Vihdoin yhdeltä pääsin lähtemään ulos, heti kun oli reittisuunnitteluni Bostonin keskustaan tehnyt, jotta näkisin kaupungista muitakin alueita kuin mitä olin kahdella ensimmäisellä kerralla jo nähnyt. Mutta matkalla oli pakko poiketa Quincyn puolella paikalliseen dineriin testaamaan jenkkiläistä aamupalaa. Valitsin listasta kolmen kananmunan, paistettujen perunoiden ja pekonin yhdistelmän, johon kuului myös pari paahdettua paahtoleipää. Varsin hyvää, muttei lainkaan niin rasvaista kuin mitä oletin. Juomaksi kahvia ja tuoremehua, joista molemmat ovat hyviä täällä. Etenkin juomani tuorepuristettu tuoremehu on järisyttävän herkullista. Mainitsinko muuten etten yleensä sano pitäväni syömisestä? Ilmeisesti reissussa ja hyvässä seurassa syöminen tekevät tähän poikkeuksen.
Metrolla reissu keskuspuiston (Boston Common) liepeille ja läpi puiston tallustelemaan kuin kunnon turisti konsanaan. Patikointia ja valkokuvia keskustassa. Korkeita kerrostaloja ja isoja autoja, tasainen liikenteen melu ja puluja kuin Suomessa konsanaan. Tässä kaupungissa on jotain samaa kuin Helsingissä. En tiedä johtuuko se koosta (Bostonissa on n. 600.000 asukasta, esikaupunkeineen muistaakseni n. 3,5 milj.), iästä (iältään tämä on tietääkseni maansa vanhimpia), arkkitehtuurista (tämä New Englandin alue on kuulemma USA:n eurooppalaisinta) vai fiiliksestä, mutta jotain samaa näissä vain on. Boston vain on mukavampi, ainakin näin turkulaisesta aspektista. Ja nämä amerikkalaiset donitsit ovat maukkaita ja edullisia: kahvikombo 2 donitsilla vain noin neljä taalaa. Hyvää, halpaa ja epäterveellistä – sehän sopii meikän lomaan.
Muutaman korttelia myöhemmin huomasin joen toisella puolella ison obeliskin. Tietämättä sen tarkemmin itse rakennelmasta kuin etäisyydestäkään, ylitin joen ja lähdin kohti tuota komeaa, jättimaista kivipaasia. Mieli teki kuitenkin olutta, joten apilanlehdellä koristellun Sullivan’s Pubin kyltin nähdessäni oli suoranainen pakko pujahtaa sisään ja tilata tumma Guinnessin olut, joka on yksi suosikeistani. Täällä saa suorastaan yllättävän monesta mestasta tuota ‘isoa G:tä’ suoraan hanasta, eikä hintakaan ole pahempi: Sullivan’s täytti tuopin 4,5 dollarilla. Koittakaapa monestako kotimaisesta baarista saatte samaa alle kolmen ja puolen euron.
Maittavan maltaisen jälkeen oli aika jatkaa matkaa kohti isoa paasia. Matka oli ehkä yllättävänkin lyhyt ja saapuessani tuolle suurelle kivelle minulle selvisi paikan olevan itse Bunker Hill, jossa kolonialistit, nuo tulevat amerikkalaiset taistelivat brittejä vastaa verisiä itsenäisyystaisteluita matkalla kohti liberaalia unelmaansa. Harmikseni myöhästyin viitisen minuuttia itse tornissa vierailulta. Oh well, kaikkea ei voi aina saada.
Oli aika suunnata takaisin keskustan suuntaan, mutta ensin piti etsiä silta, jolla ylittää joki, sillä olin aivan joen levenevällä suulla. Suuntasin kohti rantaa ja oletettua satama-aluetta. Päädyin keskelle purjeveneitä, josta sainkin kävellä melkoisen lenkin, ennen kuin päädyin takaisin joen toiselle puolelle. Vasta joen ylitettyäni havahduin siihen, miten hiljaista toisella puolella oli ollut ja miten erilainen hajumaailma keskustassa, tarkemmin tällä kertaa North Endissä, oli.
Jokusen korttelintapaisen pohjoisreunalla sorvattuani osuivat silmäni mukavannäköiseen bar & grill -paikkaan, puhumattakaan vessahädästä. Sisään, vessaan ja olutta. Tällä kertaa olueksi osui jotain hyvin laimeaa ja melko mautonta litkua, joka kyllä häviäisi kotimaiselle lagerille. Harmikseni en muista nimeä, mutta pettymystä kompensoi upea all-american blonde -tyylin tarjoilijatar. Pieni nälkä mukamas kaivoi sisuksiani, tai sitten se oli haluni saada massaa luideni ympärille, joten tilasin alkupalalistalta kanansiipiä oletuksenani pieni annos. Niinpä niin: kymmenen kappaletta friteerattuja kanansiipiä parilla eri soosilla ja porkkanatikuilla. Parhaita kanansiipiä tähän asti ikinä, mutta samalla hyvin täyttävä annos. Jälkiruoaksi vielä Bass-olut ja matkaan. Tuokin on sieltä maultaan keveimmästä päästä olutta, suoraan sanoen vähän tylsähkö.
Nokka tukossa ja napit korvissa laahustin musiikkia kuunnellen ristiin rastiin keskustan kortteleita läpi. Näemmä North Endin “satama” onkin lähinnä vauraampien ihmisten aluetta, ainakin rakennuksista ja purjeveneistä päätellen. Kelpaisihan sitä tuollaisella alueella asua, vain muutaman korttelin päässä metrosta ja kaikista isoista rakennuksista, kaupoista ja palveluista nyt varmaan puhumattakaan.
Pienen kaartelun jälkeen piipahdin sisälle jonkinlaiseen sporttibaariin ja taas ovella kysyttiin paperit. Onhan se hienoa, että tällainen reilu kolmikymppinen sälli menee kaksykkösestä. Vakavasti puhuen: tuntuvat olevan tosi varovaisia ikärajojen suhteen, joten passi on hyvä olla aina mukana. Baari itsessään oli mukava bar & grill -tyylinen mesta, joskin nälättömänä tyydyin vain juomaan pari olusta, tuijottamaan säännöistä tajuamatta baseballia sekä ihmettelemään näyttelijätär Eva Mendesiä muistuttavaa baariminnaa. Mahdollisesti kaunein tapaus tällä reissulla tähän asti.
Oluet kietaistuani oli iltahämärä jo laskeutunut ja pilvenpiirtäjät – jotka eivät ole ainakaan Bostonissa niin korkeita kuin olisi voinut luulla – komeimmillaan. Pimenevän illan ja syttyvien valojen kontrasti on komea näky livenä. Kuin tv:ssä ja elokuvissa, mutta paljon vaikuttavampi. Voin vain aavistella millainen näky minut kohtaa New Yorkissa.
Seuraavaa baaria ei sitten ikinä löytynytkään, vaikka vaeltelin jo paikoin tutuksi käyneitä teitä ja katuja ristiin ja rastiin. Aikani talsittuani tylsyys iski ja päätin palata Quincyyn syömään iltapalaa ja ottamaan pari olutta lisää. Metrolla perille ja Hancock Streetin mies päätyi uudestaan Hancock Taverniin imemään kiduksiinsa Texas Burgerin. Tai yritys oli ainakin kova: Hancock Streetin mies oli unohtanut, että chili tarkoittaa täällä sitä chili con carne -tyylistä jauheliha-papu-chilikastiketta, joten hampurilaisateria lohkopottuineen oli liian iso annos syötäväksi. Ja maksoihan se peräti hurjat 7 dollaria! Eipä käy ulkona lounastus kukkarolle kalliiksi.
Takaisin kämpille, nettiin asioita hoitamaan ja pari olusta mojito breezerin kera naamaan. Näin sitä valvotaan kahteen puolivahingossa New Yorkin -reissua edeltävänä päivänä. Ehkä sitä sitten bussissa ehtii nukkua.
ke 16:40 <@Serpent> twilighte: joo
ke 16:40 <@Serpent> ja Madbert
Keskiviikko ja samalla viimeinen päivä ennen reissua Nykiin. Nyt alkaa sekin reissu jo jännittää. Takana on todellakin kahdentoista tunnin yöunet ja virkistävä suihku, mutta olo on silti vielä sekava: aivan kuin olisin vieläkin humalassa ja tolkku hieman pois.
Tarkoitus on selvittää bussiyhteys Nykiin ja käydä pyörimässä Bostonissa ja ehkä vähän Quincyssa, ja yrittää flunssasta huolimatta tehdä jotain muutakin kuin istua sisällä. Tämä räkäisyys ei oikein asiaan auta, mutta minkäs teet. Kaiken lisäksi kaikki lenkkeilyni on jäänyt tekemättä, mikä hieman harmittaa – vaikka eipä sillä, että ulkona edes aurinko paistaisi, joten davidhasselhoffmaiset rantajuoksut saavat jäädä nyt väliin. Damn – juuri kun minulla on uudet aurinkolasitkin hankittuna.
Taidan kuitenkin suunnata ulos ja käydä haukkaamassa vähän lounasta.
Lomalenssussa
Viimein se flunssanperkele iski ja heräsin aamulla nokka tukossa ja pää räästä täynnä. Olo ei suosinut ulkoilua ja seikkailua, vaan eipä suosinut ulkoilmakaan sateisella hunnullaan. Alistuin suosiolla ajatukseen sisällä lokoilusta ystäväni ja hänen jälkikasvunsa seurassa, mikä tekikin minusta aamupäivän au pairin neljävuotiaan lapsen viihdyttämisessä ja langattoman nettiyhteyden virittämisessä perheen uuden langattoman reitittimen avulla.
Tarpeeksi säädettyäni ja itsekin tovin pari netissä roikuttuani oli aika lähteä asioille perheen mukana, sillä tylsäähän se olisi ollut sisälle yksin jäädä. Matkasimme lähistön hauskasti nimettyyn Braintree-yhteisöön, joka ilmeisesti on oma pikku kaupunkinsa.
“Meillä on aina perjantai.”
Asioiden jälkeen oli aika suunnata syömään ja paikaksi valikoitui TGI Friday’s, jonka mottona kuuluu:”Friday’silla on aina perjantai“. Menua selatessani tuo lause oli helppo uskoa, sillä paikan herkut vaikuttivat todella maukkailta. Ravintolan erikoisuutena tuntuivat olevan erilaiset Jack Daniel’s -bourbonin kanssa marinoidut tal glaseeratut liha- ja kalaruoat. Kyllähän sellaisia pitää maistaa tilaisuuden tullen!
Annoksekseni valikoitui JD-kombolautanen, johon sai valita kaksi ‘puolikasta’ näistä eri annoksista, jonka lisäksi mukaan kuului kermainen perunamuussi, sekä kasviksia. Valkkasin ulkofilettä sekä porsaan kylkipaloja, ja äimistyin miten herkullinen oli! Mehevää, mehukasta ja mureaa lihaa kumpikin, aivan sairaalloisen hyvää maultaan! Muusikin oli parhaasta päästä ikinä. Tämä meni helposti kärkeen tämän reissun ruoista tähän asti. Eikä hinta ollut paha: n. 17 dollaria koko kombo.
Jälkiruoaksi moisen herkkumätön päälle oli tietysti vedettävä jotain todella makeaa jenkkijälkkäriä, joten nappasin menusta makeimmalta näyttävän kakun. Kermavaahtoa, maapähkinävoita, suklaakastiketta ja mitä vielä… Kakun “kruunasi” aiemmin ekana päivänä maistamani maapähkinämakeinen. En ollut väärässä sanoessani tarjoilijattarelle, että tuo herkku saisi meikällä menemään väreitä selässä. Kakku oli kyllä eittämättä erittäin hyvää, mutta NIIN makeaa, että tuntui siltä, että koko pää sulaa sitä syödessä.
Tuon äärimakean mielenräjäyttäjän lisäksi bongasin listasta mustikkaisen Long Island Ice Tea -drinkin. Tuollainenhan oli aivan pakko tilata, sillä paitsi, että tuo kyseinen jäätee on – menun mukaan “jäätee, jota isoäitisi ei juonut” – hyvä drinkkinä ja kallis Suomessa, myös ensimmäistä kertaa näin sen mustikkaversion. Koristeena mukissa oli karhunvattuja tuomassa lisäväriä itse juomaan. Aivan loistavaa. Tuollaisiahan olisi voinut kiskaista vaikka puolitusinaa janoonsa. Näillä sanolla: käykää Friday’s-ravintolassa, jos käytte Jenkeissä ja sellaiseen törmäätte. Suosittelen lämpimästi.
Kun räkä selätti miehen
Ruokailun jälkeen piti käydä kaupassa; perheenäidin ruokakaupassa meikäläisen paikallisessa apteekki-Alko-yhdistelmässä – Rite Aid -nimisessä marketissa. Kauppa tuntui olevan kuin yhdistelmä kemikaaliota hiustenhoitotuotteineen, apteekkia lääketarvikkeineen sekä Alkoa viinaosastoineen. Ja saipa kaupasta myös naposteltavaa, limuja ja muuta pientä mukavaa. Suuntasin alkoholiosastolle tarkastelemaan hintatasoa. Koska muistin ulkoa vain joidenkin viskien ja ginien hintoja Alkosta, käytin näitä referenssitasona. Halvempaahan täällä on, arviolta noin 25-40%, sillä esimerkiksi Suomessa noin 50 euron arvoinen skottiviskipullo maksoi Rite Aidissa vain noin 35 euroa. Tanquerayn 1,75 litran(!) kokoinen pullo tuntui olevan vain hitusen kalliimpi kuin Suomessa vastaava 0,7 liran leka. Voi veljet – täällä ei kehtaisi halpisviinoja edes kotona tarjota!
Mukaan kuitenkin tarttui vain 12 pullon olutlaatikko, jolla hintaa oli 17 taalaa eli reilut 12 euroa. Melkolailla samoissa hinnoissa kuin Suomessa, siis, mitä nyt mäyräkoira-alennukset pois laskien. Hassu tapa näillä on muuten pakata tavaroita kaupassa: paitsi, että pakkaavat ne automaattisesti moneen kassiin ja automaattisesti, niin pakkaavat myös sellaiset kamat kassiin, joissa on kantokahvat jo itsessään, kuten esim. sixpackin ostamiani mojito-breezereitä: ensin tuo sixpack paperikassiin ja sen jälkeen paperikassi vielä muovikassiin. En aivan ymmärtänyt touhun logiikkaa.
Pikkureissusta palattuamme suunnistin nuhanenänä lukemaan ja nauttimaan olusen sängylle. Tovia myöhemmin simahdinkin siihen ja nukuin sitten iltakahdeksasta aamukahdeksaan. Ei tämän flunssaisen lomapäivän ihan noin pitänyt mennä.
Koko päivän kävely syömisine ja shoppailuneen oli vienyt melko tehokkaasti voimat, mutta eihän siinä voinut kieltäytyä, kun ystäväni eli talon emäntä iski komennon salille lähtemisestä. Kamat kasaan ja hikoilemaan. Muutama kiva sarja maastavetoa, hauiskääntöä ja muuta mukavaa viimeisteli päivän liikunnallisuuden hyvin tehokkaasti.
Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa joidenkin amerikkalaisten häveliäisyydestä parilla sanalla, johon tietysti vain salilla voi törmätä näin koomisissa merkeissä. Osa jenkeistä nimittäin todellakin kaihtaa alastomuutta siinä määrin paljon, että käyvät jopa suihkussa shortsit jalassaan. Siinä sitä hygieenisyyttä ja koomisuutta samassa paketissa. Tosin vanhemmat äijät tuntuvat olevan enemmän sinut tämän asian kanssa, eli alasti suihkussa normaaliin tapaan. Toinen huvittava seikka on se, että nuorille 7-17 -vuotiaille pojillle on oma pukuhuoneosastonsa.
Takaisin päästessäni olin jotakuinkin valmis kaatumaan suoraan sänkyyn, mutta pääni oli eri mieltä kehon kanssa ja sai suostuteltua jalat iltakävelylle Quincyn keskustaan. Reissulla saisi ruokaa ja oluen tai pari. Myöhäinen kello 22 ajankohta kuitenkin tarkoitti sitä, että ravintoloiden keittiöt olivat jo sulkemassa ja sainkin jotakuinkin tuurilla mukavasta Blue22-kuppilasta jonkinlaisia friteerattuja rapukolmioleipäsiä – älkää kysykö, en tiedä mitä ne tarkalleen olivat, mutta hyvältä maistuivat. Olisin vaan voinut syödä niitä tuplamäärän yölliseen nälkääni. Päälle olutta ja skottiviski, joilla sitten on parempi pärjätä.
Vaihteeksi kotimaa tuli jutuksi tarjoilijan kanssa, tosin tällä kertaa hänen aloitteestaan. Ilmeisesti ulkolaisuus yhdistää, sillä tarjoilijatar itse oli kotoisin Turkista, mutta opiskeli Cambridgessä, jonne kuulemma pääsi noin vain sisään. Kuulostaapa helpolta. Tämä etninen tausta selittikin hyvin miksen oikein saanut rapuruoan nimestä kunnolla selvää. Vaan mikäpä hänessä, kun sain ruokani, olueni ja viskini tilattua, ja sehän riittää.
Kompastelua kampuksella
Maanantainen aamupäiväni starttasi aamuisen nettisession jälkeen metromatkalla Cambridgen/Harvardin yliopistoalueelle, joka oli minulle kuulemma pakko nähdä ja kokea. En aivan ymmärtänyt miksi, mutta matkaan lähdin avoimin mielin, katsomaan mistä on kyse. Jo pienen kävelykierroksen jälkeen olin päätynyt urheilukauppaan katsomaan jenkkifutisaiheista lippistä matkamuistoksi – ja koska aloitin seuraamaan NFL-otteluita viime kesänä – mutta koska vielä ei ole kausi, näitä ei tietystikään löytynyt. Pitäisi kuulemma etsiä muualta. Sen sijaan päädyin ostamaan reilun sadan taalan Oakley-aurinkolasit, ja kaipa se halvemmaksi tuli ne täältä ostaa kuin Suomesta.
Pienehkön kävelykierrokseni aikana en juuri muuta nähnyt kuin kauppoja, puistoja, campusta ja tietysti opiskelijoita, tai sellaisiksi heitä ainakin oletin. Nälkä kuitenkin voitti ja nähdessäni meksikolaisen pikaruokalan, päätin käydä sisään. Edessä ollut musta mies vetosi minua ostamaan lehden, jolla tuetaan asunnottomia auttamaan itseään. Hyväntuulisuudessani tein tapojeni vastaisesti ja ostin lehden, vieläpä tuplahinnalla: 2 taalaa taalan lehdestä. Hyvä, jos auttaa jotain.
Tuon jälkeen singahdin sisään sen enempiä miettimättä: texmex-ruoka on mahtavaa ja täältä sentään saa aitoa sellaista. 3 tacon annos naamaan ja limut päälle: 9 taalaa. Hyvää ja kohtuuhintaista. Sisältöäkin sai valita hieman kuin Subway-patongeissa konsanaan. Poistuessani ruokalasta ulkona musta mies siunasi minut vielä uudestaan – hienoa.
Jälkiruoaksi oli pakko mennä nauttimaan olut paikalliseen, hienohkoon ravintolaan, eikä täälläkään olut maksanut kuin viisi taalaa. Siitä ohjeet eteenpäin, sillä onhan kävely aina parempi vaihtoehto kuin maanalainen. Paitsi lompakolle, sillä tovia myöhemmin näin kyltin, jossa luki liidulla kirjoitettuna: baarimikko on ajatustenlukija ja tietää sinun olevan janoinen. Helppo kun olen, marssin sisään ja tilasin amerikkalaisen oluen. Puheenaihetta on myös aina helppo vääntää aiheesta “Moi, olen Suomesta. Myykää mulle amerikkalaista kaljaa.“, sillä väkeä aina kiinnostaa, ainakin näennäisesti, mistä olet ja mitä olet paikasta pitänyt. Mikäpä siinä, turpa kiinni kun saa olla Suomessakin.
Pari korttelia myöhemmin oli aika poiketa paikalliseen viinakauppaan tutkimaan valikoimaa ja hintoja. Tarkempi hintataso jäi tutkimatta, mutta valikoima näytti hyvältä ja päädyin keskustelemaan kaupanpitäjän kanssa aukioloajoista ja laista. Nämä paikalliset yksityiset Alkot ovat kuulemma auki yleensä 22-23 asti, mikä on paremmin kuin Suomessa, mutta jos joisin ulkona puistossa näitä viinoja, poliisi kuulemma pidättäisi. Viinojen kanssa paranee siis pysyä sisällä tai ainakin pois virkavallan kynsistä. Ihan vain tiedoksi, jos tänne päin joskus joku teistä eksyy.
Kiinalaisittain
Jatkoin matkaani seuraavalle metroasemalle, jotta pääsisin nopeasti takaisin joen yli Bostoniin ja tovin kuluttua istuinkin matkalla kohti Downtown Crossingia, eli erästä keskikaupungin risteystä. Tovin päästä nuori musta kaveri kysyi Destöyer 666 -bändipaidastani onko kyseessä oikea bändi ja päädyin juttelemaan hänen kanssaan yhtyeistä ja musamakumme osoittautuikin varsin samanlaiseksi. Hän jopa tunsi jotain ruotsalaisbändejä nimeltä. Koska olin kuitenkin jo mennyt yhden pysäkin ohi, jäi turinasessio varsin lyhyeksi.
South Stationilla poistuessani kysyin paikalliselta poliisilta ohjeita kohti Chinatownia ja hän neuvoi saman kuin edellinen musta kaveri: hyppäämään takaisin metroon ja menemään pysäkin taaksepäin. Halusin kuitenkin kävellä ja sainkin epämääräiset ohjeet kummastuneenoloiselta sinitakilta. Päädyin keskelle korkeita kerrostaloja heti asemalta ja kamera kävi. Pari korttelia eteenpäin ja näin maineikkaan Wendy’sin burgerimestan. Sisään ja tilaamaan kanaburgeri, vaikkei nälkä ollutkaan: olihan tämä koettava. Hyvä burgeri myös oli, paras tähän mennessä, mutta etenkin tilaamani kahvi-pehmispirtelö oli jotain tajunnanräjäyttävää – ah, mitä herkkua!
Pienen kävelyn jälkeen huomasin Macy’sin tavaratalon, paikallisen Stockmannin tai minkä lie. Ei ollut aivan meikäläisen kauppa: kauluspaitoja, parfyymeitä ja muuta sellaista yllin kyllin, muttei mitään kiinnostavaa minulle. Siistimmin pukeutuville varmasti oiva paikka visiteerata. Sen sijaan sopivan kaupan löysin heti kulman takaa: kauppa täynnä armeijavaatetta, saappaita, vöitä, paitoja ja niin edelleen. Heräteostoksena löytyi päälle nahkavyö sopivaan 19 dollarin hintaan ja neuvoipa myyjä vielä minut hattukauppaan vieressä, josta sain hankittua New England Patriotsin lippiksen. En ehkä ole lippistyyppiä, mutta näissä kuumuuksissa pää on hyvä jollain suojata ja nyt minulla on hyvä tekosyy kannustaa edes jotain joukkuetta.
Patikointi jatkui kohti Chinatownia, jonne menin vain pyörimään näkemisen vuoksi. Isoja rakennuksia, pieniä kiinalaiskauppoja ja suurin määrin tietysti itse kiinalaisia. Mukavaa omanlaistaan kulttuuri-idylliä aivan suuren kaupungin sydämessä. Päädyin jopa juomaan kupposellisen kahvia pienen kahvilan viereiselle rapuille ja täydentämään blogia. Tässä yksin matkustamisessa on eittämättä oma viehätyksensä ja hyvät puolensa, vaikka tästäkin reissusta saisi varmasti enemmän irti hyvässä, samankaltaisessa seurassa.
On myönnettävä, että tuollainen muutaman tunnin kaupunkipatikointi imee yllättävän tehokkaasti voimia, sillä nyt hieman ennen seitsemää palanneena tuntuvat jalkani väsyneiltä ja olo on jotakuinkin uupunut. Illan liikuntasetti salilla olisi kuulemma vielä edessä, ehkä halua kieltäytyä noin hyvästä tarjouksesta, joten kaipa sitä on lähdettävä vielä uudestaan hikoilemaan.
Loppuun on vielä todettava, että erilaista porukkaa on kyllä varsin laidasta laitaan ja tämän huomaa etenkin metroissa. Jotakuinkin jokainen amerikkalaisten tv-sarjojen ja elokuvien arkkityypit ja stereotypiat ovat havaittavissa ihan keskellä tavallista joukkoliikennettä. Metroaseman edustalla näkyi tyypillisiä mustia nuoria urheiluvetimineen, kiinalaiskortteleissa taas aasialaisvähemmistöä joka sorttiin, mustia ja valkoisia nuoria ja vanhoja löytyy jokaista tyyliä ja väestön vaatetus vaihtelee puvuista kravatteineen rentoon t-paita ja shortsit -asukokonaisuuteen. Löytyy nörttiä ja perheenäitiä, duunaria ja opiskelijaa ja niin edelleen. Siksipä kai tällainen pohjoismainen pitkätukka bändipaitoineen ei paljoa porukasta esille pomppaa ja ehkä hyvä niin.
Live Laugh Love
Istun pienehkössä Hancock Tavernissa juomassa maukasta Hancock stout -olutta, joka on hieman kuin kevyempi versio Guinnessista. Luultavasti tämä onkin parasta olutta mitä olen näinä päivinä Jenkeissä juonut. Eikä hinta päätä huimaa: 3,75 noin 0,4 l tuopista tummaa olutta, siis alle 3 €. Baarina tämä paikka on varsin kotoinen perusbaari, jossa karkeasti ottaen puolet tilasta on varattu ruokailuille diner-tyylisine looseineen. Seinillä on reilu puoli tusinaa isoa littutelkkua, jotka kaikki näyttävät jotain urheilukanavaa. Yleisö koostuu pääasiassa 30-40 -vuotiaista miehistä, joista moni näyttää myös seuraavan tv:stä tulevaa koripalloa. Tunnelmallista.
Kentucky Fried Chicken
Nimi Hancock on täällä Quincyssä keskeinen, sillä se on täällä käytännössä kaupungin halki kulkeva pääkatu, jonka ympärille suuri osa liikkeistä ja musta palveluista keskittyy. Tämän paikallisen Hämeenkadun varrelta löytyy myös paikallinen KFC – tuo uppopaistetun kanapikaruoan mekka – jossa en ollut ikinä aiemmin syönyt. Tuo virhe piti tietysti korjata ja käydä ahmaisemassa jotain kanaisaa siellä. Tilaukseen tarttui jokin peruskanahampurilaisateria lohkoperunoilla ja reilun litran juomamukilla – ja juoda sai kuulemma niin paljon kuin halusi, kertoi myyjä – ja tämä kaikki 5,66 dollarin hintaan, siis alle 4 €. Onko ihme jos näillä ruoilla ja näillä hinnoilla joku lihoo? Etenkin kun moista helppoa ja supernopeaa pikaruokaa on vaikea vastustaa, sillä kaupasta ostettu terveellisempi perusruoka voi tulla helposti kalliimmaksi. Alan ymmärtää tätä kulttuuria paremmin koko ajan, ja samalla myös tavallani pitää tästä enemmän.
Muista (epä)pyhittää lepopäivä
Aamupäiväisen rantaloikoilun jälkeen en ole tehnyt tänään oikeastaan mitään ihmeellistä tai arjesta poikkeavaa, mutta se ei häiritse, sillä täällä arkistenkin askareiden – kuten pesulassa käyminen pyykkäämisen merkeissä ja paikallisessa Prismassa eli Targetissa vierailu – tuntuu näin ekaa kertaa tehtynä uudelta ja erilaiselta. Kaikki on niin erilaista, mutta niin samanlaista kuin Suomessa. Jopa tämä baarissa istuminen ja oluen ryystäminen tuntuu mukavalla tavalla kotoisalta, vaikka olenkin täysin tuntemattomassa ympäristössä ja tällä kertaa vielä liikkeellä yksin.
Cheapass shopping
Hintatasosta on vielä sanottava, että nykyisellä dollarin kurssilla moni asia on täällä tällä hetkellä kohtuullisen huokeaa. Esimerkiksi ostaessani tänään uusia nappikuulokkeita mp3-soittimeeni vertailin hintoja ja tarkastelin valikoimaa. Monet ovat selvästi kotimaisia hintoja nähden huokeammat ja sen päälle vielä valikoima on monesta parempi. Ei voi valittaa, tämä on monelle shoppaajalle varmasti aivan unelmallista.
IPA
Toisen oluen hakiessani – joka taisi olla Budweiserin American Alea – kysäisin tarjoilijattarelta tuon tumman stoutin salaisuutta, tarkemmin sanoen sen paikallisuutta, ja sain kuulla vastaukseksi Budweiserin. Olettamus siitä, että kaikki Bud olisi huonoa ja/tai vesimäistä olutta, lensi juuri ikkunasta ulos. On hienoa tulla todistetuksi vääräksi tällaisissa asioissa. Tuo tilaamani ale taitaa myöskin olla tyyliltään täällä paljon tarjolla olevaa Indian Pale Ale -tyyliä, joka on maultaan hieman kitkerämpää ja maukkaampaa kuin kotimainen lager ja väriltään tummempaa. Ja täytyy lisätä: parempaa ja maistuvampaa. Jenkkiolut sai tällä reissulla itselleen uuden fanin.
Tämän oluen myötä taitaa kirjoittaja hiipiä takaisin kämpille ja iskeä päänsä tyynyyn. On tämä vaan melkoinen paikka lomailla.
On sunnuntai. Herään aurinkon lämpimään syleilyyn ikkunoiden läpi. Olo on levännyt, mutta silti väsyttäisi ja tekisi mieli kääntää kylkeä. Mutta eihän lomalla ole tarkoitus pelkästän nukkua, ainakaan lomareissulla ulkomailla, joten kampeaminen ylös ja suihkuun. Aamupalat naamariin ja blogipäivitykset työn alle. Tässähän alkaa päivät sujumaan jo rutiininomaisesti, eikä unirytmin muutoskaan tunnu missään.
Rannalle!
En ole kaksinen rantaihminen ja vielä huonompi auringonpalvoja, mutta tottahan tällaisella lomalla pitää biitsillä käydä, joten ei muuta kuin kevyemmät housut jalkaan, pyyhe ja lukemista mukaan, ja kaveriperheen kanssa rannalle ihmettelemään. Aurinko onkin tehnyt kahta edellistä päivää voimakkaammin taivaalle, porottaen suoraan ylhäältä alas käristämään kurjien ihmisten ihoa ja lähettäen melanooman ilosanomaa. Aurinkovoide suojakertoimella 50 onkin siis päivän sana – sikäli mikäli sitä ihosyöpää ja ravunpunaista ihoa ei oikeasti halua tuoda tuliaisiksi kotimaahan.
Kun aamupalan vaikutuskin on jo alkanut haihtua, on aika vetää päivän amerikkalainen rantalounas. Tällä kertaa menemme – ilmeisesti ruoastaan kuuluisaan – merenrantapikaruokalaan, jonka erikoisuutena ovatkin juurikin tuoreet hummeriruoat ja muut merisapuskajutut, kuten simpukka- ja kala-aiheiset vatsantäytteet. Itse valitsen turvallisen fish’n'chips-satsin vesipullolla. Fish’n'chips on siis täälläkin tuttavallisesti friteerattua kalaa – turskaa tai muuta sellaista – ja uppopaistettuja ranskalaisia pottuja. Otin salaatin kera, joka ei suinkaan keventänyt annosta, vaan rasvaisella olemuksellaan kasvatti annoksen kalorimäärä. Hyvä vaan, saapahan äijä massaansa kasvamaan. Annokselle juomineen hintaa n. 16 taalaa, eli euroissa jotain 11 euron tietämillä. Ei paha, paikan sijainnin huomioiden.
Ja kyllähän moisesta ökysetistä nälkä lähti, ainakin kun vetelin vielä päälle muutaman friteeratun simpukanvatsan(!). Täysin uusi, hieman kummallinen ruokaerikoisuus tämäkin. Maistuu muuten suhteellisen suolaiselle, ja noh, luonnollisesti simpukkamaiselle, mutta friteerattuna. Tuollaisen epäterveellisyyspommin jälkeen muuta jaksa tehdäkään kuin löhöillä ja ihmetellä aurinkoa pehmeän hiekan kera. Toki varpaat piti käydä meressä kastamassa, eikä se vesikään yhtään liian kylmältä tuntunut. Sinne olisi suorastaan pitänyt pulahtaa, jotta olisi sekin neitsyys mennyt.
Rannalla näkee muuten ihmisiä joka sorttimenttia. On obeesia ikäihmistä sähköisine kulkupeleineen ja on sporttista juoksijatyttöjä ja fitness-äijää. Mustaa, valkoista, aasialaista, nuorta, vanhaa, kaunista ja rumaa. Täältä kyllä löytyy, sen kun tulette hakemaan. Löytyy myös tatuoitua motoristiäijää ja floridalaistyylisiä jenkkivanhuksia valkoisine lenkkareineen ja 80-lukulaisine vaatteineen. Ehkä suoranainen alusvaate- ja bikinmalliedustus puuttuu, eikä babe-/könsikäskerroin vastaa ihan losangelesmaista mielikuvaa kauniista ja rohkeista ihmisistä, mutta muuten koko kirjo on jo tullut nähtyä hyvinkin pitkälle.
Pari tuntia käristystä kuitenkin riittää itse kullekin ja vetää mehut pihalle tehokkaammin kuin luulisi. Takaisin välillä kämpille lepäilemaään – ja samallahan ehtii nämä blogipäivitykset tehdä – ja myöhemmin taas kauppaan ja ulos, kuka tietää jos vielä lenkille tai baariin tästä ehtisi – YMCA kun on salinsa jo tältä päivältä sulkenut kello kuudelta. Hiton kristityt ja heidän pyhäpäivänsä. Over and out, minä lähden uudestaan ulos.
Hikoilua Namikan tahtiin
Alkuillan levähtely kääntyi yllättäväksi kuntoiluksi, kun ystäväni kutsui meikäläisen mukaansa paikalliselle YMCA-salille treenaamaan. Kyllä, kyseessä on sama YMCA-yhdistys, josta legendaarinen popyhtye Village People lauloi aikanaan menestyskappaleessaan. Kuten nyt tuli huomattua, näissä paikoissa käy treenaamassa muitakin kuin tunnollisia kristittyjä – myös jonkin sortin vankilakundeja, kuten isäntämme osasi koristreeneistä kertoa.
Mikäpä siinä, minä jonkin sortin eurooppalaispakanana sovin kuitenkin hyvin mukaan treenaamaan, ja olivatpa penteleet vielä niin ystävällisiä, että sain ilmaiseksi harjoitella kaverini vieraana. Valitettavasti treenit jäivät lyhyeksi, sillä sali meni kiinni jo puoli yhdeksältä. Eipä siinä ehtinyt kuin muutaman kyykkysarjan tehdä (joskin taisin tehdä ennätykseni 255 lbs eli n. 115 kg painolla 8 toston sarjalla, jota joku vakiotreenaaja kehaisi sanoin “good work”), ja parisen sarjaa penkissä (maksimin ollessa kai 135 lbs eli vajaat 61 kg). Ei aika siis hukkaan mennyt, mutta myöhemmin täytyy ottaa lisää treeniä. Hyvä olo tuostakin tuli. Ja täytyy todeta, että on tämä porukka valtavan ystävällistä ja vieraanvaraista kaikkiaan.
Yöelämää
Koska oli lauantai-ilta, oli aika suunnistaa ulos suurkaupungin yöelämään ja tutustua jenkkiläiseen tapaan viettää aikaa baarissa viikonloppuna. Loikka metroon (yhdensuuntainen matka pari taalaa eli vajaat puolitoista €) ja suunnistus keskustaan. Hyppäsimme pois paikallisen baseball-stadionin kohdalla ja asemalla sekä sen ympäristössä vilisikin runsain määrin paikallisen Red Sox -joukkueen faneja.
Tämä selittyikin tietysti sillä, että “Punasukat” olivat juuri pelanneet pelin kotistadionillaan ja väkeä oli vielä pelin jälkeen ympäriinsä kaupunkia, osa matkalla kotiinsa, osa – kuten saimme huomata baarien täysinäisyydestä – viettämässä pelin jälkeistä iltaa oluen ja ruoan merkeissä. Olimme jo etukäteen katsoneet netistä meille sopivan rokkibaarin, mutta sekoilimme tietystikin ympäriinsä oikeaa osoitetta hakien ja taisimmepa kiertää koko stadionin kertaalleen juottolaamme etsiessä. Baseballin ollessa jenkkilän kansallisurheilulaji tuli myös huomattua, että se on todellakin myös suosittu – ilmeisesti suosituin – laji siellä, sillä lajiin liittyviä kauppoja ja baareja oli ympäristössä paljon.
Päädyimme kuitenkin Beer Works -nimiseen ravintolaan, joka jo nimensä puolesta kutsui meidät sisään. Ovella kysyttiin tietysti paperit – imartelevaa, kun kyseessä on kuitenkin pari reilu kolmikymppistä jäppistä – jonka jälkeen leima käteen ja sisälle. Paikka luonnollisesti piukassa kovaäänistä väkeä, joten tuntui tuurilta löytää tyhjä ja vieläpä melko siisti pöytä ruokailua ja olutnautiskeluamme varten. Nopeasti ilmestyi myös tarjoilijatar pöytämme putsaamaan ja tuomaan menut, mutta taisi olla ilmeisesti vasta kolmas tarjoilija, joka otti tilauksemme vastaan. Eikä siksi, että edeltävät olisivat olleet töykeitä tai muuta sellaista, mutta ilmeisesti kilpailu asiakkaista tippien toiveessa on kovaa.
Kyseinen baari oli enemmän tai vähemmän Red Sox -kannattajien paikka ja myös jotkut oluet olivat joukkueen tai sen (entisten) legendaaristen pelaajien mukaan nimettyjä. Oli voitto-olutta “Victory Red” kuin myös legendapelaaja Babe Ruthin mukaan nimettyä “Bambinoa“, josta vitsiä heittämällä onnistuimme melkein loukkaamaan kyseisen henkilön mainetta kutsuessamme olutta nimensä perusteella “nössöksi”. Eipä silti mitään suurempaa vahinkoa tapahtunut, vaan saimme olusemme ja nopeasti myös isohkot ruoka-annoksemme. Jenkkiläinen burgeri ja siihen rinnalle tilatut chiliranskalaiset selättivät allekirjoittaneen, enkä jaksanut edes syödä koko annosta. Tässä kohtaa on myös hyvä huomauttaa, että chiliranskalaiset eivät tarkoita vain chilimaustettuja sellaisia, vaan chilisoossin kera tarjottuja sellaisia: papuja, jauhelihaa, chiliä ja niin edelleen – siis toisin sanoen “suomalaisittain” ilmaistuna ranskalaiste chili con carne. Näin sitä taas oppii.
B-luokan Bruce Springsteen
Pari olutta myöhemmin baari menikin jo kiinni, ilmeisesti jo kahdentoista aikaan, mikä tuntui näin suomalaisesta suorastaan käsittämättömältä: olihan kuitenkin launtai ja oluenjuominen vasta alussa. Piti suunnata seuraavaan baarin, kohti etsimäämme rokkibaaria, jota varten kysyimme baarimikolta myös neuvoa. Nopeasti myös baarin löysimme, mutta Bill’sin rokkimesta oli valoista pääten suljettu. Viereinen menomesta oli kuitenkin auki, joten sisään – tietysti taas paperit näyttäen – ja viiden dollarin sisäänpääsymaksua maksaan.
Paikallinen meno, jos ihmisten ulkonäölliset erot unohdetaan, oli kuin kotimaisessa baarissa. Paikallinen cover-bändi näytti kuin b-luokan Bruce Springsteenilta ja väki tanssi että juopotteli kuin kotimaisessa ravintelissa konsanaan. Nuorimmat varmaan päälle parinkympin ja vanhimmat varmaan viidenkymmenen tietämilä, porukka sikin sokin, yksin tai porukassa. Tiskiltä oluet ja viskit mukaan, ja tyhjään pöytään istumaan. Menihän se ilta siinä turistessa, kun katsoi porukan hullaantumista rock-hittien parissa ja toisiaan vikitellessä. Kovin kotoista, vaikka kieli olikin eri. Eikä ihmiset todellakaan tuollakaan ujostele, vaan satunnaiset ihmiset tulivat tuollakin heittämään juttua ja toipa joku nainen viereeni kassinsa “vahdittavaksi”. Eipä ainakaan voi puhua luottamuspulasta.
Vaan niin se ilta loppuu aina lyhyeen, sillä tuokin baari sulki ovensa jo ennen kahta. Tuntuu kovin oudolta, vaan mistäpä sitä tietää, missä olisi meno vielä jatkunut. Emme tulleet kysyneeksi, vaan nappasimme taksin ja surautimme yön päätteeksi takaisin “kotiin” ja maate. Mukavaahan tuo oli, mutta pidempäänkin olisi jaksanut. Ehkä sitten ensi kerralla.
Ensimmäinen varsinainen päivä Jenkeissä on tätä kirjoittaessani puolessa välissä, kellon ollessa tällä hetkellä varttia vaille kuusi ja näemmä Suomen aikaa likimain yksi yöllä. Istun etupihan puisella patiolla, jalat rehvakkaasti puisella kaiteella retkottaen ja vieressäni Miller Lite -olutpullo pystyssä pojottaen. On mukava, reilut parikymmentä astetta lämmintä, ei liian kuuma, eikä todellakaan liian viileä. Jotakuinkin täydellinen kesäkeli. Naapurissa joku saksii pihaansa siistiksi, edessä Yhdysvaltojen lippu heiluu hiljalleen tuulen pyyhkäistessä ohi. Naapuruston kaksikerroksiset omakoti- ja paritalot vaikuttavat hiljaisilta ja rauhallisilta. Nautittavaa idylliä suurien autojen keskellä ja jopa kaskaat sirittävät kuin jenkkileffoissa konsanaan. Tämä tuntuu lomalta isolla L-kirjaimella.
Salem – noitien kaupunki
Heti aamupalan jälkeen kirmasimme tekemään retken Salemiin, kaupunkiin, joka tunnetaan lähinnä noidistaan ja vampyyritarinoistaan, sekä muista yliluonnollisista jutuista. Kaupungissa tästä on toki otettu ilo irti muun muassa noitamuseon, kiertoajeluiden ja muiden aiheenmukaisten tapahtumien ja paikkojen muodossa. Oli noidanmetsästäjää paikallisesta paranormaalikerhosta, kauppaa pilailutarvikkeineen ja noituusvälineineen, Salem-krääsää ja -vaatetta myyviä kojuja ynnä muuta sellaista. Kaikkiaan mukava, pieni ja kotoisa pikkukaupunki, jossa suurkaupungin melua, ihmismääriä tai muita ”tyypillisiä jenkkiläisilmiöitä” ei ollut edes nimeksi.
Ennen paluumatkaamme kävimme myös syömässä pienehkössä Gulu-Gulu cafessa, jossa oli kahvien ja alkoholijuomien lisäksi myös pienimuotoista syötävää eurooppalaistyylisesti sekä kohtuullisen mukava olutvalikoima. Paikan eurooppalaishenkisyys – muun muassa italialaistyylisten leipien, ranskalaisten ja italialaisten kahvien, erilaisten oluiden muodossa, puhumattakaan aidosta ranskalaisesta kuivasta siideristä (joka muuten maksoi vaivaiset 10 dollaria pullolta, vertaa noin viiden taalan oluet) – periytyikin perustajien historiasta ja matkasta Prahaan, jossa perustajapariskunta oli kuulemma rakastunut. Tunnelmallista ja kodikasta.
Aloin myös ymmärtää Munich-täytevoileipäannostani mutustellessani miksi amerikkalaisia vaivaa tämä kohuttu ja paljon puhuttu ylipaino-ongelma: ei pelkästään siksi, että ruoka ulkona on paikoin todella halpaa ja annokset kuulemma välillä varsin suuria, vaan myös siksi, että parin ensimmäisen syömäni annoksen perusteella ruoka on todella hyvää! Eikä tätä voi ylikorostaa, sillä sapuska on ollut niin maistuvaa, että jo nämä pari annosta vetävät vertojaan monelle kotimaiselle ravintolalle, joissa on tullut käytyä. Kaikki perunoista lihaan, leipään, kasviksiin… Niin, eikä se ruoka ole todellakaan välttämättä niin epäterveellistä kuin voisi luulla. Kirjoitan tämän nyt tietysti vain parin ensikosketuksen perusteella, mutta kuitenkin. Ah, tänne voisi jäädä nautiskelemaan pidemmäksikin aikaa.
Ja ne oluet, ei unohdeta niitä, sillä onhan näitä paikallisia parempi nyt maistella, kun täällä kerran ollaan. Maistoin olutta tarjoilijattaren suositusten perusteella ja ensimmäinen näistä oli Doghead Shark, tai jotain sinne päin – tätä kirjoitaessani en ole netin äärellä, vaikka tämän jotenkin sivustolleni myöhemmin siirränkin – ja noin kertamaistelun perusteella tuo noin kuusivolttinen olut kyllä pieksi kotimaisen peruslagerin miten päin tahansa. Maistuvaa, hieman kotimaista olutta tummempaa, hieman ehkä kitkerämpää, mutta yhtä kaikki hyvää olutta!
Toiseksi otin kuulemma listan ainoan aidosti amerikkalaisen oluen: Anchor Steam -merkkisen, melko vaalean oluen. Kyseessä oli sanfranciscolaisen pienpanimon vanhojen perinteiden mukaan tehtyä amerikkalaisolutta, joka oli tarinan kertoman mukaan tehty alkeellisissa olosuhteissa ja ilmeisesti perusoluita huonommissa olosuhteissa ilman tyypillistä jäähdytystä ja mitälie. Nämä oluet olivatkin tuolla länsirannikolla saaneet lempinimekseen”steam”, jonka alkuperäksi vain arvailtiin oluen tekovaiheeseen liittyvän höyryn muodostumista. Oli teoria totta tai ei, varmaa on, että amerikkalaisetkin osaavat tehdä hyvää olutta ja tätä kelpaa myös eurooppalaisten juoda. Urbaanit legendat ja olettamukset amerikkalaisen ”kusioluen” olemassaolosta voi siis jättää universaalisti huoletta unholaan ja olettaa niiden koskevan vain tiettyjä olutmerkkejä, kenties sitä Amerikan ykkösolutta, kevytolut Bud Liteä, jota muuten ei edes saanut kyseisestä kahvilasta. Perin epäisänmaallista siis.
New England – Amerikan henki
Isänmaallisuudesta puheen ollen: koko tämä New Englandin alue, johon siis Boston kuuluu (osana Massachusettsin osavaltiota), on kertoman mukaan Yhdysvaltain liberaaleinta aluetta. Nämä kuusi osavaltiota – Maine, Rhode Island, Massachusetts, New Hampshire, Vermont ja Connecticut – edustavat ilmeisesti maan eurooppalaisinta osaa, ja täällä onkin helppo havaita paikoin varsin eurooppalaisen rakennustyylin ohella myös runsain määrin ulkomaalaisia autoja. Etenkin japanilaiset autot ovat yllättävän suosittuja, eikä täällä muutenkaan tunnu vallitsevan niin periamerikkalainen meno kuin olisi voinut kuvitella. Hyvä niin, en valita. Tämä on, selvästikin, hyvä paikka saada ensikosketus amerikkalaisuuteen ja Yhdysvaltoihin maana.
Paluumatkamme muodostui hienoiseksi kiertoajeluksi, varsin tahattomasti, ja sen verran tuli opittua maan isoista teistä, että täällä GPS-reititin on helposti hintansa väärti. Jos ajat väärästä liittymästä tai risteyksestä ohi, saatat helposti joutua ajamaan useita kilometrejä väärään suuntaan ennen kuin olet takaisin oikealla reitillä. Tästäpä syystä on suositeltavaa hankkia moinen jo etukäteen jos tänne aikoo tulla ajelemaan kulkuneuvoilla. Tai näin minä ainakin tekisin.
Kellon lähestyessä puoli seitsemää suunnittelen loppuillan ohjelmaa. Lähteäkö tutustumaan Bostonin yöelämään vai ottaako iisisti. Kas siinä pulma. Ehkä pitäisi hyödyntää lauantai-ilta siten, sillä tämä saattaa olla loman ainoa lauantai, jolloin on mahdollisuus siihen itse Bostonissa, riippuen tietysti miten reissuni sujuu ja kulkee. Kone kiinni ja menoksi. Palaan myöhemmin asiaan – sikäli mikäli en löydä itseäni kuolleena satunnaisväkivallan uhrina. Ja mahdollisesti huolestuneille: se oli vain vitsi.
Aamulla kello neljän herätys aamuyöstä. Olo on yllättävän pirteä, vaikka takana on vain kolmen ja puolen tunnin yöunet, tarkoituksellisesta valvomisesta tosin. Puuhasteltavaa aamusella on vain minimaalisesti, sillä tavarat on harkitusti pakattu edellisenä iltana paria viime hetken esinettä lukuun ottamatta. Aamiainenkin jää väliin, kiitos öisen tuhdin aterioinnin, sillä olihan jääkaappi syötävä tyhjiin ettei kotiin saavuttaessa olisi kaappi täynnä homeista sienikasvustoa.
Vaatteet päälle ja hampaidenharjauksen kautta ulos. En ottanut mukaan edes purukaluston pesuvehkeitä, dödöä tai pesuvehkeitä, sillä tällä kertaa olin jättänyt niin sanotut turhuudet pois: näitä ei saisi kuitenkaan kantaa kuin minimimäärät käsimatkatavaroissa ja olin tehnyt päätöksen ottaa mukaan pelkän repun, johon mahtuisi siis paitsi vaatteet, myös kamera, sen laturi, usb-piuhat ja muut vastaavat, lukeminen ja niin edelleen. Pesuvermeet sun muut voisi ostaa aina paikan päällä pilkkahintaan ja näin niiden kanssa ei tarvitsisi tapella tullissa. Osasyynä tähän, näin rehellisyyden nimissä, oli tietysti se, että työkaverit olivat jo pelotelleet Pariisin Charles de Gaullesin kentältä katoavan matkatavaroita ”liian usein”. Eikä idea pelkistä käsimatkatavaroista kuulostanut muutenkaan hassummalta pienen mietinnän jälkeen.
Turku-Pariisi-yhteys
Bussi suuntasi kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa heti aamuviideltä, eikä vienyt kauaakaan kun matkamiehemme veti jatkotirsoja linkkarin penkillä vain lipunmyyjän kohdalla ja Ikean vaihtoyhteyskohdassa heräten. Liki kirjaimellisesti silmänräpäys myöhemmin löysin itseni lentoasemalta, järkyttävän pitkän jonon perältä, odottamasta matkalippuani matkakohteeseeni kaveriperheen aviomiehen polkupyörä laatikkossa pakattuna ja sitä edessäni raahaten.
Ympärillä oli ihmisiä sankoin joukoin, minne kukin menossa ja ilmeisesti moni yhtä hämmästyksissään kuin allekirjoitanutkin kyseisestä jonotuksesta. Aikaa tappaakseni laitoin musiikit soimaan ja ihmettelin puolihereillä hitaasti valuvassa jonossa asioita, joita en nyt – koneessa Pariisista Bostoniin – edes muista. Matkajännitys tuntui kuitenkin jo kadonneen, tai ehkei se ollut vielä löytynyt uudestaan.
Kun liput olivat vihdoin kourassa ja turvatarkastuksesta selvitty ilman koneiden piippailua, ei tarvinnut kuin pienoinen tovi istua lähtöportin penkeillä, kun jo sai tallustaa itse koneeseen. Jotain hyvää jonottamisestakin siis. Ympärillä oli jos jonkinlaista matkaseuruetta, menossa minne lie, mutta ilmeisesti ainakin yksi isompi suomalaisjoukkue oli menossa nauttimaan Kuuban lämmöstä. Eipä sekään kuulostaisi matkakohteena lainkaan hassummalta. Ei ainakaan sen jälkeen, kun muistin legendaarisen matkaohjelmajuontajan Folke Westin sepostukset paikasta ja kun huomasin saaneen mukavaa matkaseuraa suomalaisesta pariskunnasta makalla juurikin kohti Havannaa. Heidän kanssaan turistessa lento Pariisiin menikin niin nopeasti ja rennosti, että aika tuntui kuluvan suorastaan kaksinkertaista vauhtia. Tarjosivatpa vielä kuohuviinit minulle ystävällisyyttään. Kiitokset ja terveiset heille avartavasta keskustelusta.
Jonotusta Pariisissa
Kun vihdoin saavuin Pariisiin, tai tarkemmin sanoen sen valtavalle lentokentälle, josta minua oli jo etukäten peloteltu, oli aika selvittää mistä pitäisi kulkea minnekin, sillä eihän – tietystikään, kuten kokeneemmat matkailijat olivat kertoneet – näillä asemilla kuljeta jalan. Sehän olisi laiskoille matkamiehille ja -naisille aivan liian urheilullista ja raskasta. Vakavasti puhuen, nyt ymmärrän paremmin: kyseessä on hieman pidemmät etäisyydet kuin kotimaamme piskuisilla, ruokakaupan kokoisilla lentoasemilla. Ei muuta kuin sukkulabussiin ja seuraavaan terminaaliin.
Luonnollisesti matkalipustani puuttui lähtöportti ja hyppäsin johdonmukaisesti ensimmäisen E-terminaalin pysäkin kohdalla pois. Ei muuta kuin suuntaamaan tauluista miltä portilta lentoni lähtee. Näiden suhteen ranskalaiset olivat tietysti säästäneet minun suureksi ilokseni, joten suuntasin ensimmäiseen jonoon kysymään henkilökunnalta josko hän osaisi neuvoa. Osasihan hän sen verran tietysti sanoa, etten ollut oikeassa E-terminaalissa, joten joutuisin ottamaan sukkulan sinne. Ei kun takaisin tuloaulaan ja menoksi.
Metroa muistuttavan sukkulajunan kyydissä seuraaville E-terminaalin porteille ihmettelemään josko siellä osaisivat taulut kertoa mille portille suomalaisjampan pitäisi mennä. ”Bon jour” henkilökunnan näpsäkälle neitoselle ja jo löytyi oikea jono. Niin, taas jono. Tämä ehkä näytti puolta lyhyemmältä kuin vastaava Helsingissä, mutta myös vauhti oli korkeintaan puolet vastaavasta. Ranskassa joko tehdään tarkkaa työtä turvatarkastuksessa tai sitten kanssamatkustajat ovat astetta enemmän pihalla siitä miten touhun pitäisi edetä.
Kun vihdoin itse sain kunnian kävellä metallipaljastimista läpi, ei toimenpiteeseen mennyt varmaan sen enempää aikaa kuin kotimaassakaan. Mitähän nämä kotiin palaavat jenkit oikein touhuavat vai onko turvatarkastuksessa oikeasti jotain uutta ja/tai kivaa että kiehtovaa? Jälleen kerran, kiitos jonotuksen ja terminaalisekoilun, eipä tarvinnut vaivata päätään sillä miten tuhlaisi ajan lähtöportin tuntumassa, sillä menossa oli jo ”last call” Bostonin-lennolle. Vihreät laput ja USA:n tullikaavakkeet mukaan ja jo pääsi viimeisten joukossa istumaan koneeseen. Boeing 747-400 -sarjan ilmabussi onkin isoin siivekäs, jonka kyydissä olen istunut, ja onhan tämä kertaluokkaa noita ”pienkoneita” hienompi. Jälleen jotain uutta opittavaa ja ihmeteltävää amatöörimatkustajalle.
Hienona ominaisuutena koneessa näytti olevan jopa pienillä kosketusnäytöillä varustellut ruudut, joista pääsee katsomaan muun muassa leffoja ja valikoitujen tv-sarjojen jaksoja, sekä pelaamaan yksinkertaisia pelejä ynnä muuta sellaista. Ei muuta kuin vielä kohtuullisen tuore The Wrestler -pyörimään, jonka olin missannut alkuvuodesta leffateatterissa. Epäonnekseni mukana tulevat kuulokkeet olivat ilmeisesti sen verran viallisia, että vasen kuuloke särisi kuin rikkinäinen radio, eikä leffan dialogista tarvinnut nauttia kuin korkeintaan puoliksi. Kiitos osittain myös lentokoneen oletustasoisen melutason tuuletuksen ja muun nimissä.
Tässä vaiheessa lentoa alkaa jo nukkuminenkin tympäistä. Huomaan herääväni jokaisen nukahtamiskerran jälkeen monttu auki ja janoisena kuin Saharaan eksynyt kameli. Olisinpa ottanut kumilenkin mukaan, niin pakottaisin turpani pysymään sillä kiinni.
Plussaa sentään täytyy antaa Air Francen monipuolisesta ja maukkaasta lentokoneateriasta. Tässähän oli mukana vaikka mitä itse varsinaisen sapuskan mukaan. Ja sen verran mannermaista päätin itsekin leikkiä, että join punkkua alku- ja jälkipalaksi, ja tietysti sitäkin piti sitten läikyttää omille tossuille ja hieman myös kanssamatkustajan päälle. Väsyneenä matkustaminen rokkaa kuin juopunut siili.
Nyt on pari sivua diipadaapaa matkakertomukseksi naamioituna takana Pink Floydin tahdittamana ja jutut alkavat olla tältä erää lopussa. Lisäturinaa tulee, kunhan vihdoinkin ollaan Yhdysvaltain kamaralle.
Boston – täällä ollaan
Lennon sujuessa yllättävän hyvin ja oltua lopulta odotettua lyhyempi, oli edessä yksi niistä kohdista, joista oltiin peloteltu etukäteen liki huolestuttavan onnistuneesti. Viisumi- ja tullilaput piti olla etukäteen täydennettynä ja edessä olisi maahantuloviranomaisten haastattelu sorminjälkien ottamisen että silmäskannauksen (ilmeisesti jotain sarveiskalvon kanssa tekemistä) kanssa.
Hienoinen adrenaliinipiikki iski jonossa kehooni ja odotin jonkinlaista kuulustelua, jossa isot, pahat ja rumat FBI-miehet tuijottaisivat silmästä silmään vetäen ”good cop, bad cop” -roolia ja pelottelisivat satunnaismatkailijan housut märäksi. Pah, mikä pettymys! Muutama hassu kysymys ”mitä teet työkseksi? kauanko olet maassa? paljonko otit rahaa mukaan?” ja siinä se. Tämäkin urbaani legenda romuttui silmieni edessä vain vitsiksi siitä mitä se oikeasti oli. Kirottua!
Seuraavaksi noukkimaan matkatavarat, missä oli vielä kerran passintarkastus. Tällä kertaa ilman jonotusta, josta olinkin saanut jo tarpeekseni. Odotusaulaan, josta isäntäni nappasi meikäläisen kyytiinsä. Whoa, vihdoin USA:n maankamaralla ja lomalla. Perkele, tästä se lähtee – matka jättisuurien ruokien, autojen ja – anteeksi ranskankielisyyteni – perseiden maahan.
Iltalomailua
Loppuilta menikin niitä tavallisia tehdessä: tavaroiden purkamista, vähän kaupunkiympäristöä tarkastellessa – ja tässä kohtaa on hyvä tarkentaa, etten varsinaisesti asustele Bostonin kaupungissa, vaan Quincyn kaupungissa, joka on jotain sellaista kuin Kauniainen tai Espoo Helsingille: kuulemma noin sadantuhannen asukkaan kaupunki, mutta vain muutama kilometri Bostonin keskustan ulkopuolella – sekä tietysti ruokailun ja pakollisen shoppailun merkeissä. Jälkimmäinen koostui lähinnä näistä perustarpeista kuten dödöt, hammastahnat ja sen sellaiset, kun taas ruokailu vei meidät tietysti ravintolaan, australialais-amerikkalaiseen Outbackiin, jonka menu on, noh, juurikin australialais-amerikkalaista barbeque-, pihvi- ja peruna-annoksineen.
Ja lääh miten hyvää pippuripihvikettä sainkaan ja ne lohkoperunat! Aivan toista luokkaa kuin kotimaisen ravintolan lohkikset. Amerikka-USA 6-0. Puhumattakaan palvelusta: pirun ystävällistä, huomaavaista, ei liian tunkeilevaa, vaan kohteliasta. Toki minulle sitten mainittiin, että amerikkalaiset odottavat tippiä noin viisitoista prosenttia, mutta kuitenkin: tämäkin Jim oli sen ansainnut. Myös Samuel Adams Seasonal -olut – paikallista – oli maukasta. Pehmeämpää ja vaaleampaa kuin suomalainen, tämä ilmeisesti saksalaistyyppinen bisse oli kuitenkin suomalaiseen suuhun sopivaa. Eikä hinta pelotellut! Hinnat olivat vähän kuin suomalaisessa ravintolassa, mutta dollareina ja ehkä 10-20% kotimaista hintatasoa alempana. Tuohon kun laskee dollarin ja euron kurssieron (tällä hetkellä dollareita sai melkein 1,4 yhdellä eurolla), saa hyvän käsityksen ruoan hinnoista. Palaan asiaan tarkemmin, kun olen saanut matkan päällä vähän enemmän ruokailusta käsitystä.
Lopuksi sitten mahtavan isäntä- ja emäntäparini kotiin ja yhden oluen – sekä ällömakean makeisen (Reese’s), joka oli kuin Snickers voisempana ja makeampana (”2 peanut butter cups”) – jälkeen nukkumaan. Kello oli paikallista aikaa iltayhdeksän ja minä veto pois. Muistutetaan nyt vielä sen verran, että toki tässä kohtaa oli periaattessa yli vuorokausi takana nuo lentokonenukkumiset pois lukien eli aikaeroa on jonkin verran.
Mukava päivä kaikesta matkustamisesta ja jonottamisesta huolimatta, ja tästähän tämä reissu vasta alkaa. Nyt, ensimmäisen aamupalani nauttiessa on aika lähteä kohti Salemin noitakaupunkia ihmettelemään paikallisia kirouksia, henkiä, haamuja ja tietysti itse noita loitsuineen. Ja samalla syömään itsensä isoksi ja lihavaksi. Ja pahoittelut kaikista typoista, joita tekstiin jäi: näitä vain ei ehdi, eikä jaksa, oikolukea nyt.
« Previous Page —
Next Page »