050609 Matka Bostoniin – päivä 1
Ξ June 6th, 2009 | → 2 Comments | ∇ Elo, Reissut |
Aamulla kello neljän herätys aamuyöstä. Olo on yllättävän pirteä, vaikka takana on vain kolmen ja puolen tunnin yöunet, tarkoituksellisesta valvomisesta tosin. Puuhasteltavaa aamusella on vain minimaalisesti, sillä tavarat on harkitusti pakattu edellisenä iltana paria viime hetken esinettä lukuun ottamatta. Aamiainenkin jää väliin, kiitos öisen tuhdin aterioinnin, sillä olihan jääkaappi syötävä tyhjiin ettei kotiin saavuttaessa olisi kaappi täynnä homeista sienikasvustoa.
Vaatteet päälle ja hampaidenharjauksen kautta ulos. En ottanut mukaan edes purukaluston pesuvehkeitä, dödöä tai pesuvehkeitä, sillä tällä kertaa olin jättänyt niin sanotut turhuudet pois: näitä ei saisi kuitenkaan kantaa kuin minimimäärät käsimatkatavaroissa ja olin tehnyt päätöksen ottaa mukaan pelkän repun, johon mahtuisi siis paitsi vaatteet, myös kamera, sen laturi, usb-piuhat ja muut vastaavat, lukeminen ja niin edelleen. Pesuvermeet sun muut voisi ostaa aina paikan päällä pilkkahintaan ja näin niiden kanssa ei tarvitsisi tapella tullissa. Osasyynä tähän, näin rehellisyyden nimissä, oli tietysti se, että työkaverit olivat jo pelotelleet Pariisin Charles de Gaullesin kentältä katoavan matkatavaroita ”liian usein”. Eikä idea pelkistä käsimatkatavaroista kuulostanut muutenkaan hassummalta pienen mietinnän jälkeen.
Turku-Pariisi-yhteys
Bussi suuntasi kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa heti aamuviideltä, eikä vienyt kauaakaan kun matkamiehemme veti jatkotirsoja linkkarin penkillä vain lipunmyyjän kohdalla ja Ikean vaihtoyhteyskohdassa heräten. Liki kirjaimellisesti silmänräpäys myöhemmin löysin itseni lentoasemalta, järkyttävän pitkän jonon perältä, odottamasta matkalippuani matkakohteeseeni kaveriperheen aviomiehen polkupyörä laatikkossa pakattuna ja sitä edessäni raahaten.
Ympärillä oli ihmisiä sankoin joukoin, minne kukin menossa ja ilmeisesti moni yhtä hämmästyksissään kuin allekirjoitanutkin kyseisestä jonotuksesta. Aikaa tappaakseni laitoin musiikit soimaan ja ihmettelin puolihereillä hitaasti valuvassa jonossa asioita, joita en nyt – koneessa Pariisista Bostoniin – edes muista. Matkajännitys tuntui kuitenkin jo kadonneen, tai ehkei se ollut vielä löytynyt uudestaan.
Kun liput olivat vihdoin kourassa ja turvatarkastuksesta selvitty ilman koneiden piippailua, ei tarvinnut kuin pienoinen tovi istua lähtöportin penkeillä, kun jo sai tallustaa itse koneeseen. Jotain hyvää jonottamisestakin siis. Ympärillä oli jos jonkinlaista matkaseuruetta, menossa minne lie, mutta ilmeisesti ainakin yksi isompi suomalaisjoukkue oli menossa nauttimaan Kuuban lämmöstä. Eipä sekään kuulostaisi matkakohteena lainkaan hassummalta. Ei ainakaan sen jälkeen, kun muistin legendaarisen matkaohjelmajuontajan Folke Westin sepostukset paikasta ja kun huomasin saaneen mukavaa matkaseuraa suomalaisesta pariskunnasta makalla juurikin kohti Havannaa. Heidän kanssaan turistessa lento Pariisiin menikin niin nopeasti ja rennosti, että aika tuntui kuluvan suorastaan kaksinkertaista vauhtia. Tarjosivatpa vielä kuohuviinit minulle ystävällisyyttään. Kiitokset ja terveiset heille avartavasta keskustelusta.
Jonotusta Pariisissa
Kun vihdoin saavuin Pariisiin, tai tarkemmin sanoen sen valtavalle lentokentälle, josta minua oli jo etukäten peloteltu, oli aika selvittää mistä pitäisi kulkea minnekin, sillä eihän – tietystikään, kuten kokeneemmat matkailijat olivat kertoneet – näillä asemilla kuljeta jalan. Sehän olisi laiskoille matkamiehille ja -naisille aivan liian urheilullista ja raskasta. Vakavasti puhuen, nyt ymmärrän paremmin: kyseessä on hieman pidemmät etäisyydet kuin kotimaamme piskuisilla, ruokakaupan kokoisilla lentoasemilla. Ei muuta kuin sukkulabussiin ja seuraavaan terminaaliin.
Luonnollisesti matkalipustani puuttui lähtöportti ja hyppäsin johdonmukaisesti ensimmäisen E-terminaalin pysäkin kohdalla pois. Ei muuta kuin suuntaamaan tauluista miltä portilta lentoni lähtee. Näiden suhteen ranskalaiset olivat tietysti säästäneet minun suureksi ilokseni, joten suuntasin ensimmäiseen jonoon kysymään henkilökunnalta josko hän osaisi neuvoa. Osasihan hän sen verran tietysti sanoa, etten ollut oikeassa E-terminaalissa, joten joutuisin ottamaan sukkulan sinne. Ei kun takaisin tuloaulaan ja menoksi.
Metroa muistuttavan sukkulajunan kyydissä seuraaville E-terminaalin porteille ihmettelemään josko siellä osaisivat taulut kertoa mille portille suomalaisjampan pitäisi mennä. ”Bon jour” henkilökunnan näpsäkälle neitoselle ja jo löytyi oikea jono. Niin, taas jono. Tämä ehkä näytti puolta lyhyemmältä kuin vastaava Helsingissä, mutta myös vauhti oli korkeintaan puolet vastaavasta. Ranskassa joko tehdään tarkkaa työtä turvatarkastuksessa tai sitten kanssamatkustajat ovat astetta enemmän pihalla siitä miten touhun pitäisi edetä.
Kun vihdoin itse sain kunnian kävellä metallipaljastimista läpi, ei toimenpiteeseen mennyt varmaan sen enempää aikaa kuin kotimaassakaan. Mitähän nämä kotiin palaavat jenkit oikein touhuavat vai onko turvatarkastuksessa oikeasti jotain uutta ja/tai kivaa että kiehtovaa? Jälleen kerran, kiitos jonotuksen ja terminaalisekoilun, eipä tarvinnut vaivata päätään sillä miten tuhlaisi ajan lähtöportin tuntumassa, sillä menossa oli jo ”last call” Bostonin-lennolle. Vihreät laput ja USA:n tullikaavakkeet mukaan ja jo pääsi viimeisten joukossa istumaan koneeseen. Boeing 747-400 -sarjan ilmabussi onkin isoin siivekäs, jonka kyydissä olen istunut, ja onhan tämä kertaluokkaa noita ”pienkoneita” hienompi. Jälleen jotain uutta opittavaa ja ihmeteltävää amatöörimatkustajalle.
Hienona ominaisuutena koneessa näytti olevan jopa pienillä kosketusnäytöillä varustellut ruudut, joista pääsee katsomaan muun muassa leffoja ja valikoitujen tv-sarjojen jaksoja, sekä pelaamaan yksinkertaisia pelejä ynnä muuta sellaista. Ei muuta kuin vielä kohtuullisen tuore The Wrestler -pyörimään, jonka olin missannut alkuvuodesta leffateatterissa. Epäonnekseni mukana tulevat kuulokkeet olivat ilmeisesti sen verran viallisia, että vasen kuuloke särisi kuin rikkinäinen radio, eikä leffan dialogista tarvinnut nauttia kuin korkeintaan puoliksi. Kiitos osittain myös lentokoneen oletustasoisen melutason tuuletuksen ja muun nimissä.
Tässä vaiheessa lentoa alkaa jo nukkuminenkin tympäistä. Huomaan herääväni jokaisen nukahtamiskerran jälkeen monttu auki ja janoisena kuin Saharaan eksynyt kameli. Olisinpa ottanut kumilenkin mukaan, niin pakottaisin turpani pysymään sillä kiinni.
Plussaa sentään täytyy antaa Air Francen monipuolisesta ja maukkaasta lentokoneateriasta. Tässähän oli mukana vaikka mitä itse varsinaisen sapuskan mukaan. Ja sen verran mannermaista päätin itsekin leikkiä, että join punkkua alku- ja jälkipalaksi, ja tietysti sitäkin piti sitten läikyttää omille tossuille ja hieman myös kanssamatkustajan päälle. Väsyneenä matkustaminen rokkaa kuin juopunut siili.
Nyt on pari sivua diipadaapaa matkakertomukseksi naamioituna takana Pink Floydin tahdittamana ja jutut alkavat olla tältä erää lopussa. Lisäturinaa tulee, kunhan vihdoinkin ollaan Yhdysvaltain kamaralle.
Boston – täällä ollaan
Lennon sujuessa yllättävän hyvin ja oltua lopulta odotettua lyhyempi, oli edessä yksi niistä kohdista, joista oltiin peloteltu etukäteen liki huolestuttavan onnistuneesti. Viisumi- ja tullilaput piti olla etukäteen täydennettynä ja edessä olisi maahantuloviranomaisten haastattelu sorminjälkien ottamisen että silmäskannauksen (ilmeisesti jotain sarveiskalvon kanssa tekemistä) kanssa.
Hienoinen adrenaliinipiikki iski jonossa kehooni ja odotin jonkinlaista kuulustelua, jossa isot, pahat ja rumat FBI-miehet tuijottaisivat silmästä silmään vetäen ”good cop, bad cop” -roolia ja pelottelisivat satunnaismatkailijan housut märäksi. Pah, mikä pettymys! Muutama hassu kysymys ”mitä teet työkseksi? kauanko olet maassa? paljonko otit rahaa mukaan?” ja siinä se. Tämäkin urbaani legenda romuttui silmieni edessä vain vitsiksi siitä mitä se oikeasti oli. Kirottua!
Seuraavaksi noukkimaan matkatavarat, missä oli vielä kerran passintarkastus. Tällä kertaa ilman jonotusta, josta olinkin saanut jo tarpeekseni. Odotusaulaan, josta isäntäni nappasi meikäläisen kyytiinsä. Whoa, vihdoin USA:n maankamaralla ja lomalla. Perkele, tästä se lähtee – matka jättisuurien ruokien, autojen ja – anteeksi ranskankielisyyteni – perseiden maahan.
Iltalomailua
Loppuilta menikin niitä tavallisia tehdessä: tavaroiden purkamista, vähän kaupunkiympäristöä tarkastellessa – ja tässä kohtaa on hyvä tarkentaa, etten varsinaisesti asustele Bostonin kaupungissa, vaan Quincyn kaupungissa, joka on jotain sellaista kuin Kauniainen tai Espoo Helsingille: kuulemma noin sadantuhannen asukkaan kaupunki, mutta vain muutama kilometri Bostonin keskustan ulkopuolella – sekä tietysti ruokailun ja pakollisen shoppailun merkeissä. Jälkimmäinen koostui lähinnä näistä perustarpeista kuten dödöt, hammastahnat ja sen sellaiset, kun taas ruokailu vei meidät tietysti ravintolaan, australialais-amerikkalaiseen Outbackiin, jonka menu on, noh, juurikin australialais-amerikkalaista barbeque-, pihvi- ja peruna-annoksineen.
Ja lääh miten hyvää pippuripihvikettä sainkaan ja ne lohkoperunat! Aivan toista luokkaa kuin kotimaisen ravintolan lohkikset. Amerikka-USA 6-0. Puhumattakaan palvelusta: pirun ystävällistä, huomaavaista, ei liian tunkeilevaa, vaan kohteliasta. Toki minulle sitten mainittiin, että amerikkalaiset odottavat tippiä noin viisitoista prosenttia, mutta kuitenkin: tämäkin Jim oli sen ansainnut. Myös Samuel Adams Seasonal -olut – paikallista – oli maukasta. Pehmeämpää ja vaaleampaa kuin suomalainen, tämä ilmeisesti saksalaistyyppinen bisse oli kuitenkin suomalaiseen suuhun sopivaa. Eikä hinta pelotellut! Hinnat olivat vähän kuin suomalaisessa ravintolassa, mutta dollareina ja ehkä 10-20% kotimaista hintatasoa alempana. Tuohon kun laskee dollarin ja euron kurssieron (tällä hetkellä dollareita sai melkein 1,4 yhdellä eurolla), saa hyvän käsityksen ruoan hinnoista. Palaan asiaan tarkemmin, kun olen saanut matkan päällä vähän enemmän ruokailusta käsitystä.
Lopuksi sitten mahtavan isäntä- ja emäntäparini kotiin ja yhden oluen – sekä ällömakean makeisen (Reese’s), joka oli kuin Snickers voisempana ja makeampana (”2 peanut butter cups”) – jälkeen nukkumaan. Kello oli paikallista aikaa iltayhdeksän ja minä veto pois. Muistutetaan nyt vielä sen verran, että toki tässä kohtaa oli periaattessa yli vuorokausi takana nuo lentokonenukkumiset pois lukien eli aikaeroa on jonkin verran.
Mukava päivä kaikesta matkustamisesta ja jonottamisesta huolimatta, ja tästähän tämä reissu vasta alkaa. Nyt, ensimmäisen aamupalani nauttiessa on aika lähteä kohti Salemin noitakaupunkia ihmettelemään paikallisia kirouksia, henkiä, haamuja ja tietysti itse noita loitsuineen. Ja samalla syömään itsensä isoksi ja lihavaksi. Ja pahoittelut kaikista typoista, joita tekstiin jäi: näitä vain ei ehdi, eikä jaksa, oikolukea nyt.