Hikoilua Namikan tahtiin
Alkuillan levähtely kääntyi yllättäväksi kuntoiluksi, kun ystäväni kutsui meikäläisen mukaansa paikalliselle YMCA-salille treenaamaan. Kyllä, kyseessä on sama YMCA-yhdistys, josta legendaarinen popyhtye Village People lauloi aikanaan menestyskappaleessaan. Kuten nyt tuli huomattua, näissä paikoissa käy treenaamassa muitakin kuin tunnollisia kristittyjä – myös jonkin sortin vankilakundeja, kuten isäntämme osasi koristreeneistä kertoa.
Mikäpä siinä, minä jonkin sortin eurooppalaispakanana sovin kuitenkin hyvin mukaan treenaamaan, ja olivatpa penteleet vielä niin ystävällisiä, että sain ilmaiseksi harjoitella kaverini vieraana. Valitettavasti treenit jäivät lyhyeksi, sillä sali meni kiinni jo puoli yhdeksältä. Eipä siinä ehtinyt kuin muutaman kyykkysarjan tehdä (joskin taisin tehdä ennätykseni 255 lbs eli n. 115 kg painolla 8 toston sarjalla, jota joku vakiotreenaaja kehaisi sanoin “good work”), ja parisen sarjaa penkissä (maksimin ollessa kai 135 lbs eli vajaat 61 kg). Ei aika siis hukkaan mennyt, mutta myöhemmin täytyy ottaa lisää treeniä. Hyvä olo tuostakin tuli. Ja täytyy todeta, että on tämä porukka valtavan ystävällistä ja vieraanvaraista kaikkiaan.
Yöelämää
Koska oli lauantai-ilta, oli aika suunnistaa ulos suurkaupungin yöelämään ja tutustua jenkkiläiseen tapaan viettää aikaa baarissa viikonloppuna. Loikka metroon (yhdensuuntainen matka pari taalaa eli vajaat puolitoista €) ja suunnistus keskustaan. Hyppäsimme pois paikallisen baseball-stadionin kohdalla ja asemalla sekä sen ympäristössä vilisikin runsain määrin paikallisen Red Sox -joukkueen faneja.
Tämä selittyikin tietysti sillä, että “Punasukat” olivat juuri pelanneet pelin kotistadionillaan ja väkeä oli vielä pelin jälkeen ympäriinsä kaupunkia, osa matkalla kotiinsa, osa – kuten saimme huomata baarien täysinäisyydestä – viettämässä pelin jälkeistä iltaa oluen ja ruoan merkeissä. Olimme jo etukäteen katsoneet netistä meille sopivan rokkibaarin, mutta sekoilimme tietystikin ympäriinsä oikeaa osoitetta hakien ja taisimmepa kiertää koko stadionin kertaalleen juottolaamme etsiessä. Baseballin ollessa jenkkilän kansallisurheilulaji tuli myös huomattua, että se on todellakin myös suosittu – ilmeisesti suosituin – laji siellä, sillä lajiin liittyviä kauppoja ja baareja oli ympäristössä paljon.
Päädyimme kuitenkin Beer Works -nimiseen ravintolaan, joka jo nimensä puolesta kutsui meidät sisään. Ovella kysyttiin tietysti paperit – imartelevaa, kun kyseessä on kuitenkin pari reilu kolmikymppistä jäppistä – jonka jälkeen leima käteen ja sisälle. Paikka luonnollisesti piukassa kovaäänistä väkeä, joten tuntui tuurilta löytää tyhjä ja vieläpä melko siisti pöytä ruokailua ja olutnautiskeluamme varten. Nopeasti ilmestyi myös tarjoilijatar pöytämme putsaamaan ja tuomaan menut, mutta taisi olla ilmeisesti vasta kolmas tarjoilija, joka otti tilauksemme vastaan. Eikä siksi, että edeltävät olisivat olleet töykeitä tai muuta sellaista, mutta ilmeisesti kilpailu asiakkaista tippien toiveessa on kovaa.
Kyseinen baari oli enemmän tai vähemmän Red Sox -kannattajien paikka ja myös jotkut oluet olivat joukkueen tai sen (entisten) legendaaristen pelaajien mukaan nimettyjä. Oli voitto-olutta “Victory Red” kuin myös legendapelaaja Babe Ruthin mukaan nimettyä “Bambinoa“, josta vitsiä heittämällä onnistuimme melkein loukkaamaan kyseisen henkilön mainetta kutsuessamme olutta nimensä perusteella “nössöksi”. Eipä silti mitään suurempaa vahinkoa tapahtunut, vaan saimme olusemme ja nopeasti myös isohkot ruoka-annoksemme. Jenkkiläinen burgeri ja siihen rinnalle tilatut chiliranskalaiset selättivät allekirjoittaneen, enkä jaksanut edes syödä koko annosta. Tässä kohtaa on myös hyvä huomauttaa, että chiliranskalaiset eivät tarkoita vain chilimaustettuja sellaisia, vaan chilisoossin kera tarjottuja sellaisia: papuja, jauhelihaa, chiliä ja niin edelleen – siis toisin sanoen “suomalaisittain” ilmaistuna ranskalaiste chili con carne. Näin sitä taas oppii.
B-luokan Bruce Springsteen
Pari olutta myöhemmin baari menikin jo kiinni, ilmeisesti jo kahdentoista aikaan, mikä tuntui näin suomalaisesta suorastaan käsittämättömältä: olihan kuitenkin launtai ja oluenjuominen vasta alussa. Piti suunnata seuraavaan baarin, kohti etsimäämme rokkibaaria, jota varten kysyimme baarimikolta myös neuvoa. Nopeasti myös baarin löysimme, mutta Bill’sin rokkimesta oli valoista pääten suljettu. Viereinen menomesta oli kuitenkin auki, joten sisään – tietysti taas paperit näyttäen – ja viiden dollarin sisäänpääsymaksua maksaan.
Paikallinen meno, jos ihmisten ulkonäölliset erot unohdetaan, oli kuin kotimaisessa baarissa. Paikallinen cover-bändi näytti kuin b-luokan Bruce Springsteenilta ja väki tanssi että juopotteli kuin kotimaisessa ravintelissa konsanaan. Nuorimmat varmaan päälle parinkympin ja vanhimmat varmaan viidenkymmenen tietämilä, porukka sikin sokin, yksin tai porukassa. Tiskiltä oluet ja viskit mukaan, ja tyhjään pöytään istumaan. Menihän se ilta siinä turistessa, kun katsoi porukan hullaantumista rock-hittien parissa ja toisiaan vikitellessä. Kovin kotoista, vaikka kieli olikin eri. Eikä ihmiset todellakaan tuollakaan ujostele, vaan satunnaiset ihmiset tulivat tuollakin heittämään juttua ja toipa joku nainen viereeni kassinsa “vahdittavaksi”. Eipä ainakaan voi puhua luottamuspulasta.
Vaan niin se ilta loppuu aina lyhyeen, sillä tuokin baari sulki ovensa jo ennen kahta. Tuntuu kovin oudolta, vaan mistäpä sitä tietää, missä olisi meno vielä jatkunut. Emme tulleet kysyneeksi, vaan nappasimme taksin ja surautimme yön päätteeksi takaisin “kotiin” ja maate. Mukavaahan tuo oli, mutta pidempäänkin olisi jaksanut. Ehkä sitten ensi kerralla.
Ensimmäinen varsinainen päivä Jenkeissä on tätä kirjoittaessani puolessa välissä, kellon ollessa tällä hetkellä varttia vaille kuusi ja näemmä Suomen aikaa likimain yksi yöllä. Istun etupihan puisella patiolla, jalat rehvakkaasti puisella kaiteella retkottaen ja vieressäni Miller Lite -olutpullo pystyssä pojottaen. On mukava, reilut parikymmentä astetta lämmintä, ei liian kuuma, eikä todellakaan liian viileä. Jotakuinkin täydellinen kesäkeli. Naapurissa joku saksii pihaansa siistiksi, edessä Yhdysvaltojen lippu heiluu hiljalleen tuulen pyyhkäistessä ohi. Naapuruston kaksikerroksiset omakoti- ja paritalot vaikuttavat hiljaisilta ja rauhallisilta. Nautittavaa idylliä suurien autojen keskellä ja jopa kaskaat sirittävät kuin jenkkileffoissa konsanaan. Tämä tuntuu lomalta isolla L-kirjaimella.
Salem – noitien kaupunki
Heti aamupalan jälkeen kirmasimme tekemään retken Salemiin, kaupunkiin, joka tunnetaan lähinnä noidistaan ja vampyyritarinoistaan, sekä muista yliluonnollisista jutuista. Kaupungissa tästä on toki otettu ilo irti muun muassa noitamuseon, kiertoajeluiden ja muiden aiheenmukaisten tapahtumien ja paikkojen muodossa. Oli noidanmetsästäjää paikallisesta paranormaalikerhosta, kauppaa pilailutarvikkeineen ja noituusvälineineen, Salem-krääsää ja -vaatetta myyviä kojuja ynnä muuta sellaista. Kaikkiaan mukava, pieni ja kotoisa pikkukaupunki, jossa suurkaupungin melua, ihmismääriä tai muita ”tyypillisiä jenkkiläisilmiöitä” ei ollut edes nimeksi.
Ennen paluumatkaamme kävimme myös syömässä pienehkössä Gulu-Gulu cafessa, jossa oli kahvien ja alkoholijuomien lisäksi myös pienimuotoista syötävää eurooppalaistyylisesti sekä kohtuullisen mukava olutvalikoima. Paikan eurooppalaishenkisyys – muun muassa italialaistyylisten leipien, ranskalaisten ja italialaisten kahvien, erilaisten oluiden muodossa, puhumattakaan aidosta ranskalaisesta kuivasta siideristä (joka muuten maksoi vaivaiset 10 dollaria pullolta, vertaa noin viiden taalan oluet) – periytyikin perustajien historiasta ja matkasta Prahaan, jossa perustajapariskunta oli kuulemma rakastunut. Tunnelmallista ja kodikasta.
Aloin myös ymmärtää Munich-täytevoileipäannostani mutustellessani miksi amerikkalaisia vaivaa tämä kohuttu ja paljon puhuttu ylipaino-ongelma: ei pelkästään siksi, että ruoka ulkona on paikoin todella halpaa ja annokset kuulemma välillä varsin suuria, vaan myös siksi, että parin ensimmäisen syömäni annoksen perusteella ruoka on todella hyvää! Eikä tätä voi ylikorostaa, sillä sapuska on ollut niin maistuvaa, että jo nämä pari annosta vetävät vertojaan monelle kotimaiselle ravintolalle, joissa on tullut käytyä. Kaikki perunoista lihaan, leipään, kasviksiin… Niin, eikä se ruoka ole todellakaan välttämättä niin epäterveellistä kuin voisi luulla. Kirjoitan tämän nyt tietysti vain parin ensikosketuksen perusteella, mutta kuitenkin. Ah, tänne voisi jäädä nautiskelemaan pidemmäksikin aikaa.
Ja ne oluet, ei unohdeta niitä, sillä onhan näitä paikallisia parempi nyt maistella, kun täällä kerran ollaan. Maistoin olutta tarjoilijattaren suositusten perusteella ja ensimmäinen näistä oli Doghead Shark, tai jotain sinne päin – tätä kirjoitaessani en ole netin äärellä, vaikka tämän jotenkin sivustolleni myöhemmin siirränkin – ja noin kertamaistelun perusteella tuo noin kuusivolttinen olut kyllä pieksi kotimaisen peruslagerin miten päin tahansa. Maistuvaa, hieman kotimaista olutta tummempaa, hieman ehkä kitkerämpää, mutta yhtä kaikki hyvää olutta!
Toiseksi otin kuulemma listan ainoan aidosti amerikkalaisen oluen: Anchor Steam -merkkisen, melko vaalean oluen. Kyseessä oli sanfranciscolaisen pienpanimon vanhojen perinteiden mukaan tehtyä amerikkalaisolutta, joka oli tarinan kertoman mukaan tehty alkeellisissa olosuhteissa ja ilmeisesti perusoluita huonommissa olosuhteissa ilman tyypillistä jäähdytystä ja mitälie. Nämä oluet olivatkin tuolla länsirannikolla saaneet lempinimekseen”steam”, jonka alkuperäksi vain arvailtiin oluen tekovaiheeseen liittyvän höyryn muodostumista. Oli teoria totta tai ei, varmaa on, että amerikkalaisetkin osaavat tehdä hyvää olutta ja tätä kelpaa myös eurooppalaisten juoda. Urbaanit legendat ja olettamukset amerikkalaisen ”kusioluen” olemassaolosta voi siis jättää universaalisti huoletta unholaan ja olettaa niiden koskevan vain tiettyjä olutmerkkejä, kenties sitä Amerikan ykkösolutta, kevytolut Bud Liteä, jota muuten ei edes saanut kyseisestä kahvilasta. Perin epäisänmaallista siis.
New England – Amerikan henki
Isänmaallisuudesta puheen ollen: koko tämä New Englandin alue, johon siis Boston kuuluu (osana Massachusettsin osavaltiota), on kertoman mukaan Yhdysvaltain liberaaleinta aluetta. Nämä kuusi osavaltiota – Maine, Rhode Island, Massachusetts, New Hampshire, Vermont ja Connecticut – edustavat ilmeisesti maan eurooppalaisinta osaa, ja täällä onkin helppo havaita paikoin varsin eurooppalaisen rakennustyylin ohella myös runsain määrin ulkomaalaisia autoja. Etenkin japanilaiset autot ovat yllättävän suosittuja, eikä täällä muutenkaan tunnu vallitsevan niin periamerikkalainen meno kuin olisi voinut kuvitella. Hyvä niin, en valita. Tämä on, selvästikin, hyvä paikka saada ensikosketus amerikkalaisuuteen ja Yhdysvaltoihin maana.
Paluumatkamme muodostui hienoiseksi kiertoajeluksi, varsin tahattomasti, ja sen verran tuli opittua maan isoista teistä, että täällä GPS-reititin on helposti hintansa väärti. Jos ajat väärästä liittymästä tai risteyksestä ohi, saatat helposti joutua ajamaan useita kilometrejä väärään suuntaan ennen kuin olet takaisin oikealla reitillä. Tästäpä syystä on suositeltavaa hankkia moinen jo etukäteen jos tänne aikoo tulla ajelemaan kulkuneuvoilla. Tai näin minä ainakin tekisin.
Kellon lähestyessä puoli seitsemää suunnittelen loppuillan ohjelmaa. Lähteäkö tutustumaan Bostonin yöelämään vai ottaako iisisti. Kas siinä pulma. Ehkä pitäisi hyödyntää lauantai-ilta siten, sillä tämä saattaa olla loman ainoa lauantai, jolloin on mahdollisuus siihen itse Bostonissa, riippuen tietysti miten reissuni sujuu ja kulkee. Kone kiinni ja menoksi. Palaan myöhemmin asiaan – sikäli mikäli en löydä itseäni kuolleena satunnaisväkivallan uhrina. Ja mahdollisesti huolestuneille: se oli vain vitsi.