Pari sanaa katkeruudesta
Ξ May 11th, 2009 | → 3 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |
Olen jo kauemman aikaa ollut aikeissa kirjoittaa tästäkin aiheesta sanalla tai parilla, mutta kuten jo aiemmin manailin, on kiire pitänyt minut poissa kirjoitusten ja ääneen pohtimisten ääreltä. Kiire, jonka olen toki itse luonut, ja joka on lopulta aivan yhtä keinotekoinen kuin lähes kaikki muukin vähemmän tärkeä tai “pakollinen” asia.
Aloitan olennaisimmasta ja tunnustan olevani katkera ihminen. Ilmeisen moni minun ystävä- ja kaveripiiristä ei tunnu edes ymmärtävän tai tietävän tätä piirrettä minussa, enkä voi syyttää, enhän pahemmin sitä mainosta tai alleviivaa. Se ei kuitenkaan ole salaisuus – niitähän vältän viimeiseen asti – mutta se on seikka, jota en erityisemmin viitsi mainostaa, koska sen alleviivaamisessa tai esilletuomisessa ei ole mitään positiivista – ellei sitten itsetutkiskelevaa syväpohdintaa sellaiseksi lasketa. En myöskään halua niin sanotusti “emottaa” ja valittaa turhasta, koska kyseessä on kuitenkin seikka, jonka kanssa olen sinut ja jonka olen hyväksynyt osaksi itseäni niin kauan kuin vain muistan olleeni katkera.
Nekin, jotka sitten tievät minun olevan katkera, tai jotka ovat kuulleet minun myöntäneen olevan katkera, eivät sitä silti ymmärrä, koska olen yleisesti optimistinen ja positiivinen ihminen. Ällöpostiivinen, kenties jopa. Näen kaikessa jotain hyvää tai hyödyllistä, oli kyse sitten vaikkapa kuolemasta, kivusta tai yleisesti vain vastoinkäymisistä. Onkin ehkä hieman yllättävää, että silti kykenen olemaan katkera joistain asioista.
Seuraava kysymys tietysti sitten on, että mistä ihmeestä minä voisin olla katkera? Miksi ihmeessä positiivinen ja optimistinen ihminen voi olla katkera ja mikä kumma sellaista aiheuttaisi? En tiedä, rehellisesti sanoen, kysyisikö kukaan näitä aiheita minulta aivan noilla sanoilla, mutta voisin kysyä tuota itseltäni, juurikin tuollaisella asettelulla. Kysymys on sikäli hyvä, että teoriassa minun ei varmaan pitäisikään olla katkera, mutta kun olen. Ehkä se on muistutus lopulta inhimillisyydestäni ja eräänlainen muistuttaja tekemistäni valinnoista, hyvistä ja huonoista. Hyväksyn nämä asiat, mutta en välttämättä pidä niistä. Mihin tiikeri raidoistaan pääsisi ja juuri tuo ajatuskuvio toisinaan aiheuttaa sitä suloista katkeruutta, jota joskus poden, enemmän tai vähemmän ohikiitävästi.
Perimmiltään olen katkera siitä, että jotkut asiat ovat vain oman vaikutuskyvyn ulkopuolella. Ensimmäinen esimerkki, jonka muistan omasta katkeruudestani, liittynee yläasteaikoihin. Olin luonnollisesti tuolloin kiinnostunut tytöistä ja yhtä luonnollisesti kaikki oli menevä silloin päin helvettiä naisasioiden rintamalla, koska olin ensisijaisesti luokan pelle, viihdyttäjä ja apina, ja vaikka naurun irroittamisen taidon osasin alkeellisesti jo silloin, ei sellainen lopulta tietystikään viehättänyt niitä omanikäisiä tyttöjä. Nuorempia taas oli turha siinä iässä katsoa. Koin olevani omien maneerieni, tapojeni ja luonteeni vanki – ja se ärsytti minua. Kuten sanottua, mihin koira karvoistaan.
Myöhemmin tuo puoli on sinänsä hävinnyt, sillä nautin suuresti ystävieni viihdyttämisestä, miksen myös tuntemattomien naurattamisesta. Väitän olevani jopa kohtuullisen hyvä ihmisten naurattamisessa, ainakin sopivassa tilanteessa ja ympäristössä, mutta en ole silti rohjennut astua stand-up-touhun maailmaan, vaikka siihen on joskus mukaankin pyydetty. Ei siis mitään syytä olla katkera tuosta ominaisuudesta, sillä onhan se varmasti vanhemmiten tuonut mukanaan enemmän hyviä kuin huonoja asioita.
Sen sijaan eräs lieveilmiö liittyy siihenkin, mikä on hieman katkeroittanut minua. Kun tarpeeksi pelleilee, hauskuuttaa ja niin edelleen, saa pidemmän päälle leiman, että kaikki on vaan hauskanpitoa ja huumoria. Minullakin kuitenkin on, tietysti, vakavampi puoleni, joka ehkä parhaiten tulee esille kahdenkeskisissä keskusteluissa, sekä tietysti täällä blogissa. Miksi edes yrittäisin hauskuuttaa täällä ketään? Eikä se luultavasti erityisemmin edes onnistuisi. Kun on omien tapojensa ja luonteensa vanki, eikä tässä tapauksessa tule vakavasti otetuksi, se käy toisinaan ärsyttämään. Lahjasta tulee kirous. Jos edes mitään lahjaa on.
Lopulta ehkä selkein muoto katkeruudessa vanhemmiten on ollut sen tiedostaminen, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Vaikka olen toisaalta onnellinen esimerkiksi edesmenneistä parisuhteistani ja arvostan näitä ex-tyttöystäviäni vieläkin ihmisinä ja henkilöinä, joita he ovat, en kuitenkaan voi olla toteamatta, että jollain tasolla koen myös epäonnistuneeni, koska nämä suhteet ovat loppuneet lopulta kuitenkin. Suhteen loppumisen syyllä ei ole merkitystä, vain sillä, että kaikki hyvä loppuu aikanaan ja sen ymmärtäminen saa jälleen kerran hienoisen katkeruuden maun suuhuni.
Edelliseen liittyvänä aasinsiltana onkin mainittava kiinnostava havainto, jonka tein viime viikonloppuna erään puhelinkeskustelun myötä. Kävin keskustelua erään ennen kovin minulle tärkeän ihmisen kanssa puhelimessa ja huomasin sanojen välissä paljon sarkasmia ja tietynlaista katkeruutta, miltei jopa vihaa, minua tai minuun liittyviä asioita kohtaan. En pitäisi tuota sinänsä mitenkään yllättävänä seikkana, mutta kun kyse on sellaisesta harvinaisen positiivisesta ihmisestä, jonka positiivisuus vetää jopa meikäläiselle vertoja – ellei ylikin, niin tuollainen katkeruus ja negatiivinen sävy tuntuu oudolta. Onko lopulta niin, että minä keveässä zen-henkisyydessäni olenkin se, joka katkeruudestani huolimatta ottaa asiat keveämmin ja suhtautuu asioihin anteeksiantavammin ja välinpitämättömämmin?
Onko avain juuri kylmyydessä, välinpitämättömyydessä ja nihilismissä? Onko katkeruus sittenkin jotain kaikkia yhdistävä tekijä, eikä vain pessimististen ja negatiivisten ihmisten yksinoikeus?
Kunpa osaisinkin vastata tuohon seikkaan. Ilmeisesti ihmisten olisi syytä tuijottaa enemmän sinne syvyyteen, sekä peiliin ja tarkastella niitä luurankojaan kaapissa. Ongelmilla kun ei ole tapana poistua ne vain maton alle lakaisemalla.