Turmelluksen tiellä
Ξ May 19th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Tätä kirjoittaessa minun pitäisi oikeastaan olla jo pedissä, valmiina seuraavaan työpäivään ja keräämässä lepoa elimistölleni, ladaten paukkuja seuraavaankin arkipäivään. Vaan ei, istun hämärässä asunnossa kello yksi yöllä, minimalistinen dark ambient -levy soiden ja nestemäinen iltapala edessäni ja mietin elämäntilannettani, viimeaikaisia tapahtumia ja näiden välisiä sidoksia.
Mitään sen suurempaa tai ihmeellisempää ei ole käytännössä tapahtunut, mutta yritän ymmärtää mihin suuntaan olen menossa ja analysoida mitä asialle voisi tai ehkä jopa pitäisi tehdä. Olen saanut päähäni laidasta laitaan asioita, joista “pitäisi” kirjoittaa tai joita voisi olla hyvä puntaroida ääneen, tai ainakin täällä näkyvästi, mutta kerta toisensa jälkeen jätän tiettyjä asioita kirjoittamatta aivan kuin vielä olisi edes rahtunen sosiaalista itsesuojeluvaistoa jäljellä.
Toisinaan tuntuu, etten edes välitä mitä teen. Että olen kuin sosiaalisen kanssakäymisen itsemurhapommittaja, joka ikään kuin alitajuisesti torpedoi omat suunnitelmansa “suuremman hyvän vuoksi”. Yritänkö pelastaa itseni omilta katalilta suunnitelmiltani vai olenko suorastaan yliajattelematon sen suhteen mitä teen?
Jos teksti menee nyt tässä kohtaa liian korkealentoiseksi, niin vihelletäänpä peli poikki ja katkaistaan linnulta siivet. Nämä samat ilmiöt toistuvat tietysti jokaisessa ihmisessä hieman eri variaatioin ja vaihtelevalla intensiteettitasolla, mutta yhtä kaikki ne ovat läsnä enemmän tai vähemmän meissä jokaisessa. Meistä jokainen tekee päätöksiä, jotka joskus riskeeraavat jotain muita mahdollisuuksia pois, ja toisaalta avaavat portteja muualle.
Minä puolestaan kutsun itseäni toisinaan opportunistihuoraksi, joka myy pyhintään egosentrisen hedonismin alttarilla. Kuulostaako rajulta? Ehkä ei, mutta termein ilmaistuna tämä asia varmasti kuulostaa kuitenkin astetta “tylymmältä” tai “karkeammalta” kuin mitä lopulta on. Etsin mahdollisuuksia. Haluan hullaantua, tulla tunteiden viemäksi ja löytää tähän arkeen jotain syvempää kuin mitä se on. Elämässä on kaikki hyvin, mutta janoan lisää. Eikö meistä jokainen tee niin? Jokainen, joka ei ole jo antanut periksi? Mutta koska pitää jäädä odottamaan, että jotain tapahtuu? Hiljaa hyvää tulee? Vai tuleeko silloin vain rukkaset?
Olen yrittänyt pitää yllä tapailu- ja seurusteluelämääni sitten viime kesän ja tapaillut ihmisiä eri merkeissä, kuten olen täällä asiasta avautunutkin, mutta mitään vakavampaa ei ole iskostunut eteen. On ollut irtosuhteita ja vähän vakavammalla mielellä tavoiteltavia tapauksia, mutta minä vain en ole syttynyt. Kun tässä kerran, jokin aika takaperin olivat jo astetta pidemmälle kasvaneet kiinnostus- ja tunnekehykset ilmassa, tapahtui jotain sellaista, jota voisi luonnehtia ihmissuhdekolariksi. Homma lopahti seinään orastavan suhteen kannalta vaarallisen asian takia ja minä pakenin paikalta. En siksi, että homma olisi sillä seisomalla ollut välttämättä tuhoontuomittu, mutta itsesuojeluvaistoni käski minun vetäytyä. Tunteet kuolivat kuin seinään.
Ja tässä sitä ollaan, enemmän tai vähemmän tosissaan etsimässä jotain muuta kuin merkityksettömiä deittejä tai irtosuhteita. Jotain vakavampaa, merkityksellisempää, aidompaa! Ja tiedän samalla, että etsivä ei näitä asioita löydä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kukaan ei tule ovikelloa soittamaan ja tekemään itseään tykö sillä tavalla, että sillä saralla asiat olisivat noin vain kunnossa. Mikä pahinta, tämä kaikki ajaa kohti opportunistisikailua, koska kukaan ei halua jäädä odottamaan viikkokaupalla “kiitti, mutta ei kiitti” -vastauksia. Siperia opettaa ja lopussa seisoo vain kyynisyyden lippu. Itsepä kuoppaani kaivan.