Ξ June 25th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Aiemmin olin aikeissa kirjoittaa juhannuksesta ja siinä samassa tietysti Nummirock-reissustani myös blogiini, mutta olen totaalisesti kiireen ällikällä lyöty ja jossain määrin jopa vajaa-ajallani ylityöllistetty erinäisten aktiviteettien saralla, joten luovutan suosiolla tuplasti aiheesta kirjoittamisen ja tyydyn tunkemaan juhannusmuistelmani Nummirock-festivaaliraporttiin Imperiumin sivustolle. Kai jokin raja siinäkin miten paljon mitä ja mistä kannattaa kirjoittaa, kuten ylipitkät blogikirjoittelut Yhdysvalloista varmasti asiaa valaisivat.
Jos juhannusviikonloppua seuraava päivä oli lähinnä puhdasta koomausta treenit ja ylimääräiset työt passatessa, meni tiistai sitten itseään rankaistessa ensin salilla ja sitten lenkillä. Täytyy sanoa, en muista koska on ollut noin raskasta salilla, vaikka olikin niin sanottu “kevyt päivä” vuorossa. Tauot eivät toden totta tee hyvää. Päälle vielä kevyt tunnin hölkkälenkki ja allekirjoittanut olisi ollut valmista kauraa sänkyyn suunnilleen sen siliän tien. Vaan ei, vielä oli pakko kaveriporukan kanssa katsoa heinäkuisen äijäreissun matkakohteita ja lopulta sellainen löytyikin sopivalla hintaa kaikkia miellyttävällä hotellilla ja sijainnilla. Berliini kutsuu ensi kuun puolivälissä ja neljän äijän porukalla. Oluet, makkarat ja germaanisen kulttuurin kehto odottavat valloittajiaan!
Mutta aivan noin leppoisalla ruoskinnalla ei voi itseään päästää, onhan tässä lepuuteltu kroppaa enemmän kuin tarpeeksi. Tänään olikin viimeinen päivä yhdeksänviikkoisen saliohjelmani treeneistä, joka tietysti taukoineen on kestänyt muutaman viikon tuota kauemmin, ehkä käytännössä 12-13 viikkoa. Tarkastanen ajan myöhemmin blogistani. Ja kyllä tuo eilinenkin jumppaus vaan paikoissa tuntui ja mehut tuntuivat jäävän salin lattialle. Palkitseva olo, mutta raskasta oli. Perkeleen loma minkä teit.
Kun näiden kaikkien rääkkien ja tv-ohjelmien katsomisen syömän ajan laskee yhteen, huomaa helposti, ettei tässä ole ollut aikaa tehdä “ylimääräisiä”. Levyarvosteluita on saanut aikaiseksi kohtuulliseksi, mutta Nummirock-raporttaus vielä odottaa tekijäänsä ja toivottavasti ennen Tuska-festivaalia. Toisin sanoen, vielä on kirjoitushommia paiskittava ennen viikonloppua, ja joutuuhan sitä vielä vähän treenaamaankin ennen festarointia.
Festaroinnista puheenollen, aivan löysäilyksi ei sekään homma mene, sillä Nummirockia kovempi – tai ainakin aikataulutetumpi – raporteeraus on sielläkin edessä, pari jatkoklubia mukaan lukien ja päälle vielä muutama videohaastattelu. Niin ja niitä tuttuja että kavereitakin pitäisi nähdä, jossain välissä myöskin syödä ja ehkä oluen tai siiderinkin voisin rentoutumisen merkeissä kitusiini kiskaista. Viikonloppu kuitenkin kuulostaa kiireisemmältä kuin itse arki. Mihinköhän olen taas oikein lupautunut.
Ehkä se arki helpottaa ensi viikosta eteenpäin ja ehdin oikeasti jopa palata pelaamisen ja leffojen katsomisen pariin. Sekä tietysti treenata ja kirjoittaa.
Nyt peti kuitenkin kutsuu ja suuntaan ottamaan ansaitun tapaamisen Nukkumatin kanssa, kunhan ehdin vielä nestemäisen iltapalani ensin nauttia.
Olo on kuin viikon juopotelleella suomalaisturistilla: äärimmäisen väsynyt, sekava ja joka puolelle sattuu. Lihakset ovat kipeitä mistä lie painimisesta, ihmisten viihdyttämisestä ja huonosti nukkumisesta teltassa Nummirockin festivaalialueella. Päässä ei kulje oikein mitään, mutta vihdoin ollaan kotona toipumassa noin kahden ja puolen viikon reissailusta ja lomailusta. Hauskaa on ollut, mutta myös raskasta.
Jätän tarkemmat raapustukset myöhemmäksi, sillä sänky kutsuu ja toivottavasti nukkumatti käy kylään ilman liskoja. Oikeastaan jo kaipaan arkea, sillä tämä lomailu käy kunnon ja kropan lisäksi myös lompakon päälle. Arkiset rutiinit ja harrasteisiin palaaminen kuulostavat suorastaan loistavalta idealta tässä kohtaa. En malta palata salille ja lenkkipolulle, ja totta puhuen, edes töihin. Vajaan kuukauden jono arvostelulevyissä on sekin jonkinlainen rasti purettavaksi ja näitähän ei saa lomalla tehtyä, ei sitten mitenkään.
Mutta edessä on vain neljä päivää arkea ja sitten on Tuska-festivaalin aika. Perhana, eikö tästä rääkistä pääse koskaan irti? Toisaalta, mitähän minä valitan: kipu on vain merkki siitä, että heikkous pakenee kehosta. Palatkaamme asiaan paremmilla voimavaroilla ja uusilla silmillä.
Viimeinen päivä Jenkeissä ja sen myötä hieman harmistunut, ehkä jopa haikea olo. Nukuin suosiolla pitkään, aina yhteentoista asti, edellisyön valvomisen ja olut- että mojito breezer -tissuttelun johdosta. Aamun lähtiessä hitaasti käyntiin oli ohjelmassa vain suihku, aamupala ja pakkaamista. Tuntuu, että tavaramäärä on matkan aikana kaksinkertaistunut, eikä Nykistä ostettu reppu ollut lainkaan huonompi idea. Lähinnä olen ostanut vain hyödyllisiä, tarpeellisia asioita, jotka olisivat olleet joka tapauksessa ostoslistalla, kuten vyö, uudet housut ja aurinkolasit. Tavallaan säästöä siis.
Itse tiistai meni lähinnä lähtöä odotellessa, tavaroita järjestellessä ja puistossa mukeloiden seurassa istuskellessa. Kuin kunnon au pair konsanaan kaipa tuo hyvästä harjoittelusta kävi. Kevyen aamupalan energia ei kuitenkaan riitä koko päiväksi, joten iltapäivä oli mitä täydellisin aika viimeiselle aterialle ison Amerikan kamaralla.
Taco loco – ja sitten hieman sentimentaalista fiilistelyä
Koska olin vieras viimeistä päivää, halusin valita paikan jollaisia on harvassa Suomessa, meksikolaisen ravintelin. Ystäväni tiesi Quincysta yhden sellaisen, joten suunta oli selvä. Koska nälkä oli melkoinen ja halusin viimeisen kerran kokea jotain uutta, valitsin ruokalistalta kolmen erilaisen ateria-annoksen kokoisen lautasen, ja vielä deluxe-versiona, joka tarkoitti ruoan täydentämistä guacamolella ja ranskankermalla. Ruokajuomaksi meksikolainen Corona-olut sekä tietysti himoitsemani mojito-drinkki. Ja hitto vie: näin hyvää mojitoa en ole koskaan saanut! Tuoreet mintunlehdet tekevät ihmeitä. Entäpä itse ruoka? Todellinen viimeisen päivän kruunaaja: grillattua kanaa ja sulatettua juustoa niin tacossa, kuin parissa muussakin muodossa, joiden nimeä en edes muista, koska en ole moisiin ikinä aiemmin törmännyt. Ei siis kuitenkaan burriton tahi quesadillan muodossa, mutta todella hyvää ruokaa! Hieman myös potkua mausterintamalla, joten annos oli todellakin allekirjoittaneen makuun. Reissun paras safka yhdessä Friday’sin JD-muonien kanssa. Mojiton ja Coronan kanssa suorastaan täydellistä.
Sapuskoinnin päätteeksi vielä viimeinen visiitti yhteen kauppaan tuliaisostoksille ja sitten paluu “kotiin”. Pakkaamisen viimeistely, pikavisiitti koneella ja autoon. Hieman haikeaksi veti olon. Alankohan käydä vallan sentimentaaliseksi vanhemmiten?
Loppurutistus metroon, siitä bussiin ja lentokentälle, ensin tietysti väärän terminaalin kohdalla pois hypäten. Tällä kertaa sentään ylenpalttinen jonotus lentolippujen kanssa oli poissa. Hyvä niin, sillä väsymys alkoi saada yliotetta yksinäisestä travelleristamme. Turvatarkastukseen ja sitten, ah, viimeisen kerran Starbuck’sin herkullista frappuccinoa! Tätä tekstiä sitten kirjoittelinkin jo koneeseen nousemista odotellen lähtöporttini edustalla istuen ja musiikkia kuunnellen.
Lentomatka meni, väsynyt kun olin, lähinnä torkkuessa epämääräisesti. Yölento auttoi väsymykseen, joskin pari ensimmäistä tuntia tuli tuijoteltua viimeisintä Bond-elokuvaa – Quantum of Solace – silmät puoliummessa. Pieneltä ruudulta tuijottelu ei ole parhaimpia leffoista nauttimiseen, mutta kyllähän tuo tuollaisenakin versiona viihdytti. Pääasia kuitenkin oli, että lento tuntui lyhyeltä kokonaisuudelta, sillä päätteeksi olisi vielä matka Pariisista Helsinkiin ja sitä ennen muutama tunti odottelua.
Paikka, jossa McDonalds, Pink Floyd ja Nietzsche kohtasivat
Paluu Pariisiin tapahtui paikallista aikaa aamupäivästä, jota ei päänuppi tietysti ymmärtänyt lainkaan todeksi, sillä Jenkeistä lähdettiin vasta iltayhdeltätoista ja takana oli vain noin seitsemän tuntia lentoa. Tarjolla oli auringonpaistetta ja kesäkeliä, ja ilman väsymystä olisin saattanut tehdä pikaisen piipahduksen itse kaupunkiin, sillä Pariisin lentoasemalla saikin sitten odotella vaivattomat viisi tuntia seuraavaa lentoa. Onneksi samannimisen ranskalaisjohtajan mukaan nimetty Charles de Gaullen lentoasema on niin sekava, että siellä saa aikaa tuhlattua haluamattaankin oikeaa terminaalia etsiessään. Turhaan ei tästäkään näemmä varoiteltu.
Kun oikea terminaali oli löydetty, sai vielä hieman harhailla check-in-touhujen perässä ja jossain vaiheessakin se vatsalaukkukin muistitti olemassaolostaan nälän muodossa. Motivaatio etsiä jotain laadukasta oli kohtuullisen alhainen, joten McDonaldsin ranskalaisversio sai täyttää tämän tehtävänsä. Ja tosiaan, kuten kulttielokuva Pulp Fictionissa mainitaan, Quarter Pounder on Ranskassa Royal Cheese. Hassu, huvittava yksityiskohta. Nälkä kuitenkin lähti epäterveellisellä rasvamussulla ja sehän se tärkeintä. Sitten penkille tappamaan aikaa Nietzschen Antikristus-kirjan parissa ja Pink Floyd kuulokkeista piristysruiskeeksi. Pieni torkkuminenkin kävi tosiasiaksi ajan hidasta valumista odotellessa.
Lopulta lento oli edessä ja Blue 1:n kone viemässä väsähtänyttä matkailijaa kohti kotimaataan. Nopeasti myös uni tuli uudestaan ja vajaan kolmen tunnin lento tuntui kuin puolen tunnin pikaiselta vilahdukselta. Jos jotain, niin jetlag alkoi tässä vaiheessa tehdä tehtäväänsä, kun kroppa ei tiennyt oikein mikä aika vuorokaudesta oli, eikä sen puoleen kyllä pääkään. Kuten kokeneemmat sanoivat, näin päin – lännestä itään – jetlag on pahempi ja nyt tämän vihdoin voi itsekin allekirjoittaa. Ainakin ensikertalaiselle kohtuullisen tuuperruttava kokemus ja verrattavissa suoraan vaikkapa kolmen päivän festaririekkumisesta aiheutuvaan väsymykseen.
The end?
Lopulta reissu oli ohi: tyhjä tunne, hieman haikeakin, mutta toisaalta rentoutunut ja hyvin uupunut kaikesta valvomisesta, matkaamisesta ja aikaerosta. Takana on upea, suorastaan paras lomareissuni ikinä tähän asti, joka voi joitain takavuosien kanssamatkustajia kohtaan olla hieman vähätteleväntuntuisesti sanottu, mutta pakkohan se on myöntää: USA tarjosi tällä reissullaan jotain isompaa, muistettavampaa ja palkitsevampaa kuin yksikään reissu tähän asti – vaikka mitään tyttöystävää, kaveriporukkaa tai muuta sellaista ei seurana ollutkaan. Yksin matkaaminen osoittautui yllättävän mukavaksi, etenkin kun näitä tuttuja ja kavereita ehti nähdä kuitenkin reissun aikana. Ja vailla kännäämistä tai seksiä, joita ilman joku voisi pitää lomaa jopa suorastaan huonona. Mutta ei, allekirjoittanut jollain tasalla loi vahvan tunnesiteen ainakin New Yorkin kaupunkiin. Sinne pitää vielä joskus palata.
Jos nyt loppuun vielä listaisin vapaamuotoisesti viisi mieleenpainuvinta, vaikuttavinta tai mukavinta asiaa matkaltani, voisi lista näyttää jotakuinkin tältä:
- Central Park – puisto, metsä, järvet, eläimet ja muut keskellä suurkaupunkia.
- Manhattan ja New York kokonaisuutena – täällähän voisi vaikka asua!
- Vapaudenpatsas – ladyn vaikuttavuutta ei usko ennen kuin sen näkee, uskokaa tai ei.
- Ruoka – hyvää, kohtuuhintaista, maittavaa, herkullista, monipuolista – jokaiselle jotain.
- Starbuck’sin kahvi – joudun keksimään keinoja miten elää keskellä kuumaa kesäpäivää ilman frappuccinoa.
Ja ettei unohtuisi kiittää ystäviäni ja tuttujani, niin toki heidän panoksensa lomani rakentamiseen oli varsin merkittävässä roolissa. Opin myös paljon uutta kulttuurista, ihmisistä ja varmasti vähän kielestäkin. Monet asiat tuli todistettua oikeiksi ja yhtä lailla hyvin monet ennakkoluulot ja “faktat” vääriksi. Urbaaneja legendoja ja juoruja löytyy jo pelkästään Yhdysvaltoihin niin monia, että monet tajuaa vääriksi vasta kun ne itse kokee. Lopulta täytyy myös muistuttaa, että näin käytännössä vain kahden osavaltion aluetta: Massachusettsin (Boston ja ympäristö), sekä New Yorkin ja koko tämä pohjoinen itärannikko on kuitenkin lopulta USA:n liberaaleinta ja eniten eurooppalaisinta aluetta. Tämä on hyvä pitää mielessä etenkin uskonnon, vieraanvaraisuuden ja monen muun asian kohdalla, joihin monet olettamukset liittyvät.
Kaikkiaan loistava reissu, joka jätti nälän nähdä Amerikkaa lisää ja runsaasti. Toivottavasti tämä lomamatka oli vasta alkusoittoa kokemukselleni Yhdysvalloista. Matkailu on palkitsevaa. Kuvia tulee perästä sitten jossain vaiheessa.
Tällä erää päätän matkaturinoinnin tähän, sillä perjantaiaamuna on edessä matka Nummirockin maisemiin ja pakkaaminen on vielä pahasti vaiheessa. Kiitoksia teille, jotka jaksoitte lukea ja palailen taas maisemiin uusilla teksteillä, kunhan arki tästä juhannuksen jälkeen käynnistyy.
Todellisuuden kaunis hipaisu vasten hipiää
Maanantaiaamu ja karu todellisuus iskee kasvoihin: loma alkaa olla lopuillaan ja viimeinen aamu New Yorkissa on todellisuutta. Nukuttu yö ei juuri toivoa lisää, sillä herättyäni kello viisi aamulla ja ehkä parisen tuntia yöllä erinäisissä ajatuksissa pyörineenä en koe olevani erityisen rentoutunut ja levännyt. Nukuttu on kyllä tarpeeksi, mutta jotenkin vain palaset eivät sovi täysin kohdalleen. Podenko nostalgiaa sen perimmässä tarkoituksessa (“homesickness”) vai onko kyse jostain muusta, kenties useamman asian summasta?
Aamusuihkut ja -sumpit, visiitti koneella ja pakattujen kamojen pikainen läpitsekkaus. Kaikki kunnossa ja ulos ja kello yhdentoista jälkeen. Täytyy olla tyytyväinen, että ylipäätään onnistui ehtimään jo kahdentoista bussiin, joskin aamupalan kustannuksella, sillä lähtö meni tiukaksi, hädin tuskin lipun ostamisen jälkeen. Hyvästit New Yorkin -kaverille ja nokka kohti Bostonia. Näin sitä taas mennään.
Koska en ollut toiveikas unen saamisesta bussissa, olin suorastaan onnekas saadessani vierustoveriksi reilun parikymppisen bostonilaismiehen. Aika kului lennokkaasti jutellessamme niin matkastani Yhdysvaltoihin, hänen paluustaan kotikaupunkiinsa Bostoniin, peleistä, musiikista, työstä, kielierosta, Suomesta ja suomalaisuudesta ja ties mistä. Jos joku vielä väittää, etteivät jenkit kykene tai ole halukkaita kuin smalltalkiin, haistatahan heillä pitkät, sillä en ole ensimmäinen enkä taatusti edes viimeinen, joka on muutakin kokenut. Hyvä näin, sillä paluu Bostoniin sujui todella sutjakkaasti ja ennen kaikkea sosiaalisemmin ja älykkäämmin kuin pelkkä nukkuminen.
Takaisin Bostonin hellään huomaan
Palattuani Bostoniin oli pakko saada ruokaa ja koska bussiasema oli heti Chinatownin vieressä, oli vain luonnollista poiketa kiinalaiseen ravintolaan. Oikeastaan kiinalais-japanilaiseen, sillä ruokalistalta löytyivät molemmat vaihtoehdot. Kiinalaista ruokaa – joka sinänsä kuuluu suosikkeihini – en ollutkaan vielä tällä reissulla syönyt, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen ja nauttimaan. Tilaamani valkosipulikana paistetulla riisillä ja kevätkääryleellä oli varma ja hyvä valinta. Maukas, kookas ja täyttävä. Eikä hinta päätä huimannut: 12 dollaria ennen tippiä, siis noin 11 euroa tippeineen.
Ruokailun päätteeksi teki mieli sekä kahvia, että jotain makeaa, joten nähdessäni ensimmäisen Starbuck’sin, suuntasin sisälle kuin herrkuperse konsanaan. Espresso-listalta mukaan lähti herkullinen Caramel Macchiato – jota ryystin tätä kirjoittaessani – ja Frappuccino-osastolta (ts. jääkahvit) kermavaahdolla päällystetty Mocha. Ja kyllähän tuo erinomaista tavaraa on. Hintaa molemmille yhteensä 7 dollaria, reilut 5 euroa. Molemmat pienintä kokoa, joka olisi kotimaisessa mittasuhteessa keskikokoista tai isoa.
Herkutteluhetken jälkeen metroon ja paluun Quincyyn. Väsynyt matkaajan olisi parempi palata tukikohtaan ja ottaa hetki rennosti. Tai no, tokihan sitä rentoilua on koko reissu ollut, mutta myös välillä ihan vain levätä menemättä minnekään.
Perillä minut noukkikin ystäväni ja kävimme kääntymässä paikan jokaisen amerikkalaisen perusmarketissa eli Wal-Martissa. Iso, täynnä vaatteita, tarviketta, viihdetarpeita, ruoka-aineksia ja mitä vielä. No, jotain ostettavaa löytyi tuoltakin. Hellyinpä jopa ostamaan vähän lelua ystäväperheeni vanhemmalle muksulle hävitettyään hänen aiemman “frisbeensä” talon katolle, kun sitä aiempaa piti kerran heittää “niin ylös kuin mahdollista”. En selvästikään osaa leikkiä lasten kanssa aivan oikealla aaltopituudella. Ehkei minun tarvitsekaan, mutta yritys hyvä kymmenen.
Yön sydämeltä
Loppuilta menikin tavaroita purkaessa, matkakuvia esitellessä – joita tähän mennessä oli näemmä kertynyt lähemmäs kolmesataa – sekä jutunjuuria ystäväni kanssa turistessa, ja perheen mukeloiden kanssa leikkiessä, koneella hillumisen ohella.
Kun vielä koneella kirjoittelun ohella kaljahammasta kolotti, pitihän sitä muutama olutkin kitusiinsa imaista ja ruveta miettimään syntyjä syviä laadukkaita musiikkivalintoja tehden. Mutta ehkä niistä ihan omassa osiossaan myöhemmin. Viimeinen päivä suuressa Jenkkilässä on vielä tätä kirjoittaessa edessä.
Johdetaan teita, arvon lukijat, viela kerran harhaan otsikolla, ja kerrotaan paivasta New Yorkissa, silla huomenna – tai varmasti teille “tanaan” maanantaina – on aika palata takaisin Bostoniin, reiluksi vuorokaudeksi, ennen kotimatkaa.
Tata rustatessa olen melkoisen vasynyt. Olen paitsi tallustellut nyt peratysten kolme pitkaa paivaa ympari ampari New Yorkia, myos sita ennen melkoiset kilometrit Bostonissa, muista liikunnallisuuksista puhumattakaan. Tossut ovat saaneet maistaa ison maailman asfaltattia, mutta tama on kaikki sen arvoista. Parempaa kuin sisalla kokottaminen, baareissa istuminen tai yksioikoinen sangyssa nukkuminen. Jalat huutavat armoa, mutta perkele viekoon: huutakoot! Kylla se kroppa irtisanoo sopimuksensa sitten, kun kaipaa lepoa ja juuri sita mina kaipaan nyt: kello miltei yhdeksan illalla. Uh. Onneksi minulla on hyvaa olutta kirjoitusseuranani.
Kuten oli jo eilen aikomus, kello heratteli siina aamukymmenen tuntumaan. Eilisen olutillastuksen jalkeen olo ei ollut aivan se pirtein, mutta joskus taytyy tehda uhrauksia ja tanaan se tarkoitti hieman aikaisempaa heraamista. Ei silla, herasinhan Bostonissa suunnilleen joka aamu kello aamukahdeksan ja -yhdeksan valilla. Vasta Nykissa aikakasitys heitti kuperkeikkaa. Sita se baarielama teettaa.
Neiti Vapaus
Niin tai nain, jo yhden kieppeilla olimme ostamassa lippuja lautalle kohti Vapaudenpatsasta eli Liberty Islandia. Pitkahkon jonotuksen ja lentokenttien turvatarkastusta vastaavan touhun jalkeen olimme jonossa lautalle. Kenties vartti, ehka reilutkin, matkustamista itse saarelle ja samalla sai hyvan kuvan itse Manhattanin pilvenpiirtajien tayttamasta saaresta. Vau. Se on iso jopa kauempaa katsottuna.
Itse saarella sita sitten pallisteltiin tuota maailman isointa kaksijalkaista mimmia (tai mista mina tiedan mita muualla on tarjolla, mutta kuitenkin…) Olihan hanella kokoa ja nakoa. Komea patsas, aivan kuten moni voi kuvista paatella. Iso, ylvas, arvokkuutta henkiva. Yksinkertaisesti VAU. Tein viela kliseet ja otin patsaasta kuvan kamerallani ja laitoinpa sen viela taustakuvaksi tulevien kuukausien varalle nostalgiantunteita aiheuttamaan. Syva kumarrus ranskalaisille, jotka moisen joskus jenkeille lahjoittivat. Kiitos myos meikalaisen puolesta.
Liberty Islandilta jatkui matka – samaan hintaan – Ellis Islandille, jossa on aikoinaan ollut muun muassa sairaala. Nykyaan paikalla on museo, joka kasittelee Amerikan historiaa ohikiitavasti aina alkuvaiheiden osavaltioista orjiin ja niin edelleen. Minulle se oli tassa vaiheessa – nalkaisena – tylsahko, mutta ehka se joillekin tarjoaa suurempia, kiinnostavampia kokemuksia. Samaan hintaan – 12 dollariin – sen nakee kuin itse Vapaudenpatsaankin. Tassa kohtaa on myos hyva mainita, etta syysta tai toisesta itse patsaaseen ei talla kertaa paassyt, ainakaan ilman etukateisvarausta, joten meidankin reissumme jai vain saarikierrokseksi. Ihan kiva reissu silti.
Paas’ poika tuhlaten!
Nalka! Takaisin Manhattanilla oli jo sen verran suuri himo ruokaan, etta jotain piti kuvun alle saada. Ruokaa loytyi helposti ja nopeasti neljaan taalaan paikallisesta pikkukioskista, joka myy muun muassa kebabintapaisia pikaruoka-annoksia ihan mukavan kokoisina ja maittavina. Naitahan siis loytyy miltei “joka kulmasta”. Hyvaa, helppoa, nopeaa ja halpaa. Kannattaa koittaa.
Mutta talla reissulla oli tarkoitus muukin kuin syoda, nimittain tehda ostoksia. Kuten aiemmin kirjoitin, bongasin edellisena paivana mustat reisitaskuhousut jarkevaan hintaan, joten lahdin niita ostamaan ja oikean koon loydettyani sellaiset myos ostin. 50 taalaa (n. 37 euroa) vs. 60 euroa – paatos oli helppo. Samalla hain myos uuden repun: hyva, monipuolinen ja nappara Niken urheilureppu 40 taalaa. Ja kaupat tulivat.
Samalla Broadway-reissulla tulimme tarkastaneeksi myos uudemman kerran tuon aiemmin mainitsemani mystisen pilvenpiirtajan vailla ikkunoita. Tutkimme viela kolmannen sivun ja poikkesimme Thomas Streetille Broadwaylta sen nahdessamme. Kyseessahan oli puhelinyhtio AT&T:n rakennus! Ymmarrettavaa, jos rakennus on taynna koneita ja jarjestelmia, mutta etta vallan ilman ikkunoita… Hmmm…epailyttavaa! Pistan euroni Skynetin puolesta! Tai mika sen Internet-aikakauden serkku sitten nimeltaan onkaan. Robotit tulevat!
Lassynlaa ja matka jatkuu. Shoppailu sai loppua tai ainakin siirtya toisaalle. Takaisin St. Marksin kaupunginosaan, joka muuten on vallan idyllista ja mukavaa seutua pienine kauppoineen ja sympaattisine pienine kerrostaloineen. Mika upea naapurusto! Lahikauppoja, pienia ruokaloita, pikkuruisia kahviloita ja vaikka mita – eika hinta huimaa. Ero keskikaupungin tunnetumpiin paikkoihin on selkea. Itse kauppoja oli mukava koluta lapi. Huomasi, ettemme olleet missaan keskella – vaikka varmasti kokonaisuutena Manhattan silta tuntuukin New Yorkin kokoisessa kaupungissa (ja terveisia vaan Sex and the Cityn katsojille, kirjoittajille ja niin edelleen) – vaan ikaan kuin urbaanissa lahiossa. Tatuointi- ja lavistysliikkeita, koru- ja rihkamakauppoja, pienia pizzapaikkoja ja niin edelleen. Aivan tosissaan, tanne voisi jaada asumaan vain sormia napauttamalla jos se vain olisi mahdollista. Hitto ja perkele viekoon.
Viela hieman matkamuisto-ostoksia ja kampille lepuuttamaan vasyneita jalkoja ja sairasta mielta. Kroppa kiitti, kun Smirnoff Icea lasista imeskellessani makasin vain makuuasennossa. Hadin tuskin oluen ja kotitekoisen “meksikolaisen” ruoan voimalla piristyin, no ainakin sen verran, etta jaksoin taman kirjoittaa.
Kello lahenee puoli kymmenta. Taidan pistaa koneen kiinni, viimeistella olueni ja suunnata nukkumaan. Hullunkurista, mutta jopa Hancock Street Man tarvitsee lepoa. Katsotaan elamaa uusiksi Bostonissa.
Sanonta “Paras ruoka polttaa molempiin suuntiin kulkiessaan” oli todellisuutta heratessani sunnuntaiaamuna. Eiliset meksikolaisruoat olivat ilmeisesti tehneet temppunsa, silla sen verran vatsaani vaansi, eika olo muutenkaan ollut vajaan kahdeksan tunnin younien jalkeen pirtein mahdollinen. Ruikutus sikseen: eihan tassa mitaan krapulaa ole, toisin sanoen mitaan sellaista mita ei kahvin ja suihkun yhdistelma poistaisi.
Eilinen lauantaipaiva meni jotakuinkin hienoisesti persiilleen suunnitelmien osalta. Ensinnakin tuli nukuttua hienoisesti turhan pitkaan, vissiin lahemmas kahteentoista ja toiseksi, osittain heraamisen takia, ehdimme Vapaudenpatsaalle lahtevalle lautalle vasta noin puoli viiden aikaan aikamme downtonin alueella sekoiltuamme. Eihan siina muuten mitaan, mutta vika lautta sinne oli jo lahtenyt! Viimeinen lautta patsaalta takasin tulee taas (vasta klo 18 jalkeen). Jos jotain positiivista haluaa kuitenkin etsia, niin ensimmainen metrokokemus New Yorkissa. Eipa silla, etta se suomalaisista junista nyt hirveasti eroaisi – ainakaan noin paivasaikaan.
Lautan missaaminen olisi viela muutoin ollut ihan ok, silla ainahan voi tehda jotain muuta, mutta sateinen keli jo kastuneine varpaineen ei ollut aivan houkuttelevin kokemus, joten safkaaminen Friday’sin ravintolassa ja postikorttien tayttely vanhemmille ja kavereille koitui suunnitelma b:ksi. Mitapa hyva ruoka, olut, kahvi ja long island ice tea eivat korvaisi.
Taydella vatsalaukulla ladattuna tallustelua Wall Streetilla ja kohti Ground Zeroa – siis 9/11-paikkaa, jossa ennen olivat maineikkaat kaksoistornit eli World Trade Center. Nyt tuota surullista, traagisten tapahtumien (tai katsantokannasta riippuen “ylvaan amerikkalaisuudesta voiton ottaneen iskun”) paikkaa koristivat vain tyomaa-aidat ja rakennustyomaan koneet. Sen verran oli verkkoaitaa ja muuta vastaavaa edessa, ettei varsinaiseen kuoppaan mitaan nahnyt. Mika ehka omituisinta, ymparilla oli lukuisia korkeita pilvenpiirtajia aivan sen nakoisina, ettei mitaan ole koskaan tapahtunutkaan. Kuin viattomia sivustakatsojia murhapaikan ymparilla. Jollain tavalla tuo paikka kuitenkin henki omaa tunnelmaansa, vaikka itse katsottavaa tai kuvattavaa oli varsin vahan.
Loput alkuillasta menikin sitten ikkunashoppailun parissa. Sen verran pujahdin taas paikallisessa armeijavaatekaupassa kaymaan, etta tsekkasin paikallisen hintatason. 50 taalaa samanlaisista 5.11-SWAT-reisitaskuhousuista kuin jotka ostin vuosi sitten Suomesta muistaakseni 60 eurolla. Ei helvetti, taallahan joutuu vaateostoksille! Broadwaylla naytti olevan muutenkin kaikenlaista kiinnostavaa puljua, joten rahaa ja aikaa saisi varmasti menemaan melkoisesti.
Ehka mysteerisin ja omalla tavallaan mielenkiintoisin bongaus oli kuitenkin kavelymatkalla vahingossa huoomattu pilvenpiirtaja, muistaakseni Broadwaylla tuokin, nimittain korkea kivinen rakennus ilman mitaan ikkunoita. Ei nakyvaa etuovea, ei mitaan kylttia, ei ikkunoita – ainoastaan muutama valtava tuuletusaukko jossain korkeuksissa. Ei liioin ikkunoita sivulla tai selvaa ovea takana, vain aidattu alue kieltokyltteineen ja tyhja piha. Tuosta, jos jostain, tuli hienoisesti eriskummallinen olo. Ohjussiilo? Skynet? Ufojen sisaankaynti? Vakavasti puhuen, ei minkaanlaista aavistustakaan. Ei sen puoleen, etta olisi paikallinen tuttunikaan tiennyt ja hanesta tuo rakennus olikin varsin “creepy” ja han halusi, etta selvittaisimme asian googlaamalla. Ehka sitten myohemmin.
Kampille paastyamme olikin aika vahan siemailla olutta ja samalla vasasin eilisen blogpaivityksen suomalaiskaveriani odotellessa. Viela piti piipahtaa lauantai-iltana baarissa parilla olusella seka syomassa vahan meksikolaisia herkkuja. Alkupaloiksi tarkoitettu Nachos Deluxe paikallisessa meksikolaisessa ravintolassa olikin herkullinen lautanen: kahdeksan kappaletta lihalla, jalapenoilla, juustolla ja muilla paallystettyja nachoja pienella salaatilla ja ranskankermalla. Aivan loistavaa ja sopivankokoinen iltapala vain yhdeksalla taalalla.
Ei muuta kuin nukkumaan ja hieman ennen kolmea maate. Puuh, enemmankin olisi voinut nukkua. Viela on tama viimeinen taysi paiva taalla, joten ei muuta kuin uusille tutkimusmatkoille.
Yleiskuvaa ja mittasuhteita
Niin, tosiaan perjantai ja aakkosten vajaavaisuus. Perjantain ohjelmaksi oli valikoitunut New Yorkin keskuspuiston eli tuttavallisemmin Central Parkin valloittaminen. Tama saattaa kuulostaa hyvin vahaiselta ja epakunnianhimoiselta suunnitelmalta, mutta muistutettakoon tassa kohtaa, ettei New Yorkin keskuspuisto ole mikaan pikkuruinen puisto, jonka lapi kuljet viidessa minuutissa tai jollaisiin tormaat jokaisessa kaupungissa. Pelkastaan Central Parkin ympari kulkeva ajovayla on pituudeltaan lahes kymmenen kilometria (Wikipedian mukaan muistaakseni 6 mailia, eli 9,7 km yhteensa).
Kun tuohon lisataan kaiken maailman pienet vaylat, jarvi, parit lammikot, elaintarha, puistorakennelmat, suihkulahteet, patsaat ja monet muut seikat, on kokonaisuus helposti yhden elaintarhan tai muun vastaavan isomman alueen kokoinen. Tai ajassa mitattuna: jos kymmenen kilsan lenkin juoksee noin tuntiin normaalisti, siihen menee kavellessa helposti kolminkertainen aika – ilman minkaanlaisia valokuvapysahdyksia – rennolla lonkyttelyvauhdilla. Toivottavasti tama auttaa hahmottamaan paikan kokoa edes jollain tasolla.
Joka tapauksessa lahtokuoppamme olivat 11. streetilla eli suhteellisen etelaisessa osassa Manhattanin pitkulaisenmallista saarta. Tasta on viela melkoisesti matkaa etelaan, useamman korttelin verran, mutta etenkin pohjoiseen tasta on monta monituista kilometria, aina pohjoiseen Harlemiin asti, joka tunnetaan perinteisesti lahinna mustien asumisalueena. En tieda miten nykyisin, mutta Central Parkin pohjoisosa rajoittuu omalta osaltaan lahinna Harlemin etelaosaan.
Leppoisalla turistikavelyvauhdilla matka pelkastaan Central Parkiin vie oman aikansa, ainakin meidan lahtokuopistamme. Helpommalla olisi toki paassyt kayttamalla esimerkiksi Nykin monia metrolinjoja, joilla matkan taittaminen kay paitsi helposti, myos nopeasti ja suhteellisen edullisesti: 2 dollarilla paasee yhden matkan – tai “riden”, ja esimerkiksi 7 dollarilla sai neljan riden matkan. Mutta mehan urheilullisina ihmisina halusimme tietysti kavella – tai no, allekirjoittanut lahinna – ja lisaksi kavellen nakisi paljon erilaisia rakennuksia seka yleisesti kaupungin elamaa. Mikas sen parempaa.
Matkalla oli tietysti napattavaa syomista paikallisesta ulkogrillista - ihan vain testaaamisen vuoksi – ja melkoisen muhkean pitakanarullan sai 4 eurolla, eraanlainen kanakebab tai -tortilla tavallaan, kasviksilla ja mausteisella soosilla. Suosittelen testaamaan moisia. Naita pikkugrilleja on taalla paljon, monessa kadunkulmassa. Matkalla poikkesimme myos legendaariseen Chrysler Building -pilvenpiirtajaan, joka on mielestani New Yorkin hienoin yksittainen pilvenpiirtaja. Harmi, ettei ylos ollut asiaa, mutta jo itse aula on eittamatta melkoisen vakuuttava. Yksinkertaisesti upea art deco -tyylin rakennus. Lyhyesti sanoen: vau.
Matka jatkui kohti keskuspuistoa ja kyllahan sinne kavella tovin sai. Innostus ei kuitenkaan tunne kasitetta jalkakipu tai matkavasymys, joten reippailu perille ja oppaani avulla suoraan oikeaan risteykseen. Kulmasta paikalliset mehujaat mukaan, silla taytyyhan tallaisiakin maista. Oikeita marjoja mukana isossa mehujaassa. Ei paha, jos moisesta pitaa.
Puistossa – vihdoin
Itse puisto on kylla melkoinen kokemus! Alussa sen kokoa ja mittasuhdetta on vaikea kasittaa, mutta sisaan marssiessa koon alkaa hiljalleen ymmartaa. Pujahdimme sisaan yhdesta puiston kymmenista sisaankaynneista, aivan kaakkoiskulmasta. Ensin matkalla tuli vastaan elaintarhaa, sitten lasten omaa elaintarhaa ja sen jalkeen puisto hiljalleen muuttui puistomaisemmaksi kokonaisuudeksi. On viheriota toisensa jalkeen, puita, lintuja, oravia, pallottelevia nuoria ja lapsia, turisteja, lapsiperheita, patsaita ja niin edelleen. Kaikkea, mita nyt puistossa voit kuvitella olevan, pois lukien juopot, jengit ja muu sellainen. Tama puisto on selvastikin - ainakin paivasaikaan – perheiden, urheiljoiden ja rentoutujien kaytossa. No, mikas sen parempaa, kun puistosta on kerran kyse.
Matka syvemmalle puistoon, joskin laitamia myoden mukaillen, toi esille paremmin ja paremmin sen taianomaisen luonteen. Yhtakkia sita vain havahtuu, ettei olekaan itse miljoonien ihmisten suurkaupungissa, keskella pilvenpiirtajia tai tuuttailevia takseja, vaan keskella luontoa. Jep, puiston koko on niin valtava, etta se paitsi vie melut mennessaan, sen latvat katkevat hyvin pois myos rakennusten huiput ja kokonaisen kaupunkiolemuksen. Tata ei usko, vaitan viela kerran, itse kokematta sita. Kuvat kertovat jotain, mutta vasta paikalla aani- ja hajumaailman kohdatessa aistit, taman tajuaa todeksi. Central Park on enemmankin kuin metsa tai luonnonsuojelualue keskella isoa, valtavaa, jatkuvasti sykkivaa ja energista kaupunkia. Taman ymmartaa ken taalla kay, muut voivat kuvitella mielessaan tai olla uskomatta. Ymmarran, ettei naita asioita ymmarra – tai valttamatta halua uskoa – ennen kuin sen itse kokee. Kuten moni muukin asia tassa reissussa ennen tata kokemusta. Tama on pienimuotoista, tavallaan arkista, valaistumista. Olen aimistynyt.
Mita syvemmalle puistoon meni, sita isommalta se tuntuu. Etenkin kokonaisen jarven – The Reservoir – sisallyttaminen puistoon on jotain kasittamatonta. Vaan siella se mahtua mollottaa, keskella puistokokonaisuutta ja komeasti sielta nakyy myos monet pilvenpiirtajat, silla tietystikaan tuolla puistoalueella ei puita ole nakyvyytta estamassa. Tuosta alueesta saa myos vallan hienoja kuvia. Aimistys, osa II. Ai niin ja ei pida unohttaa niita lukemattomia lenkkeilijoita, jotka poukkoilevat ohi ipod-soittimineen ja lyhyine shortseineen, hikoillen ja keskella kaupunkia rentoutuen. Olen aidosti kade: tallaisena kaupunkilenkkeilijana kuin mita minakin olen, haluaisin ehdottomasti tallaisen mahdollisuuden omaan kotikaupunkiini myos. Tama on kahdehdittavan hienoa.
Kaksi kolmannesta edessa
The Reservoirin ohitettuamme oli viela matkaa ehka kaksi kolmannesta lisaa. Halusin kuitenkin kiertaa koko mestan jotakuinkin reunoja pitkin, joten lisaa tallustelua ja tossua toisen eteen. Ja puistoa vaan riittaa, riittaa ja riittaa. Vetta naamaan suihkulahteesta ja piipahdus vessan puolelle, mutta kavella saa pitkalti ja paljon. Lopulta saavuimme Harlemin rajalle ja kaannos kohti lantta: olimme jo puolivalissa. Vau. Eika aikaa ehka mennyt kuin pari tuntia lahdostamme. Tahan tulisi menemaan koko paiva.
Pohjoisosasta loytyy pensasasetelmia ja muun muassa lampi, josta saa kalastaa, kunhan kalat palauttaa luonnollisen tasapainon yllapitamiseksi takaisin lampeen. Hienoa! Tosin nain huonona kalamiehena, kuin mita minakin olen – maailman parhaasta sushibaarista puhumattakaan, ehem… – en vaivautuisi taalla vapaani heiluttamaan. Mutta asiasta pitaville paikka on varmasti mita rentouttavin, eika harrastuksensa takia tarvitse lahtea niin sanotusti merta pidemmalle kalaan.
Puiston kaartuessa takaisin etelaan osui matkan varrelle muun muassa maauimalaa seka hienoja luolamaisia polkuja ylittavia siltoja. Parhaimillaan puistossa on niin epatodellinen olo, etta sita suoraan sanoen voisi kuvitella olevansa jossain kilometrien paassa kaupungista, keskella jotain rameikkoja vesiputouksineen ja sammaltavine kivineen. Melua ei kuulu, eika rakennuksia ei nay. Luonnon keskella lemmiskelijat: tama on paikkanne kokea romanttinen hetki aivan omassa rauhassa ja silti keskella kaupunkia. Ei muuta kuin viltti mukaan ja menoksi.
Viela muutama kilometri lisaa etelaan ja olisimme pois puistosta. Kaksi kolmannesta ehka takana, mutta puisto vain jatkuu ja jatkuu. Vasymyskin alkaa tuntua jaloissa, etta selassa. Hyvat kengat ovat tarpeen jos taman reissun meinaa kokonaan tarpoa ilman suurempia pysahdyksia tekematta.
Lapsia pelaamassa palloa, juoksijoita, runsaasti pyorailijoita ja kaikenlaisia auringonpalvojia loytyy ympari puistoa ihmettelemassa, rentoutumassa ja pitamassa hauskaa. Tama kaikki yhdessa hiton suuressa puistossa. Valokuviakin saa napsia vaikka kuinka ja tossua pitaa liikenteessa, mutta talsittavaa riittaa.
Lopulta, vihdoin pitkan taivalluksen jalkeen olet ulkona puistosta ja se tuntuu melkein pelastukselta, aivan kuin olisit ollut eksyneena puistoon tuntikausiksi ja vihdoin loytaisit ulos kavalasta sokkelosta. Tosiasiassa: paikan koko on seka hakellyttava, etta huimaava. Pitkalle ei kannata menna jos ei ole varautunut kavelemaan takaisin tai tulemaan julkisilla kulkuneuvoilla pois. Paikassa riittaisi nahtavaa useammaksi paivaksi. Jos taas ei ole yhtaan puisto- tai luontotyyppia, voi sen tietysti sivuuttaa kokonaan. Mutta ehdottomasti suosittelen edes kaymaan tassa ihmetta muistuttavassa vihreassa jattilaisessa.
Ja sitten Times Square
Sanomattakin selvaa, etta tassa kohtaa vasymys ja jalkojen vasyminen olivat jo hienoisesti todellisuutta. Silti vain muutamaa korttelia etelampana olisi legendaarinen Times Square, jonka tietysti voisi samalla piipahtaa kurkistamassa. Lisaa kavelya, valokuvia ja seka liikenteen, valojen ja rakennusten ihmettelya. Melkoista hullutta, mutta hyvassa mielessa.
Times Square on, noh, melkoinen risteys kaikkine valoineen. Varmasti eraanlainen kokemus olisi nahda tassa kohtaa vuoden vaihtuvan ja kuulla ihmisten riemunkiljahdukset ja kuoharipullon napsahdukset. Sikali mikali sellaista taalla saa tehda edes silloin.
Nalka kuitenkin alkoi jo vaivata ja toki New Yorkissa pitaa pizzaa paistaa. Jos nimittain jai mainitsematta, niin taalla on lukematon maara italialaisia pizzapaikkoja, ja ne todella tuntuvat italialaisilta. Ei muuta kuin sisaan eraaseen ilmeisesti suosituimmista pizzapaikoista ja tilaamaan viipaleita lautaselleen. Ei ehka halvinta mahdollista pikaruokaa, mutta aivan jarisyttavan hyvaa pizzaa! Pieksi kylla makunsa puolesta suurimman osan pizzoista mita olen ikina syonyt – ja vakuutettakoon tassa kohtaa, etta olen syonyt melkoisen maaran pizzaa, vaikkei se ehka potsin kohdalla naykaan. Suosittelen siis testaamaan.
Lepoa ja baaria – loistava yhdistelma
Hiljalleen oli aika valua kuitenkin takaisin, mutta kavellenhan se tuli tehtya. Muutama kortteli toisensa jalkeen ja matkalla sopivasti legendaarisen Empire State Buildingin ihmettelya. Onhan se vaan komea ja valloittava rakennus. Sisalla emme kayneet, mutta valokuvan tai pari saatoin paikasta napsaista.
Lopulta paadyimme takaisin kampille ja oli aika isatahtaa lepuuttamaan jalkojamme, seka juoda vahan olusta ennen ulos lahtemista. Piru vie, New Yorkissa seikkailu ottaa ihan voimille. Mutta aivan helpolla ei esteta meikapoikaa nakemasta suurkaupungin yota perjantai-iltana, joten kaupungin valot kutsuivat myos baareihin.
Ja kuinka ollakaan; eras kaverini ja kollegani olikin sattumoisin juuri Nykissa samaan aikaan! Ei muuta kuin sopimaan tarskyt hanen kanssaan paikalliseen “metallimusabaariin”. No, aivan metallia emme saaneet musiikin puolesta, rokkia sentaan senkin edesta. Ja jopa bikineihin pukeutunut upeahko esitanssija! Ei paha, kyllahan tuollaisessa mestassa iltaansa viettaa varsin mieluusti. Pakko toki oli piipahtaa myos toisessa metallisemmassa baarissa, tai ainakin maineensa mukaisessa moisessa. Ei ihan lottovoitto sekaan musansa puolesta, silla paikka tarjosi lahinna 80-luvun diskohitteja soittimestaan. No, nostalgista retroilua sekin ja mitapa silla valia, seurahan se on mika ratkaisee.
Vihdoin kahdelta kampille ja unta palloon. Ei liene ihme, etta uni tuli nopeasti. Zzzz ja niin edelleen. Jatkakaamme tarinaa myohemmin.
Olen hieman viivastynyt kirjoittamisen suhteen, silla New Yorkissa en ole ollut aivan samanlaisissa kirjoitus- ja majoitusolosuhteissa kuin ystavaperheeni luona Bostonissa. Kaikki on kuitenkin hyvin, vaikka hieman hairitseekin kirjoittaa ilman skandinaavisia aakkosia eli ‘o’- ja ‘a’-kirjaimia. Hyvat lukijat, koittakaa kestaa.
Aivan ensimmaisena taytyy eilisesta - perjantaipaivasta – todeta, etta olen hammentynyt, hullaantunut ja ehka hieman hairiintynytkin. Tama kaupunki on upea – ainakin tallaiselle kaupunkilaispojalle – ja ennen kaikkea: valtava. Kaikki tuntuu isolta, liikenne on hektisempaa, kaupunki tunnelmaltaan energisempi ja rakennukset painovoimaan lakeja uhmaavia.
Ihmisia on toki paljon, mutta suhteutettuna kokoon ja rakennusten maaraan, ei se tunnu mitenkaan oudolta. Jotakuinkin yhta ruuhkaiselta tuntuu vaikkapa Helsingin keskustassa, joten vaenpaljouteen sopeutuminen ei ole juurikaan vaatinut totuttelua. Tama oli ehka hieman yllattavaa jopa. Ainoastaan liikenteen melu on hieman toisenlainen, ja tamakin lahinna johtuu Suomea runsaammasta torvenkaytosta: sita kun ei epailla kayttaa, jos edessa oleva autoilija jumittaa tai meinaa kiilata eteen kiireisesti, vinosti ajaen tai jotain muuta sellaista.
No, kulttuurieronsa kaikkialla. Paikalliset eivat enaa moiseen edes kiinnita huomiota, tai nain ainakin totesi oppaanani ja emantanani toiminut, reilut viisikymmenvuotias ja kolmisen vuosikymmenta kaupunkissa asunut Facebook-tuttuni, jonka luona siis olen majoittuneena NY-reissuni ajan.
Liikenne New Yorkissa on noin muuten hieman kotimaata uskaliaampaa: liikennevaloja ei kunnioiteta samalla hurskaudella kuin Suomessa, joten esimerkiksi jalankulkijat ottavat varaslahtoja kadunylitykseen ja katuja muutenkin ylitetaan “punaisella” (ts. stop-merkin aikana) reilusti Suomea enemman. Vastaavasti autot tuntuvat tulevan kovempaa, joten varovaisuus kunniaan. Tama kuitenkin ehka kuulostaa vaarallisemmalta kuin mita on, silla kylla myos jenkit osaavat antaa kavelijalle tilaa monessa kohtaa. Tahankin tottuu nopeaan ja hyvin taalla parjaa harmalaisempikin etelasuomalainen tapaus.
Tassa valissa kirjoittamanne ottaa lasillisen lisaa Guinnessia, silla ruutuun tuijottaminen pistaa kurkkua kuivamaan, vahan kuin juttua kertoisi poydan aaressa kotivaelle. Samalla patkin lukemisen helpottamiseksi jutun seuraavaan osaan, silla tassa vaiheessa olen vasta turinoinut pelkkia alkupaan havainnointeja itse kaupunkista, varsinaisesta perjantaista sanallakaan viela sanomatta. Toivottavasti karsivallisyytenne riittaa. Jos ei, no, tiedatte mita tehda: hiirennappaimella voitte aina aanestaa toiselle sivulle ja kiinnostavampiin aktiviteetteihin.
New York, New York! Talla kertaa aakkoset pisteilla puuttuvat, silla typottelen tata viestia nykilaisen facebook-tuttuni asunnolta East Villagen alueelta. Neljan tunnin bussimatka tanne tuntui lyhyemmalta kuin parin tunnin matka Turku-Helsinki-valilla, silla puolet meni kuin itsestaan nukkuessa ja loput kaksi tuntia maisemia ihmetellessa ja Miyamoto Musashin taistelufilosofiaa opiskellessa.
Kovin montaa tuntia en ole viela siis ehtinyt Nykista nahda, mutta se vaha mita olen, on kertakaikkisen hurmaavaa. Ei tarvitse enaa ihmetella miksi tama inspiroi monia muusikoita, taidemaalareita ja muita taitelijoita. Taalla on yksinkertaisesti jo pikaisen silmayksen perusteella kaikkea. Etenkin ihastuin heti kertaheitolla paikan lukemattomiin pikkukauppoihin, baareihin, kahviloihin ja muihin vastaaviin, vaikka en ole nahnyt kuin vain pienen ripauksen koko mestasta. Ainoa vahan pidempi kavelymatka oli Manhattanin etelakarjesta Chinatownista tanne East Villageen 11.:lle kadulle, joskaan sekaan ei tuntunut kuin muutaman korttelin mittaiselta pyrahdykselta.
Kamat tuttuni kampille ja meksikolaiseen ravinteliin ihmettelemaan aitoa burritoa. Kyllahan nailla satseilla vaan nalat lahtee tuhdimmaltakin kaverilta. Sitten West Villagen puolelle jonnekin hyvin tunnelmalliseen, hamaraan pikkubaariin, joka muistutti naytti lahinna opiskelijamestalta asiakaskuntansa puolesta. Aivan loistava paikka. Ja taalla on muuten paljon paremman nakoisia ihmisiakin, ihan jokaisesta mahdollisesta kansasta ja kulttuurista, kuin Bostonissa. Kaipa tassa paikassa on jotain taianomaista, ainakin dekadentilla tavalla.
Mutta nyt on aika iskea paa tyynyyn, kellon lahentyessa yhta ja keratessa voimia huomista vaeltelua varten. Tama kaupunki on vaan sanalla sanoen huikea.
Otsikko on ehkä hieman hämäävä – mutta menkööt yhdenmukaisuuden nimissä, sillä Bostonhan oli, ja yhä on, alkuperäinen matkakohde – sillä tänään on edessä matka New Yorkiin, Isoon omenaan.
Tällä hetkellä en osaa yhtään sanoa koska seuraavaksi pääsen nettiin ja miten perillä pärjätään, sillä käytännössä en tunne ketään oikeasti itse kaupungista, mutta erään facebook-tuttuni on tarkoitus majoittaa minut, esitellä kaupunkia minulle sekä pitää seuraa. Jos kaikki menee hyvin, pääsen hänen luotaan päivittämään myös blogia.
Nyt aamukahvit naamaan ja pakkaamaan tavarat. Bostoniin palaan aiotun ajankohdan perusteella maanantaina. Ja nyt toivotan itselleni hyvää matkaa ja nukuttavaa bussimatkaa. Adios!
Next Page »