Levyarvostelija avautuu
Ξ April 9th, 2009 | → 4 Comments | ∇ Elo, Musiikki |
“Sitä saa, mitä tilaa“, on sanonta, joka eri muodoissaan tulee meikäläisen suusta usein ja jonka viestiin käytännössä itsekin uskon. Aina ei kuitenkaan täsmälleen tiedä mitä tilaa, tai ainakaan ymmärrä minkälaista tilausta on ollut käytännössä tekemässä. Tällä kertaa avaan hieman ikkunaa erään levyarvostelijan arkeen.
Monet ystäväni ja tuttuni eivät suoraan ymmärrä miten jaksan levy- ja demoarvosteluiden tekemistä, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Vuodet vierivät eteenpäin ja minä arvostelen levyjä, melkein joka ainoana päivänä. Laskuriini on kertynyt pikaisen arvion perusteella noin 2500 levy- ja demoarvostelua vuosien varrella, sekä päälle joitain kymmeniä näitä edeltäviä ja tyyliltään muistuttavia tuotekuvaustekstejä, jokunen elokuva-arvostelu sekä jonkin verran keikka- ja festarireportaaseja. Jälkimmäiset muistuttavat ehkä vain yksittäisten keikkojen osalta levyarvosteluita, joten ne ja elokuva-arvostelut eivät käytännössä juurikaan kuormita.
Syy tähän ymmärtämättömyyteen löytyy yleensä syistä, jotka on helppo sinänsä ymmärtää. Miksi kuunnella musiikkia, josta ei välttämättä pidä? Miksi tuhlata aikaa johonkin keskinkertaisuuteen tuntikaupalla? Miksi tehdä töitä ilmaiseksi?
Miksi?
Jos jo pelkästään ajatus palkattomasta työstä on monelle liikaa, sitä on myös ylenpalttinen ajankäyttö “paskan musiikin” kuunteluun. Kun nämä yhdistetään ihmisten mielessä yhteen, saadaan käsitys siitä mitä levyarvostelijan arki on. Asiassa on kuitenkin pari muttaa, jotka sinänsä selittävät tämän joskus masokismiltakin tuntuvan harrastuksen varsin helposti.
Olennaisinta on tietysti intohimo musiikkiin. Ehkä sitä voisi sanoa jopa rakkaudeksi, kenties jopa pakkomielteeksi. Tämä yhdistettynä siihen, että haluaa kuulla myös uusia bändejä, levyjä, demoja ja niin edelleen, uudestaan ja taas uudestaan. Jo se itsessään on syy kahlata paljon keskinkertaisuutta läpi, että voi löytää niitä todellisia helmiä niin sanotun jätteen keskeltä.
Toinen olennainen tekijä on tietysti intohimo itse kirjoittamiseen. Halu ja tarve ilmaista itseään verbaalisesti, aivan kuin tämän blogin kirjoittaminenkin. Purkaa omia mielipiteitä ulos, jäsentää ne hallitusti ja pyrkiä samalla tekemään hyvää työtä, josta joku muu ehkä saa jotain irti. Jopa vinkin tai käsityksen siitä haluaako hän mahdollisesti tutustua levyyn X tai bändiin Y.
Kolmas ja samalla kenties vähäisin tekijä on tarve olla kriittinen. Olen aina ollut suhteellisen voimakas mielipiteideni suhteen, sekä varsin avoin kaikenlaisten asioiden saralla. En ole pelännyt sanoa mielipidettäni jostain asiasta ja koen tarvetta rehellisyyteen, jopa haitallisten sivuvaikutusten riskillä. Haluan sanoa mielipiteeni asiasta, etenkin jos koen sitä myös ymmärtäväni. Muodostan selkeitä mielipiteitä peleistä ja elokuvista, mutta ennen kaikkea itse musiikista. Tähän levyjen arvosteleminen sopii kuin nakutettu.
Syy ja seuraus
Eräs kaverini kerran totesi keskustellessamme porukassa muun muassa levyarvosteluissa, että “levyarvostelijat ovat vain epäonnistuneita muusikoita“. Vaikkei kommentti ollutkaan minulle suoranaisesti osoitettu, siinä on myös kutinsa. Olen ollut bänditouhuissa mukana viimeisen viidentoista vuoden ajan muutamassakin eri yhtyeessä ja osalla on levytetty musiikkia, osalla ei. On ollut niin kellaribändiä, jolla ei ole saatu mitään aikaiseksi, kuin myös levyä ulos pukannutta ja keikkailevaa bändiä, joiden tekeleistä on voinut olla ylpeä – ja olen vieläkin. On tullut rääyttyä että öristyä mikrofoniin, kuin myös sanoitettua kappaleita, raavittua kasaan riffejä ja tehty kokonaisia levyjä, enemmän tai vähemmän muiden kanssa yhdessä. Kaikista näistä touhuista voi olla vieläkin rehellisesti ylpeä, vaikka osan varmasti tekisinkin toisin jos sama homma tulisi kohdalle nyt. Tällä hetkellä ne eivät vain ole minun juttuni.
Oikeastaan juuri bändeissä soittamisen kautta päädyin syvemmälle muuhunkin musiikkiharrastukseen. Ei riittänyt enää vain musiikin kuuntelu, levyjen ostelu ja keikoilla käynti. Piti olla bändiä ja omia keikkoja. Eikä sekään riittänyt, musiikista piti ryhtyä kirjoittamaan. On tullut tehtyä haastatteluita, arvosteluita ja mitä lie satunnaista kommentointia. Mitä enemmän tämän pirun kanssa on pelehtinyt, sitä syvemmälle helvettiin on vajottu. Mutta tämä helvetti on hyvä ja erittäin kotoisa.
Ehkä siis olen epäonnistunut muusikko, mutta levyarvostelijatouhu tuntuu edelleen mieluisalta, yhä näiden vuosien jälkeen. Ja levymäärä sen kuin vain kasvaa.
Todellisuus on tarua karumpaa
Nykyään saan enemmän levyjä kotiini kuin koskaan aikaisemmin, useimmat suoraan levylafkoilta ja demobändeiltä. Jos vielä viitisen vuotta sitten päätoimittajat lähettivät levyjä minulle suurelta osin ja vain pieni osa tuli suoraan bändeiltä ja levy-yhtiöiltä, on nyt kelkka kääntynyt täysin toisinpäin. Aikanaan kenties peräti 80-90% levyistä tuli suoraan päätoimittajalta, joka oli jo valmiiksi rankannut minun tyyliini sopivat levyt ja loput tulivat milloin mistäkin, nyt prosenttiluvut ovat jotakuinkin päinvastaiset. Ehkä vain 10-20% platoista tulee arvosteltavaksi toimituksen kautta.
Itse asiassa syy tämän koko tekstin kirjoittamiseen on juuri tässä päivässä, viikon viimeisessä arkipäivässä juuri ennen pääsiäistä. Kotiin päivätöistä saapuessani lattialla odotti kolme pehmokuorta sisältäen levyjä ja demoja. Näiden seassa lojui pakettikortti kertoen ylisuuresta kuoresta odottamassa postikonttorissa. Reissulta palattuani avasin kirjeen vain havaitakseni, että kappas, paketti sisältää Metalocalypse-animaatiosarjan toisen tuotantokauden. Arvostelu-dvd, totta kai, tällä kertaa eräänlaisena lahjana suoraan päätoimittajalta.
En muista koska olisin ollut näin ruuhkautunut levyjen kanssa, eikä levy-yhtiöiden käyttämä ipool-mp3-arvostelulevypalvelu ainakaan vähennä tätä. Annoin pikkusormen vastustamalleni systeemille, kun huomasin kiinnostavia levyjä erään lafkan ipool-sivulla. Lataukseen lähti puolisenkymmentä tekelettä samoin tein.
Nyt ihmettelen arviolta noin 20-30 levyn jonoa ja mietin millä ajalla saan kaikki nämä arvosteltua. Koska tekstini aiheesta on nyt jo pitkä, jätän itse arvosteluprosessin ja muun aiheeseen liittyen toiseen kertaan. Tällä kertaa on vain pakko itsekin ihmetellä omaa jaksamistaan. Katkeaako kamelinselkä joskus vai säilyykö intohimo ylämäistä huolimatta? Aika näyttää, mutta tämä pääsiäinen taitaa mennä puurtamisen puolelle.