On jotenkin epätodellinen olo. Seisoin Toijalan asemalla ensimmäistä kertaa eläissäni ja odotin junaa kohti Hämeenlinnaa, tapaamaan minulle lähes täysin tuntematonta ihmistä. Haistoin tuoreen puun hajun takana notkuvista tukkikasoista ja tunsin oloni hyvin epätodelliseksi. Mitä helvettiä teen keskellä ei mitään, kun voisin olla nauttimassa kylmiä mallasjuomia vaikka Turun rentouttavassa jokirannassa?
Toki reissun tarkoitus sinällään on selkeä ja matkalla on tietty määränpää, mutta en voi jollain tavalla olla ihmettelemättä itseäni. Aivan kuin olisin jonkinlainen yllytyshullu itselleni, jonka elämänsuola on tehdä epämääräisiä reissuja ja rankaista itseään erilaisin tavoin, joiden perimmäisestä tarkoituksesta en ole itsekään perillä. Puuttuuko elämästä jokin tietty pala, jota etsin vai jahtaanko jotain ideaalia tai illuusiota, jota ei ehkä ole olemassakaan?
Vastausta edelliseen pohtiessa voin hieman avautua taannoisesta suunnanmuutoksesta ajatustasolla. Olen aina tähän mennessä ollut hyvissä väleissä ex-naisteni kanssa, mutta jotain sellaista, oikeastaan monikossa, tapahtui, että kamelinselkä katkesi. Sen enempää erittelemättä mitä tapahtui, tajusin – sanotaanko vihdoinkin – ettei exien kanssa kaveeraamisessa ole lähtökohtaisesti mitään järkeä, ei ainakaan sellaisten, joiden ainoa muoto niin sanotussa kaveriudessa on palvelusten pyytäminen, sarkasminpolttama kuittailu tai katkera vihjailu. Siinä eivät näennäisesti kauniit sanat merkkaa rahtustakaan, kun v-käyrän viisari alkaa taipua punaisen puolelle.
Kauan, jopa vuosia, jaksoin ajatella, että exien kanssa hyvissä väleissä tekisi minusta jossain mielessä paremman, tai edes kypsemmän ihmisen. Etten toistaisi mielestäni muiden ihmisten epäonnistuneita valintoja ja käytösmalleja kyseenalaistamatta. Arkipäivän nihilismiä kätännön tasolla.
Homma toimi aikansa. Kykenin ajattelemaan näitä exiä hyvinä tyyppeinä, joita he olivat jo tutustumisen aikaan, aikana ennen eroa. Ajattelin, että he olisivat jollain tasolla vielä samoja ihmisiä, ja että samoista syistä heistä voisi, ja tulisi pitää. Olin väärässä. En kuitenkaan siksi, että ihmiset varsinaisesti ikinä muuttuisivat, sillä siihen en itsekään usko. Vaan siksi, että heidän käytösmallinsa on lopulta yhtä eläimellinen kuin meidän kaikkien muidenkin.
Ja miksi se olisikaan mitään muuta? Kuinka olinkaan niin typerä, että tohdin edes muuta ajatella? Eihän ex-siippa ole lähtökohtaisesti kiinnostava, jos ei siitä saa enää mitään, kuten joskus ehkä tunnetasolla sai. Eikä sellaisen kanssa noin vain voi kaveerata, sillä silloinkin on taakkana se entisen parisuhteen painolasti. Poikkeus toki vahvistaa säännön ja onneksi poikkeuksia myös on.
Koska tiedän olevani tietyllä tavalla kovapäinen ja rasittava tai kamala ihminen, joudun joskus yrittämään olemaan mukava. On raskasta yrittää olla ystävällinen ihmiselle, joka tuntuu sellaiselta, että hän on vain loinen tai taakka sinulle. Viis siitä jos kyseessä onkin sellainen tapaus, joka joskus oli läheinen.
Loppukaneettina voinee asian tiivistää niin, että exätkin ovat lopulta kuin esineitä, jotka kulkevat muutosta toiseen, kunnes jonain päivänä ymmärrät heittää ne avaamattomat laatikot pois. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, myös asioista luopumiselle.
Istun junassa matkalla kohti Turkua ja kirjoitan ensimmäistä blogitekstiäni uudesta puhelimestani, Nokian E75 -mallisen mininäppäimistön avulla. Tällä pienellä puuhastelulla lyön monta kärpästä kerralla: harjoittelen paitsi kirjoittamaan tällä pikkuruisella näppiksellä, tapan aikaa junassa ja saan purettua ajatuksia luontevasti.
Nappikuulokkeissa soi matkaan sopivasti rauhoittava Pink Floyd, ulkona paistaa aurinko ja oloni on miellyttävän kylläinen parin tunnin takaisesta burritolounaasta ja päälle nautitusta tervajäätelöstä. Kaiken tietysti kruunasi hyvien ysävien seura, jotka kuitenkin jäivät Helsinkiin. Nyt edessä on yksinäinen, mutta raukea matka kotiin ja valmistautuminen arkeen.
Omalla tavallaan nämä yksinäiset kotiinpaluut aiheuttavat meikässä lähes aina jonkinlaista haikeutta. En osaa edes varmuudella sanoa miksi, mutta uskoisin sillä olevan jotain tekemistä sen kanssa, että näissä reissuissa on oikeastaan aina kyse ystävien ja tuttujen näkemisestä ja jonkinlaisesta hauskanpidosta ja juhlimisesta.
Tällä kertaa olin juhlimassa erään kaverini syntymäpäiväjuhlia ja siinä sivussa ehdin viettää kaveripariskunnan luona saunailtaa viskinmaistelun merkeissä, sekä nähdä muita kavereita lounaan merkeissä. On hienoa saada kavereiltaan hienoa, ystävällistä ja äärivieraanvaraista kohtelua. Tunsin olevani enemmän kuin tervetullut. Tällaiset ressut jo itsessään ovat elämisen arvoisia, mutta aivan kuten kaikessa on aina jotain hyvää, niin on myös huonoa: kaikki hyvä loppuu aikanaan. Toisaalta taas odotan myös arjen mukunatuomaa treenaamista, etenkin näin lepoviikon jälkeen.
Vaan mitä jäi käteen itse viikonlopusta kokemustasolla? Lähinnä kai se kuinka mikään ei lopulta muutu mihinkään ja koirat eivät pääse eroon karvoistaan. Jälleen kerran olin yksien juhlien kiintiömäinen huonojen vitsein kertoja ja naurattaja, pelle. Toisaalta aivan yhtälailla ajauduin puhumaan elämänkatsomuksellisista ja pseudofilosofisista asioista myös, kuten helposti käy. Sama kaava toistuuu reissusta ja tapahtumasta toiseen.
Nyt silmäni alkavat painua kiinni ja teksti takkuilla. On aika ottaa lepoa, mieluiten koko matka Turkuun asti.
Ξ May 19th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Tätä kirjoittaessa minun pitäisi oikeastaan olla jo pedissä, valmiina seuraavaan työpäivään ja keräämässä lepoa elimistölleni, ladaten paukkuja seuraavaankin arkipäivään. Vaan ei, istun hämärässä asunnossa kello yksi yöllä, minimalistinen dark ambient -levy soiden ja nestemäinen iltapala edessäni ja mietin elämäntilannettani, viimeaikaisia tapahtumia ja näiden välisiä sidoksia.
Mitään sen suurempaa tai ihmeellisempää ei ole käytännössä tapahtunut, mutta yritän ymmärtää mihin suuntaan olen menossa ja analysoida mitä asialle voisi tai ehkä jopa pitäisi tehdä. Olen saanut päähäni laidasta laitaan asioita, joista “pitäisi” kirjoittaa tai joita voisi olla hyvä puntaroida ääneen, tai ainakin täällä näkyvästi, mutta kerta toisensa jälkeen jätän tiettyjä asioita kirjoittamatta aivan kuin vielä olisi edes rahtunen sosiaalista itsesuojeluvaistoa jäljellä.
Toisinaan tuntuu, etten edes välitä mitä teen. Että olen kuin sosiaalisen kanssakäymisen itsemurhapommittaja, joka ikään kuin alitajuisesti torpedoi omat suunnitelmansa “suuremman hyvän vuoksi”. Yritänkö pelastaa itseni omilta katalilta suunnitelmiltani vai olenko suorastaan yliajattelematon sen suhteen mitä teen?
Jos teksti menee nyt tässä kohtaa liian korkealentoiseksi, niin vihelletäänpä peli poikki ja katkaistaan linnulta siivet. Nämä samat ilmiöt toistuvat tietysti jokaisessa ihmisessä hieman eri variaatioin ja vaihtelevalla intensiteettitasolla, mutta yhtä kaikki ne ovat läsnä enemmän tai vähemmän meissä jokaisessa. Meistä jokainen tekee päätöksiä, jotka joskus riskeeraavat jotain muita mahdollisuuksia pois, ja toisaalta avaavat portteja muualle.
Minä puolestaan kutsun itseäni toisinaan opportunistihuoraksi, joka myy pyhintään egosentrisen hedonismin alttarilla. Kuulostaako rajulta? Ehkä ei, mutta termein ilmaistuna tämä asia varmasti kuulostaa kuitenkin astetta “tylymmältä” tai “karkeammalta” kuin mitä lopulta on. Etsin mahdollisuuksia. Haluan hullaantua, tulla tunteiden viemäksi ja löytää tähän arkeen jotain syvempää kuin mitä se on. Elämässä on kaikki hyvin, mutta janoan lisää. Eikö meistä jokainen tee niin? Jokainen, joka ei ole jo antanut periksi? Mutta koska pitää jäädä odottamaan, että jotain tapahtuu? Hiljaa hyvää tulee? Vai tuleeko silloin vain rukkaset?
Olen yrittänyt pitää yllä tapailu- ja seurusteluelämääni sitten viime kesän ja tapaillut ihmisiä eri merkeissä, kuten olen täällä asiasta avautunutkin, mutta mitään vakavampaa ei ole iskostunut eteen. On ollut irtosuhteita ja vähän vakavammalla mielellä tavoiteltavia tapauksia, mutta minä vain en ole syttynyt. Kun tässä kerran, jokin aika takaperin olivat jo astetta pidemmälle kasvaneet kiinnostus- ja tunnekehykset ilmassa, tapahtui jotain sellaista, jota voisi luonnehtia ihmissuhdekolariksi. Homma lopahti seinään orastavan suhteen kannalta vaarallisen asian takia ja minä pakenin paikalta. En siksi, että homma olisi sillä seisomalla ollut välttämättä tuhoontuomittu, mutta itsesuojeluvaistoni käski minun vetäytyä. Tunteet kuolivat kuin seinään.
Ja tässä sitä ollaan, enemmän tai vähemmän tosissaan etsimässä jotain muuta kuin merkityksettömiä deittejä tai irtosuhteita. Jotain vakavampaa, merkityksellisempää, aidompaa! Ja tiedän samalla, että etsivä ei näitä asioita löydä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kukaan ei tule ovikelloa soittamaan ja tekemään itseään tykö sillä tavalla, että sillä saralla asiat olisivat noin vain kunnossa. Mikä pahinta, tämä kaikki ajaa kohti opportunistisikailua, koska kukaan ei halua jäädä odottamaan viikkokaupalla “kiitti, mutta ei kiitti” -vastauksia. Siperia opettaa ja lopussa seisoo vain kyynisyyden lippu. Itsepä kuoppaani kaivan.
Olen jo kauemman aikaa ollut aikeissa kirjoittaa tästäkin aiheesta sanalla tai parilla, mutta kuten jo aiemmin manailin, on kiire pitänyt minut poissa kirjoitusten ja ääneen pohtimisten ääreltä. Kiire, jonka olen toki itse luonut, ja joka on lopulta aivan yhtä keinotekoinen kuin lähes kaikki muukin vähemmän tärkeä tai “pakollinen” asia.
Aloitan olennaisimmasta ja tunnustan olevani katkera ihminen. Ilmeisen moni minun ystävä- ja kaveripiiristä ei tunnu edes ymmärtävän tai tietävän tätä piirrettä minussa, enkä voi syyttää, enhän pahemmin sitä mainosta tai alleviivaa. Se ei kuitenkaan ole salaisuus – niitähän vältän viimeiseen asti – mutta se on seikka, jota en erityisemmin viitsi mainostaa, koska sen alleviivaamisessa tai esilletuomisessa ei ole mitään positiivista – ellei sitten itsetutkiskelevaa syväpohdintaa sellaiseksi lasketa. En myöskään halua niin sanotusti “emottaa” ja valittaa turhasta, koska kyseessä on kuitenkin seikka, jonka kanssa olen sinut ja jonka olen hyväksynyt osaksi itseäni niin kauan kuin vain muistan olleeni katkera.
Nekin, jotka sitten tievät minun olevan katkera, tai jotka ovat kuulleet minun myöntäneen olevan katkera, eivät sitä silti ymmärrä, koska olen yleisesti optimistinen ja positiivinen ihminen. Ällöpostiivinen, kenties jopa. Näen kaikessa jotain hyvää tai hyödyllistä, oli kyse sitten vaikkapa kuolemasta, kivusta tai yleisesti vain vastoinkäymisistä. Onkin ehkä hieman yllättävää, että silti kykenen olemaan katkera joistain asioista.
Seuraava kysymys tietysti sitten on, että mistä ihmeestä minä voisin olla katkera? Miksi ihmeessä positiivinen ja optimistinen ihminen voi olla katkera ja mikä kumma sellaista aiheuttaisi? En tiedä, rehellisesti sanoen, kysyisikö kukaan näitä aiheita minulta aivan noilla sanoilla, mutta voisin kysyä tuota itseltäni, juurikin tuollaisella asettelulla. Kysymys on sikäli hyvä, että teoriassa minun ei varmaan pitäisikään olla katkera, mutta kun olen. Ehkä se on muistutus lopulta inhimillisyydestäni ja eräänlainen muistuttaja tekemistäni valinnoista, hyvistä ja huonoista. Hyväksyn nämä asiat, mutta en välttämättä pidä niistä. Mihin tiikeri raidoistaan pääsisi ja juuri tuo ajatuskuvio toisinaan aiheuttaa sitä suloista katkeruutta, jota joskus poden, enemmän tai vähemmän ohikiitävästi.
Perimmiltään olen katkera siitä, että jotkut asiat ovat vain oman vaikutuskyvyn ulkopuolella. Ensimmäinen esimerkki, jonka muistan omasta katkeruudestani, liittynee yläasteaikoihin. Olin luonnollisesti tuolloin kiinnostunut tytöistä ja yhtä luonnollisesti kaikki oli menevä silloin päin helvettiä naisasioiden rintamalla, koska olin ensisijaisesti luokan pelle, viihdyttäjä ja apina, ja vaikka naurun irroittamisen taidon osasin alkeellisesti jo silloin, ei sellainen lopulta tietystikään viehättänyt niitä omanikäisiä tyttöjä. Nuorempia taas oli turha siinä iässä katsoa. Koin olevani omien maneerieni, tapojeni ja luonteeni vanki – ja se ärsytti minua. Kuten sanottua, mihin koira karvoistaan.
Myöhemmin tuo puoli on sinänsä hävinnyt, sillä nautin suuresti ystävieni viihdyttämisestä, miksen myös tuntemattomien naurattamisesta. Väitän olevani jopa kohtuullisen hyvä ihmisten naurattamisessa, ainakin sopivassa tilanteessa ja ympäristössä, mutta en ole silti rohjennut astua stand-up-touhun maailmaan, vaikka siihen on joskus mukaankin pyydetty. Ei siis mitään syytä olla katkera tuosta ominaisuudesta, sillä onhan se varmasti vanhemmiten tuonut mukanaan enemmän hyviä kuin huonoja asioita.
Sen sijaan eräs lieveilmiö liittyy siihenkin, mikä on hieman katkeroittanut minua. Kun tarpeeksi pelleilee, hauskuuttaa ja niin edelleen, saa pidemmän päälle leiman, että kaikki on vaan hauskanpitoa ja huumoria. Minullakin kuitenkin on, tietysti, vakavampi puoleni, joka ehkä parhaiten tulee esille kahdenkeskisissä keskusteluissa, sekä tietysti täällä blogissa. Miksi edes yrittäisin hauskuuttaa täällä ketään? Eikä se luultavasti erityisemmin edes onnistuisi. Kun on omien tapojensa ja luonteensa vanki, eikä tässä tapauksessa tule vakavasti otetuksi, se käy toisinaan ärsyttämään. Lahjasta tulee kirous. Jos edes mitään lahjaa on.
Lopulta ehkä selkein muoto katkeruudessa vanhemmiten on ollut sen tiedostaminen, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Vaikka olen toisaalta onnellinen esimerkiksi edesmenneistä parisuhteistani ja arvostan näitä ex-tyttöystäviäni vieläkin ihmisinä ja henkilöinä, joita he ovat, en kuitenkaan voi olla toteamatta, että jollain tasolla koen myös epäonnistuneeni, koska nämä suhteet ovat loppuneet lopulta kuitenkin. Suhteen loppumisen syyllä ei ole merkitystä, vain sillä, että kaikki hyvä loppuu aikanaan ja sen ymmärtäminen saa jälleen kerran hienoisen katkeruuden maun suuhuni.
Edelliseen liittyvänä aasinsiltana onkin mainittava kiinnostava havainto, jonka tein viime viikonloppuna erään puhelinkeskustelun myötä. Kävin keskustelua erään ennen kovin minulle tärkeän ihmisen kanssa puhelimessa ja huomasin sanojen välissä paljon sarkasmia ja tietynlaista katkeruutta, miltei jopa vihaa, minua tai minuun liittyviä asioita kohtaan. En pitäisi tuota sinänsä mitenkään yllättävänä seikkana, mutta kun kyse on sellaisesta harvinaisen positiivisesta ihmisestä, jonka positiivisuus vetää jopa meikäläiselle vertoja – ellei ylikin, niin tuollainen katkeruus ja negatiivinen sävy tuntuu oudolta. Onko lopulta niin, että minä keveässä zen-henkisyydessäni olenkin se, joka katkeruudestani huolimatta ottaa asiat keveämmin ja suhtautuu asioihin anteeksiantavammin ja välinpitämättömämmin?
Onko avain juuri kylmyydessä, välinpitämättömyydessä ja nihilismissä? Onko katkeruus sittenkin jotain kaikkia yhdistävä tekijä, eikä vain pessimististen ja negatiivisten ihmisten yksinoikeus?
Kunpa osaisinkin vastata tuohon seikkaan. Ilmeisesti ihmisten olisi syytä tuijottaa enemmän sinne syvyyteen, sekä peiliin ja tarkastella niitä luurankojaan kaapissa. Ongelmilla kun ei ole tapana poistua ne vain maton alle lakaisemalla.
Ξ May 9th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Olen elänyt viime aikoina niin hektistä elämää, että suorastaan pyörryttää, kun havahtuu tilaan, ettei ole mitenkään ehtinyt tehdä kaikkea sitä mitä on kuvitellut ehtivänsä tehdä. Olen varmaan joka päivä viimeisen viikon aikana miettinyt kuinka pitäisi kirjoittaa siitä ja tästä aiheesta blogiin, mutten muka kykene löytämään pientä vartin tai puolen tunnin rakoa sille ajatuksenjuoksutukselle, jonka pienimuotoinen asioista rustailu vaatisi.
Alunperin olin jo tuumimassa kirjoittaa muun muuassa uuden puhelimen hankinnasta, siihen liittyvistä hankaluuksista sekä tukusta enemmän tai vähemmän elämänkatsomuksellisia asioita, ihmissuhdekiemuroita, opportunismista ja muusta elämääni sivuttaneesta aiheesta, mutta tuntuu, että tunnit ja päivät valuvat sormien läpi sellaista vauhtia, että tiukempaakin Excel-pakkomielteistäkin heikottaa.
Paikoin päiväni ovat ahdettu niin minuuttiaikataululla – taas vaihteeksi – että saan kuulla jopa ystäviltäni kritiikkiä siitä miten älytöntä, raastavaa ja vammaista puuhaa tämä on. Olen joutunut aikatauluttamaan vapaa-aikani jopa huomattavasti tiukemmin kuin työpäiväni, aina tv-ohjelmia, juoksulenkkejä, syömistä ja treenaamista myöden. Tuntuu pakkomielteiseltä ja varmasti jonkin löysemmin ottavan mielestä sairaalta, mutta en valita. Tämä, yllättävää kyllä, sopii minulle myös rentouttavissa mielin, koska aina voin rikkoa etukäteen laadittua ohjelmaani ja tehdä spontaaneja touhuja, mutta etenkin tämä on palkitsevaa, koska tämä on tehokasta ja itsekuria harjoituttavaa.
Tätä kirjoittaessa nautin juuri puolen tunnin “tauosta” salitreenin jälkeen ja hetkeä ennen kuin pitäisi rynnätä bussiin matkustamaan työkaverien kanssa viettämään elokuvailtaa kera herkullisen ruoan, punaviinin, muutaman oluen ja saunan. Kahvit naamaan ja naamaan. Aikataulunatsi palaa paremmalla ajalla parempien juttujen ääreen.
Ξ May 3rd, 2009 | → 4 Comments | ∇ Elo |
Vappu tuli, vappu meni. Tulipa vaihteeksi ihan humalluttua, vastoin ennakkosuunnitelmia – vaikkei se näin vappuna huonompi vaihtoehto toki olekaan. Sainpa jopa hankittua pienoisen krapulan ensi kertaa sitten viime elokuun, joten kai jotain tuli tehtyä oikein että väärin.
Tunnustan avoimesti, että aikomukseni oli hankkia vappukännin sijaan vappuheila. Saada vappuseksiä ja nautiskella suuren hedonistin elkein. Ensin kaveripariskunnan luo viettämään alkuiltaa, napostella hyvin, nauttia alkoholia ja edetä siitä ihmisten ilmoille, kenties katsella kotikaupungin mahdollisuuksia ja niin edelleen. Vaan lähes aina kun sellaista lähtee hakemaan, saa käytännössä pettyä ja kuten tarina hyvin opittua, vice versa. Sitä vähemmän odottaessa sitä ehkä saa.
Miten siis kävi “sitä saa mitä tilaa” -ajatukselle?
Ei oikeastaan mitenkään. Sitä vain käyttäytyy toisinaan juuri päinvastaisesti kuin voisi olettaa. Jos on niin sanotusti haku päällä, se kokemukseni perusteella näkyy ja kuuluu, liiankin kauas. Tai ainakin kauemmas kuin itse odotat. Kun taas lähdet “ei oo penniikää kii” -hengessä ulos, voi lopputulos olla aivan toisenlainen.
Oli oikeastaan aika mielenkiintoinen ja erilainen viikonloppu. Tuli käytyä juhlimassa ja juopottelemassa, treenaamassa että katsottua tv-sarjojen jaksoja pois vuoroaan odottamasta. Sai piipahdettua vanhan kaverin tupaantuliaisissa ja sitä “vappupipariakin” sitten lopulta saatua, vaikkakin pari päivää itse varsinaisen vapun jälkeen.
Olen huomannut, että odotukseni naisten ja heidän käytöksensä suhteen on muuttunut hiljalleen mitä se on joskus ollut, ehkä naiivissakin muodossa. On pitänyt käydä treffeillä ja sovittua menoja, mutta jostain syystä nämä eivät aina mene odotetusti ja sovitulla tavalla. Sen sijaan, että kokisin suurta lannistumista ja pettymistä, olenkin opportunisti ja oman elämäni seppä, ja taon alamisellani niitä kuuluisia b-suunnitelmia. Jos yksi idea pissii, löytyy aina jotain varalla.
On jotenkin kuitenkin ikävää, että deittailuunkin joutuu suhtautumaan näin kyynisesti vain välttääkseen oman mahdollisen mielipahansa ja pettymyksensä. Toisaalta deittailu on niin virkistävää ja erilaista, arjesta poikkeavaa puuhaa, ettei sen suhteen halua hanskoja naulaankaan lyödä. Ei ole mitään syytä olla epätoivoinen tai pessimistinen, mutta tuntuu, että on vain ajan kysymys, koska kaivan tyylilläni kuoppaa jalkojeni alla.
Negatiivisista viboista huolimatta viikonloppu oli oikein onnistunut, jos ei nyt aivan täydellinen. Ja onhan tässä vielä sunnuntai aikaa, mutta tämän pyhitän hyvässä ystäväseurassa harrastusten parissa käyttäen.
Optimistinen opportunisti ei pety, hän löytää vain lisää mahdollisuuksia.