän pelaamisen makuun, mutta vain harva elokuvista, tv-sarjoista tai peleistä jaksaa lopulta herättää ajatuksia puhtaan viihdearvon ulkopuolella. Matrix-trilogia on yksi näistä, joten puntaroinpa sitä yrittämättä kuitenkaan tehdä minkäänlaista elokuva-arviota.
En aio suinkaan käydä läpi sen tarkemmin elokuvan juonta, sen tarkempia tapahtumia, henkilöhahmoja, ohjausta, efektejä tai muuta sellaista. Sellaisille on jo riittävästi eri foorumeita, sivustoja. lehtiä ja muita medioita, ja varmasti paljon asiantuntevampia sellaisia kuin allekirjoittanut. Lisäksi sellaiset kuuluvat vielä vähemmän blogiini kuin musiikki. Samassa hengessä musiikkijuttujeni kanssa kuitenkin mennään, joten tarkastelen asiaa hieman lähemmin sitä kautta.
Matrix
Trilogian ensimmäinen elokuva, Matrix, oli jo ilmestymisvuonnaan 1999 kohunsa ansainnut. Elokuvana se oli tietysti paitsi efekteiltään komea ja toiminnaltaan näyttävä, myös tavallaan kuvakerrontaa uudistava. Bullet time -hidastukset, näyttävät kung fu -taistelukohtaukset sekä piukat lateksiasut olivat omiaan herättämään huomiota katsojissa. Nämä kaikki olivat kuitenkin pinnallisia asioita ja ilman hyvää, puhuttelevaakin tarinaa, Matrix olisi vain yksi toimintaelokuva muiden joukossa.
Matrixin kiehtovin puoli on ehdottomasti sen eksistentialistinen käsittely. Elokuva toimiikin kahdessa eri kerroksessa: puhtaasti viihdyttävänä ja näyttävänä toimintaelokuvana, mutta myös kevytfilosofisena pohdiskeluna elämän olemassaolosta ja todellisuudentajustamme. Käytän sanaa “kevyt” nyt hyvin varovaisesti ja tulkinnanvaraisesti: suurin osa elokuva- ja tv-viihteestä kun ei ole missään muotoa filosofista, edes vertauskuvallisella tasolla, on jopa kevytfilosofiaksi luonnehtima Matrix asiassa selvästi monia muita edellä.
Elokuvan peruskysymykset – olemassaolo ja todellisuuden kyseenalaistaminen – ovat edelleen ajankohtaisia ihmiselle, vaikka näitä on käsitelty usean filosofin ja uskonnon voimalla kautta aikain. Hyvänä ratkaisuna Matrix enemmänkin kysyy kuin vastaa ja esittää vain yhden “teorian” siitä mitä elämä oikeasti voisi olla. Entä jos oikeasti eläisimme tietämättöminä matriisissa vailla tietoa todellisuudesta kuten elokuvassa on esitetty? Tai jossain hyvin vastaavassa keinotodellisuudessa yhtä tiedottomia oikeasta todellisuudesta? Mitä sitten? Ja miten kävisi, jos saisimme tietää siitä mahdollisesta oikeasta todellisuudesta tämän illuusion sijasta?
Matrix kertoo viihteellisen tarinan, aloittaa ja lopettaa sen näyttävästi ja toimii jatko-osiaan itsenäisemmin. Muun muassa näistä syystä leffa on uskoakseni sarjansa arvostetuin, pidetyin ja luultavasti myös helpoiten ymmärrettävissä.
Matrix Reloaded
Nelisen vuotta esiosansa jälkeen tullut kakkososa on sarjan vaikeatajuisin, eniten muista osista riippuvainen ja tavallaan myös hajanaisin. Se esittelee perinteisen tieteiselokuvan kuvastoa ykkösosaa enemmän aluksineen, robotteineen ja taisteluineen, mutta samalla se laajentaa kaksitasoisen viihde-elokuvansa uudelle tasolle. Siinä missä Matrix kysyy yksinkertaisen kysymyksen olevaisuudesta ja todellisuudesta toimintaviihteensä rinnalla, Reloaded vie asian astetta pidemmälle.
Elokuva sisältää paljon enemmän toimintaa, se on nopeatempoisempi ja se odottaa, että katsoja on sisäistänyt ja ymmärtänyt ensimmäisen osan kunnolla ja läpikotaisin. Varaa väärintulkintoihin ei ole, sillä Reloaded ei selitä, vaan iskee vaihteen isommalle ja kysyy enemmän. Toki se toimii myös puhtaana toimintaelokuvana, mutta sellaisena se on kuin seksikäs ihminen: pelkkä naitava runko ilman hajuakaan pään sisällä vellovista ajatuksista ja tunteista.
Reloaded esittääkin viihteensä rinnalle kaksi olennaista kysymystä ja ajatusta: eksistentialistisen ongelman yhä syvenevässä muodossa, mutta myöskin ajatuksen koneen – keinoälyn – motiiveista. Enää ei pohdita vain sitä “mitä jos elämämme onkin niin tai näin” tai kuinka paljon todellisuus on illuusiota ja aistiharhaa, vaan myös keinoälyn toimintatapoja, logiikkaa ja mahdollisia tunteita. Myös elokuvan luoma digitaalimaailma, itse matriisi, on vain ja ainoastaan ohjelmien metaforaa ja symboliikkaa ihmisille.
Koko elokuvan katsomisen ajan, samalla kun nauttii itse näyttävästä ja hienosti tehdystä toiminnasta, on muistettava, että matriisissa eivät päde samat luonnonlait kuin näennäisesti, ja kyse on vain ohjelmista ja sitä kautta myös täysin mielikuvituksellisista luomuksista. Tuolla digitaalimaailmalla on omat lainalaisuutensa, mutta aivan kuin oikeatkin tietokoneohjelmat, näitä sääntöjä ja lakeja voidaan rikkoa, muuttaa ja muokata lennosta. Aivan kuin tässä ei olisi vielä kaikki, on alkuperäisen Matrixin agentti Smith -ohjelmistokokonaisuus muokkautunut aivan uudelle tasolle ja sitä kautta elokuva mutkistuu entisestään, kun Smith yrittää paitsi ymmärtää inhimillistä elämää, myös tuhota tai vaihtoehtoisesti hallita sitä.
Kun vielä tämän päälle sankarimme Neo päätyy itse arkkitehdin pakeille ja sitä kautta koko Matrixin juurelle, on muiden asioiden varjossa haastavaa yrittää ymmärtää mistä kaikessa on kysymys. Mikä on koneen, keinoälyn motiivi ja mihin se pyrkii? Onko kaikki vain ihmisen mielikuvituksen evoluutionäärinen jatke ja onko mahdollista, että kone on kehittynyt itse isäntäänsä pidemmälle? Jatkaako keinoäly itsensä tiedostaen inhimillisten toimintamallien kehittämistä vai poimiiko se parhaat palat päältä hyläten heikot elementit systeemistään järjestelmällisesti?
Kun elokuva keskittyy kolmeen eri aiheeseen yhtä aikaa – toimintaviihteeseen, eksistentialismiin ja tekoälyn uhkakuviin että mahdollisuuksiin – onko ihme, jos moni katsoja putoaa kärryiltä ja näkee elokuvan vain “omalaatuisena toimintapätkänä”? Enkä edes mielestäni luetellut kaikkia leffan puolia.
Matrix Revolutions
Sarjan päätososa oli suoraa jatkoa edeltäjälleen ja ilmestyi samana vuonna Reloadedin kanssa. Samalla sarjan luonne muuttui merkittävästi. Enää ei painittu niinkään eksistentialismin kanssa ja itse matriisin osuus oli selvästi kahta aiempaa vähäisempi. Sen sijaan hyvää, näyttävää ja tilannerikasta toimintaa oli luvassa sitäkin enemmän, mutta samalla mielestäni selvästi selkeämmin esitettynä ja kurveja oikoen. Ehkä osittain tästä syystä myös itse rankkaan leffan trilogian huonoimmaksi, millaiseksi se tunnutaan mieltävän myös yleisellä tasolla.
Revolutions on kuitenkin siinä mielessä luonnollinen pettymys katsojille, ettei se vastaa kahden ensimmäisen elokuvan kysymyksiin. Se ei ole katsojilleen reilu kuin korkeintaan sinänsä onnellisen loppunsa osalta ja jättää kysymyspallon katsojalle. Se ei tarjoa selkeitä vastauksia, jos ei nyt varsinaisesti esitä hurjasti uusiakaan (pois lukien ehkä Neon selittämättömän voimallisuuden), mutta esittää kiinnostavasti kuitenkin pohdiskelua Smith-ohjelman suunnalta elämän tarkoituksesta ja teoretisoi miten kehittyvä tekoäly pyrkii sekä hallitsemaan että ymmärtämään elämää.
Se näyttää myös tietokoneälyn viruksenomaisen luonteen saavuttaessaan tietoisuuden. Sille ei riitäkään, että se palvelee tarkoitustaan, vaan että se voi saavuttaa enemmänkin, ikään kuin nousta omaksi entiteetikseen ihmisen rinnalle ja jopa valjastaa tämän käyttöönsä, mutta enemmässä määrin kuin alkuperäisen Matrix-elokuvan ihmiskarja.
Samalla, elokuvan loppukliimaksin lähestyessä, Smith myös kyseenalaistaa ihmisen tunteet, halut, valinnat ja oikeastaan kaiken mitä olemme. Ja kuitenkin taustalla elokuva etenee kuin eeppinen fantasia- tai scifi-tarina räiskyvine toimintakohtauksineen, ihmiskohtaloineen ja massiivisine rakennelmineen, robottiarmeijasta puhumattakaan.
Vaikka elokuvan lopetus on selkeän onnellinen ja toiveikas, ihmisten lopullista kohtaloa ei näytetä. Sitä ei selvitetä eikä kerrota, että “mitäs sitten tapahtuikaan?” Eikä sillä ole väliäkään, sillä olennaisemmat kysymykset on jo esitetty elokuvan “lopputaistelussa”. Olennaisempaa on, itse metaforaluonteisen taistelun sijasta, kysymykset agentti Smthilta, että myös Neon antama vastaus, joihin tavallaan koko Revolutions satsaa filosofisen paukkunsa. Elokuva palaa koko trilogian alkuasetelmiin: siniseen ja punaiseen pilleriin. Kysymys on valinnasta.
Lopetus on ehkä massiivisen kysymys- ja metaforatulvan jälkeen hieman ontuva, tai ainakin yllättävän “kevyt”, mutta päätösjakson luonteen tiedostaen sen ymmärtää ja ainakin minä annan anteeksi.
Sen enempää lässyttämättä liitän loppuun päätösosan kiinnostavimman keskusteluosion, joka ehkä summaa paremmin Matrix-trilogian filosofisen pointin paremmin kuin mikään muu yksittäinen tekijä.
Agent Smith: Why, Mr. Anderson? Why do you do it? Why get up? Why keep fighting? Do you believe you’re fighting for something? For more than your survival? Can you tell me what it is? Do you even know? Is it freedom? Or truth? Perhaps peace? Yes? No? Could it be for love? Illusions, Mr. Anderson. Vagaries of perception. The temporary constructs of a feeble human intellect trying desperately to justify an existence that is without meaning or purpose. And all of them as artificial as the Matrix itself, although only a human mind could invent something as insipid as love. You must be able to see it, Mr. Anderson. You must know it by now. You can’t win. It’s pointless to keep fighting. Why, Mr. Anderson? Why? Why do you persist?
Neo: Because I choose to.
Juuri nyt on pää täynnä niin paljon ylimääräistä energiaa, että pää tuntuu siltä, että se voisi räjähtää tähän paikkaan. Ei siksi, että olisin huonolla tuulella, tai että asiat olisivat varsinaisesti edes huonosti, mutta olen selvästi onnistunut käyttämään energiaani liian vähän (olisikohan asialla jotain tekemistä sen kanssa, että tämän viikon juoksulenkit ovat jääneet välistä…) ja näin ollen ikään kuin ylimääräinen energiavaraus on jäänyt päähän vellomaan kuin ylimääräinen adrenaliini-endorfiini-sekoitus.
Tarkoitus on myös ollut kirjoitella tässä aiheesta jos toisesta pidemmin, mutta aikataulunatsin Excel-harjoitukset ovat jääneet vähän vähille. Tai oikeastaan eivät ole, vaan kaikki on tiukasti ollut hallinnassa, mutta aikatauluttamisen SS-kapteeni vain unohti varata bloggauksellekin aikaa ja nyt sitä sitten kirotaan yksin ja lujaa.
#1
Mutta ärsytyslistalla on asioita, jotka nousevat mieleen negatiivisen energian myötä. Tyhmät, ajattelemattomat ihmiset saavat listalta sijan yksi. Monivuotinen mestaruus on jälleen kerran jaettu ihmisille, joilla aivosolujen määrä on pienempi kuin heidän kengännumeronsa. Yksinkertaisia ajattelemattomuuksia, jotka sitten kostautuvat onnettomuuksina, potenssiin nousevina probleemina ja muina haittoina. Kuolkaa!
#2
Toisena listalla ovat hankalat ja uusavuttomat ihmiset. Kyvyttömät tekemään aikatauluja, taitamattomia laatimaan suunnitelmia tai sanomaan “kyllä” tai “ei”. Sokeita näkemään elämäänsä yhtä minuuttia pidemmälle. Ja sitten huokaistaan maailmantuskasta ja valitetaan stressistä tai burnoutista, kun suosikkiohjelma jää katsomatta, koska päikkärit venyivät kolmituntisiksi tai kun piti tehdä Facebookin loputtomia kyselyitä “minkä värinen koirankarva olet?” -hengessä. Teitä pitäis potkaista perseelle.
#3
Pronssia jaetaan turhille rutisijoille, joilla ikinä mikään ei ole hyvin ja elämä on täyttä tuskaa. Siitä ei kuitenkaan haluta päästä eroon, vaan jakaa se mahdollisimman monelle Facebookin ja muiden sosiaalisten työkalujen välityksellä. Edes hyvät asiat eivät voi olla täysin hyviä, vaan niissäkin on aina jotain vialla ja tai sitten itketään siitä, että mikään ei ole vielä vialla, mutta hetken päästä varmasti on. Sairastukaa vaikka tautiin.
Allekirjoittanut lähtee viettämään ansaittua viikonloppua ja toivon mukaan purkamaan negatiivisen energiansa ulos vähemmän negatiivisin seurauksin. Adios, vamos los locos!
Olen puolitietoisesti vältellyt kirjoittamista blogiini, sillä tuntuu, ettei elämässä ole tapahtunut viime aikoina juuri mitään. Siis mitään normaalista arjesta poikkeavaa. Olen ikään kuin mennyt eteenpäin tyhjäkäynnillä, vailla minkäänlaisia merkittävämpiä tapahtumia, tunteita tai edes jännittäviä hetkiä. Toisin kuin voisi luulla, elo ei ole silti ollut tylsää, masentavaa tai tympäisevää, mutta juuri mikään ei ole kirvoittanut kirjoittamaan, kanavoimaan ajatuksia ja näin ollen tuntuu kuin päässä kaikuisi tyhjyyden ääni.
Merkittävintä lienee jälleen yhden ikävuoden karttuminen, mutta tuonkin merkkipäivän vietin niin minimalistisissa merkeissä, että se tuntui vähäpätöisemmältä kuin moni muu päivä. Toisin kuin alunperin olin suunnitellut, en kutsunut ystäviäni kylään, en viettänyt villejä kekkereitä kaupungilla, enkä tehnyt mitään sellaista mistä edes muistaisin tämänkertaisen vanhenemispäivän mitenkään. Tähänkin ajatukseen sain silti takerruttua, sillä se tietysti toi mieleen edellisen syntymäpäiväni ja sen tunteita revittelevän ajankohdan vuosi sitten. En halunnut luoda itselleni heti perään toista yhtä raastavaa syntymäjuhlaa, mutten toisaalta myöskään halunnut jättää päivää yhdentekeväksi muiden joukossa. Onhan syntymäpäivät kuitenkin aina hyvä syy tavata ystäviä, kavereita ja tehdä jotain itselleen mukavaa, poikkeavaa jopa.
Aikani tasapainoteltuani asian kanssa päädyin vain katsomaan elokuvia, syömään pizzaa ja tekemään kirjoitustöitä. Ah, miten innostavaa.
Vanheneminen on kuitenkin kaikesta huolimatta myönteinen asia. Ikävuodet ovat tuoneet paljon kokemusta, ymmärrystä ja sen myötä myös viisautta. Jos ei nyt aivan kirjaimellisesti älykkyyttä, niin ainakin jonkinlaista älliä elosta ja ympäristöstä. Sen varjona kuitenkin laahustavat sellaiset asiat kuin kyynisyys ja tietynlainen kehittymisen tarve. Jälkimmäisen mieltäisi äkkiä puhtaasti positiiviseksi asiaksi, mutta olen huomannut tuollakin asialla olevan omanlaisia negatiivisia taakka-arvojaan.
Kun ihminen kehittyy jollain osa-alueella, se tuo väistämättä aina mukanaan jonkinlaista muutosta. Pinnallista, lähinnä, sillä perusluonnetta eivät minkäänlaiset kehitysaskeleet muuta, mutta oman sointinsa ja sävynsä ne kantajalleen tuovat. Se voi näkyä käytöksenä, tai kuulua valituissa sanoissa ja lauseissa, ehkä ihmisen habituksessa tai asenteina, mutta yhtä kaikki: pienetkin kehitysaskeleet luovat perhosefektiä omassa pienessä universumissaan, joka tässä tapauksessa yksilönä tunnetaan.
Samalla kun olen pyrkinyt olemaan niin sanotusti vähemmän vittumainen ihminen, kärsivällisempi ja ymmärtäväisempi ihminen, olen huomannut senkin ärsyttävän ihmisiä, myös itseäni. Kuvio toimii kuin laki energiasta: sitä ei tule tyhjästä, eikä se ikinä häviä tyhjään, vaan se muuttaa vain muotoaan. Aivan kuin hyvien ja huonojen puolien määrä olisi vakio, johon ei voi vaikuttaa. Jos olet mukava ihminen, olet joidenkin mielestä liian mukava, ehkä jopa tylsä ja nössö. Jos olet vittumainen ihminen, olet taatusti joidenkin mielestä liian vittumainen ja epäkaivattua seuraa.
Jos tiedät “liian paljon”, olet besserwisser. Jos et tiedä tarpeeksi, olet sivistymätön moukka. Jos olet zen ja vältät pikkumaisuutta, olet ärsyttävä hippi ja “herra/rouva täydellisyys”. Jos taas osoitat tunteita, olet aggressiivinen juntti ja barbaari. Vaikka kärjistyksiä kuinka pehmentäisi, nämä samat piirteet toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka sitten vähäisemmässä mittakaavassa.
Huomaan taas tajunnanvirran ottaneen minusta niskaotteen ja pyrin ohjaamaan energisyyteni muunlaiseen aktiviteettiin loppuillan osalta. Päivän liikuntapuolen jo suorittaneena taidan keskittyä musiikkiin, pelaamiseen ja illan hämärtymisen myötä sosialisointiin hyvässä seurassa. Palaan asiaan myöhemmin, toivottavasti vähemmän rönsyillen.
Ξ August 7th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Tämä teksti sai alkunsa kesäkuussa kirjoittamastani tekstistä, tai oikeammin sanottuna sen saamista lukuisista kommenteista. Aihe oli Irtiottoja ja poltettuja siltoja ja käsitteli välien katkaisemista ex-tyttöystäviini, enemmän tai vähemmän perustellusti.
On sinänsä hauska havaita, että näissä parisuhdeasioissa exiin liittyen tuntuu olevan eroja niin kulttuuri- kuin myös ideaalitasoilla. Toisaalta ajatus saattaa kulkea kuten allekirjoittaneella:”En ole niin pikkumainen, että katkaisisin välit exiini vain siksi, että erosimme.” tai ajattelemalla “Olen parempi ihminen, kun kykenen pitämään välit kunnossa exiini sen sijaan, että polttaisin sillat.”
Vastaavasti voisi ajatella, että jos muutkin pystyvät siihen, miksen minäkin. Ehkä mainitsin jo asiasta aiemminkin, mutta miksei vanha luotettava ystävä, rakastettu, partneri olisi sen yhteydenpidon ja kaveruuden, jopa ystävyyden arvoinen myöhemminkin? Niin, kunpa kaikki olisikin käytännössä yhtä yksinkertaista kuin paperilla.
Vertaisinkin tätä ennemminkin bisnesmaailmaan. Ei kysymys ole vain siitä, että “asiat ovat näin nyt, koska ovat aina olleet näin“, vaan kyse on myös suhteiden ylläpitämisestä siten, että suhde on molemmille mieluisa eli liiketoiminnan kielellä: kannattava.
Erään kaupanalan opetuksen mukaan asiakkaisiin pätee 1/12-sääntö. Kun molemmat ovat tyytyväisiä, asiakassuhde jatkuu. Kun asiakas tulee kohdelluksi huonosti, vaaditaan peräti 12 hyvää kokemusta ennen kuin huono kokemus “tulee hyvitetyksi“.
Miten tämä liittyy sitten parisuhteisiin? On selvää, että tunnetasolla – johon 1/12-sääntökin liittyy – ei vain riitä, että suhteita pidetään elossa satunnaisella “moi, mitä kuuluu?” -jutustelulla vailla kiinnostusta. Eikä edes tuollaista tapahdu, jos kerran ex-siippa ei kiinnosta. Onko siis ihme, etteivät välit säily, jos ihmissuhde on kuin kylmä tuulenpuhallus?
Varsinaisen pesäeron yllä olevaan käytökseen teen suoranaisella vittumaisella käytöksellä tai siltojen polttelulla. Kumpi tahansa voi toteutua, tai toinen jopa johtaa toiseen, mutta jos sillat poltetaan ensin, voidaan olettaa, ettei tuo vittumainen käytös näiden kahden välille muodostu, ellei toinen sitten koe tuota siltojen polttamista sellaiseksi.
Niin tai näin, on paljon helpompi ymmärtää – sillat kerran poltettuaan – miksi muut ihmiset tekevät niin. Enää se ei tunnukaan vain kreikkalaiselta draamalta, televisiosarjojen ja elokuvien värittyneeltä “todellisuudelta” tai katkerien kavereiden typeriltä tempauksilta. Tuollainen irtiotto voi todellakin olla helpotus ja terveellinen asioista irti päästäminen, otteen irrottaminen jo hukkuneen käsivarresta, jottei se veisi itseään mukanaan veden syövereihin.
Jokainen tehkööt tavallaan, mutta kuten nimimerkki Lindan kommentti hyvin osoittaa, joskus on varsin hyvä todeta, että kyyninen katse vailla ruusunpunaisia laseja on palkitsevaa, suotavaa ja itselle jopa suoranaiseksi hyväksi.
Ξ August 5th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Vaikka olen parissa viime kirjoituksessani kuulostanut negatiiviselta, ahdistuneelta ja varmasti myös valittavalta, on oloni mitä loistavin. Ehkä tärkeintä onkin ollut poistaa tuollaista henkistä kuonaa pois pään sisältä ja keskittyä taas elämän valoisiin puoliin.
Taakse jäänyt viikonloppu oli sekin yhtä aikaa sekä mahtava, että kamala. Nautintoa ja raastavia olotiloja. Enkä tarkoita raastavuudella nyt sellaista fyysistä kipua mitä esimerkiksi urheilu antaa, vaan henkistä ahdistusta, voimakasta ärtymystä, suruakin. Olin toisaalta kovasti pettynyt myös itseeni, tavallaan olen vieläkin, mutta eteenpäin on mentävä, ja eteenpäin on mentykin, ja näinpä ollen olokin on normalisoitunut ja parantunut.
Mikä ihme sitten tekee normaalista arkipäivästä tai -illasta niin erikoisen tai ihmeellisen, että siitä pitää kirjoittaa? Ei oikeastaan mikään normaalista poikkeava, siinä ehkä sen hauskuus onkin.
Havahduin asiaan oikeastaan sohvalla lojuessani ja elokuvaa katsoessani. Takana oli hyvä ja raskas salitreeni, sekä virkistävä, hiet päältäni huuhtova ja nautinnollinen suihku. Raukea, virkistynyt tunne ja kuitenkin sellainen kovin eläväinen, palkitseva olo tuntui koko kropassa ja tietysti päässä asti. Huomasin huokaisevani hyvästä fiiliksestäni, melkein kuin olisin saanut hyvää seksiä. Mutta ei, siinä makaan yksin sohvalla pyyhe päällä ja totean vain itsekseni kuinka hyvä onkaan olla.
Vaikka olen nyt monta päivää onnistunut olemaan pelaamatta ja kuunnellut iltaisin vain musiikkia sekä turissut erinäisten tuttujen ja kavereiden kanssa chattien, tunnen silti eläväni maukasta eloa. Treeni on kulkenut, töissä ovat asiat kunnossa, ehdin tekemään lähes kaikkea mitä haluan ja muutenkin takana on hyvä, rentouttava loma. En yksinkertaisesti voi, halua tai kehtaa valittaa. Eikä siihen oikein ole syytäkään, paitsi jo aiemmin sivuamani seikat, joiden tuoma fiilis käsiteltiin jo aiemmissa postauksissani.
Elämä on hienoa, mutta joskus se täytyy tajuta ja ymmärtää kokonaisvaltaisesti, eikä vain hyväksyä oma hyvä olonsa kuin itsestäänselvyytenä, jota se lopulta ei kuitenkaan ole.
Kirjoitin keväällä, vain jokunen kuukausi sitten, otsikolla Kauhea narsisti. Tuo aihe ponnahti päähän kuluneen viikonlopun jälkeen. Tunnen jälleen kerran olevani kamala ihminen, epämiellyttävä yksilö ja syyllistynyt muiden elämän, tai niiden hetkien, pilaamiseen. Tunnen lievää vastenmielisyyttä itseäni kohtaan. Mitä enemmän pyristelen virtaa vastaan ja koitan olla parempi ihminen, sitä kaameampaa sotkua jätän jälkeeni. Tai ainakin tiedostan sen paremmin. Liian hyvin.
Kuluneen vuoden aikana olen jättänyt taakseni liikaa rikkoutuneita sydämiä, sekä omani, että muiden. Mitä pidemmälle virrassa ehdin uida, sitä enemmän tuntuu, että kaikki toistuu uudelleen ja uudelleen. Tuntuu, että paeta ei voi, mutta taistelukin on vain tuulimyllyjä vastaan. Tietyt kehät toistuvat kerta toisensa jälkeen, uudestaan ja uudestaan.
Toisinaan myös tuntuu, että mitä enemmän elämästä oppii, sitä vähemmän sitä osaa elää oikein. Tai ainakin sitä kaameammalta tuntuu tehdä virheitä, joita jo olisi pitänyt mielestään oppia välttämään. Takana oleva viikonloppu jätti sellaisen tunteen, etten vaan osaa. Se jätti myös tunteen, että pahoittamalla muiden mielen aiheutin samalla tuskaa myös itselleni. Eräänlainen itsekkyyden huipentuma? Kuin hajottaessaan peilikuvansa suuttuisi entisestään kuvajaisen hajotessa omien silmiensä edessä? Aivan kuin Narkissos, joka rakastui omaan peilikuvaansa ja kuihtui pois sitä tuijottaessaan.
En silti salli itseni potea minkäänlaista moraalista krapulaa, morkkista, sillä joissain asioissa on vain parempi kuunnella järjen ääntä, sen sijaan, että ajattelisi asioita paremmalla mielellä vain hyvien muistojen kautta, tai vastaavasti vihaisena, suuttuneena vain huonojen asioiden kantilta. Joskus kultainen, kyyninen keskitie on paras tapa lähestyä asioita, jopa silloin, kun sen sivuoireena voi loukata tai satuttaa itseään. Joskus kipu on vain hyvästä ja paras läksy mitä elämänkoulu voi kävijälleen antaa.
Ξ August 2nd, 2009 | → 2 Comments | ∇ Elo |
Tällä kertaa otsikko sanoo enemmän kuin itse teksti, sillä en jaksa kirjoittaa paljon, mutta jotain on pakko saada ulos koneistosta kuitenkin. Päädyin eilen, hieman tahattomasti, alkoholin pauloihin ihan siinä määrin, että lopputulokseksi tuli krapula. Jo toinen todellinen krapula parin viikon sisään. Huolestuttavaa: tämä kuulostaa pikemminkin viime vuodelta kuin tämän vuoden touhulta.
Syy on kuitenkin selvä, kun jotain sellaista tapahtui – mistä ehkä myöhemmin lisää – mikä sai aikaiseksi ahdistuksen, ärtymyksen tai niin sanotun nollaamisen halun, niin myös alkoholi alkoi virrata enemmän ja lopputuloksena olinkin menossa jatkoille aamuneljältä. Parasta tässä on kuitenkin se, etten tuntenut ketään jatkoporukan tyypeistä, en tiennyt edes minne olimme menossa, saati mitä perillä olisi.
Kimppataksi täynnä pääasiassa reilusti vanhempaa populaa paikallisesta klubista ja kohti jonnekin Turun lähiöitä ja lopputuloksena päätyminen juomaan viiniä ja juttelemaan filosofiaa aina aamun puoli kymmeneen asti. Sitten sijainnista hajuakaan olematta tallustelin isäukkoni siirtolapuutarhamökille nukkumaan, jossa isä onneksi oli paikalla harrasteidensa parissa.
Kun muutamaa tuntia myöhemmin heräsin sängyltä, olikin jo myöhäinen iltapäivä, ja kaiken lisäksi olo päänsärkyinen, väsynyt ja nuhjuinen. Kun kyydin saatuani pääsin kotiin, päätti myös krapula tehdä tuloaan. Hienoa. Kaiken lisäksi minun piti vielä nähdä Ruotsista asti saapunut nettituttavuuteeni illalla ravintolassa, joten lepoonkaan ei ollut aikaa.
Krapulaisena en saanut edes ruokaa alas, vaan jouduin taipumaan loiventaviin kuiviin siidereihin. Miten säälittävää. Nyt muutamaa tuntia myöhemmin olo on parempi, mutta väsymys valtava ja nälkäkin tuntuu aidolta. Miten voikin olla typerä ja vetämätön olo.
Kun päälle vielä summaa viikonlopun tapahtumat, on jokseenkin sellainen olo, että nyt vaaditaan itsensä rankaisemista ja kovaa sellaista. Nyt saa loppua rällästelyt, dokaamiset ja muut moiset turhuudet, ja aika nostaa itsensä takaisin rotiin loman hellästä hedonismikylvystä. Tällä hetkellä vihaan arkea, mutta huomenna jo luultavasti rakastan sitä.
Tervemenoa itse pilaamani viikonloppu, tervetuloa rutiinien täyttämä arki.