Kamala narsisti
Ξ April 6th, 2009 | → 1 Comments | ∇ Elo |
Olen kamala ihminen ja olen narsisti. En kiellä kumpaakaan seikkaa itsestäni edes hetkeksi. Olen myös itsekkäästi käyttäytyvä ihminen ja tiedostan sen selvästi. Ja ennen kuin joku älähtää, niin tiedossa on, että jokainen ihminen on käytökseltään loppujen lopuksi itsekäs, jopa itsekeskeinen, muttei välttämättä tiedostavalla tavalla. Minä olen, jos en suorastaan egosentrinen paskiainen, niin ainakin rehellisesti itsekäs, hedonistinen ja narsistinen luonne.
Nuo pienet piirteet ovat monesti lopulta paljon vähemmän kamalia piirteitä kuin miltä ne kuulostavat. Niitä käytetään ehkä enemmänkin ilkkumatermeinä, eräänlaisina negatiivisina leimoina, vaikka sanat sinänsä ovat vain neutraaleja termejä tietynlaisista ominaisuuksista. Niin tai näin, minä en välitä, sillä tiedostan nämä piirteet itsessäni ja hyväksyn olemukseni että luonteeni näiden kanssa.
Vaikka voisi toisin voisi olettaa, tämä teksti ei ole mikään itkuvirsi siitä kuinka tilittäisin asiasta, että minua on tällaiseksi tai tuollaiseksi kutsuttu. Ei suinkaan, sillä luultavasti minä itse pidän itseäni kamalampana ihmisenä kuin miten monet muut näkevät. Tai ehkä he näkevätki minut kamalana, mutta eivät tuo sitä julki. Eivät ainakaan minun korviini. Se on ehkä vähän sääli, mutta toisaalta, olisiko sillä mitään merkitystä, vaikka toisivatkin? Olisiko lopulta helpompi hengittää jos kaikki voisimme olla näistä aisoista samaa mieltä? “Joo, kyllähän me ollaan kaikki siitä yhtä mieltä, että sä olet ihan mulkku jätkä.”
Enemmänkin näen syyn kirjoittaa näistä piirteistä siksi, että kyse on eräänlaisesta tunnustuksesta, vertauskuvallisesta synninpäästöstä. Aivan kuin anonyymeihin alkoholisteihin painuva miekkonen voisi todeta:”Olen Jussi ja olen alkoholisti.” Tunnustus on tehty ja nyt asiassa voidaan edetä.
Toisin kuin alkoholistit, narkomaanit, syömishäiriöiset ja muut vastaavat, minä en koe tätä ongelmaksi. En koe sitä sairaudeksi, joka tulisi parantaa, tai jolle edes tulisi tehdä mitään. Siksi en myöskään valita näistä piirteistä. Ei ole mitään miksi valittaa. Kaikessa tässä on kyse pikemminkin avoimuudesta, rehellisyydestä itseä ja muita kohtaan siitä mitä on. Olen rehellisesti kamala ihminen omine tapoineni ja sillä selvä. Sitä ei ole syytä piilottaa, ei salailla, eikä varsinkaan valehdella siitä. Takki auki ja sheriffinmerkki saa kiiltää kuin siitä olisi ylpeä konsanaan.
Ketä oikeastaan kiinnostaa tällaiset avautumiset ja tunnustukset? En tiedä, enkä tiedä pitäisikö minua edes liikuttaa asia millään tavalla. Ehkä on tärkeämpää pullauttaa tämä asia ulos ja olla sinut sen kanssa julkisesti kuin teeskennellä ettei asia ole niin. Tai pitää se omana, korkeintaan pienen piirin tietona.
Itsetutkiskelu on kiehtovaa puuhaa, eikä tämä tieto ole minulle mitenkään uusi asia. Ehkä en ole vain aikaisemmin vaivautunut toteamaan sitä ääneen, kertomaan sudesta lampaiden vaatteissa – jos tuota allekirjoittaneen kuosia nyt sellaiseksi kehtaa edes sanoa. Ehkä kukaan ei vain ottanut tosissaan. Ehkä kyseessä on “Jätkä löi oikeesti!” -ilmiö. Eräänlainen kääntenen versio “Boy who cried wolf” -tilanteesta.
Mihin se tiikeri raidoistaan pääsee tai skorpioni piikistään. Skorpionin ja sammakon satu on aina hyvä muistaa ennen kuin heittäytyy naivistisen sinisilmäiseksi. Jopa silloin, kun se tuntuu turhalta huolehtimiselta.