Pari edellistä “kuukauden levyä” ovat olleet selvästi vanhempia, yli vuosikymmenen takaisia tapauksia, joiden kohdalla on historiaa paitsi omalta osaltaan, myös enemmän tai vähemmän allekirjoittaneen saralla. Tällä kertaa teen poikkeuksen kirjoittamattomaan sääntöön ja rustaan kirjoitushetkellä vielä ilmestymättömästä levystä, jonka arvosteluversion sain kuunteluuni mp3-muodossa.
Australialainen Deströyer 666 on hivellyt makuhermojani heti bändin ensilevystä asti, mutta todelliseksi suosikkibändikseni noussut vasta kolmannen ja neljännen täyspitkän julkaisunsa myötä. Teknisesti tosin tämä Defiance taidetaan määritellä vasta neljänneksi levyksi, mutta viis siitä, kyseessä on kuitenkin bändin ensimmäinen julkaisu noin kuuteen vuoteen ja tätä on toden teolla todellakin odotettu.
Kuten jo bändin ehkä hieman hullunkurinenkin nimi antaa ymmärtää, kysymyksessä on black metal -bändi, joka ei piilottele tyyliään tai sanomaansa epämääräisten nimikkeiden ja symbolien taakse. Tuo seikka yhdessä bändin farkkuliivi-imagon kanssa luo mielikuvan suoraviivaisesta in-your-face -tyylisestä tapauksesta, jolle viina ja vittu maistuu, mutta tarpeen tulleen myös nyrkit puhuvat ja luotivyöt koristavat sotisopaa.
Näiden melko pinnallisten arvojen alle mahtuu kuitenkin myös jotain syvempää, jossain määrin jopa filosofisempaa ajatusta ja kielikuvaa. Deströyer 666 onkin osoittanut vuosi toisensa jälkeen olevansa kuin se ajatteleva barbaari. Laumaansa ulkoisesti sulautuva susi, joka kuitenkin talloo myös omia polkujaan, niin musiikillisesti kuin ideologisestikin.
Musiikillisesti Defiance on jatkoa yhtyeen edellisille tekeleille, mutta samalla kuitenkin omanlaisensa teos, kuin pienen evolutionäärisen askeleen ottanut luonnon oma panssarivaunu. Pääpiirteittäin levy rakentuu melodisiin riffeihin, joissa yhdistyy tietynlainen perinteisen hevin tarttuvuus, että väkivaltaisen black- ja death metalin aggressiivisuus. Bändi ei tälläkään kertaa sorru yksinkertaiseen itsensä toistamiseen, vaan vaihtelua löytyy hitaista löylytyksistä nopeisiin pieksemisiin ja herkulliset soolot täydentävät kokonaisuutta komeasti.
Biisikavalkadi on komea ja biisijärjestys on kuin tarkkaan laadittu suunnitelma. Vuoroin tulee hyvää, mutta vähemmän tarttuvaa Deströyeria, vuoroin taas niitä todellisia hittiralleja, jotka saavat nautintohermot suorastaan haukkomaan henkeään. Kun levy vielä päättyy yhteen sen parhaista biiseistä, hitaaseen Sermon of the Dead -sävellykseen, on lopetus suorastaan upea. Tämä kaikki hyviä soundeja tai raivoisan tiukkaa kärinälaulua unohtamatta. Ja löytyypä lopusta jopa puhtaita osuuksia.
Olen myyty. Tämä julkaisu on ehdottomasti vuoden kovin tekele meikäläiselle tähän mennessä kuluvaa vuotta. Varsinainen levy ilmestyy vasta kesäkuussa, hieman ennen juhannusta, mutta näin hyvää sopii odotella.
Pyöreät luvut kiinnostavat suurinta osaa ihmisistä, riippumatta oikeastaan iästä, sukupuolesta tai muista vastaavista seikoista. Poikkeuksia varmasti löytyy, mutta monet pitävät esimerkiksi pyöreitä ikävuosia muita merkitykselisempänä tai muita ikävuosia tärkeämpänä ja monesti myös juhlivat näitä normaalia isoeleisemmin. Vaikkei näissä luvuissa ole mitään varsinaista mystiikkaa, pyöreitä lukuja on jollain tavalla helpompi pyöritellä, niitä on mukavampi pitää välietappeina tai tavotteina, ja vaikka tehdä suunnitelmia niiden ympärille. Viime kädessä, niiden hahmottaminen tuntuu olevan monille helpompaa kuin epämääräisten lukujen ja summien ymmärtäminen.
Omalla kohdallani tärkeä luku tällä viikolla on sata kiloa. Tuntuu hyvältä ajatella tuota pyöreää lukua, joka vihdoin taittui jalkakyykyssä. Se ei ole erityisen suuri luku, mutta se on eräänlainen välitavoite kuitenkin. Torstaina ohjelmassa oli sen nosto viidellä toistolla, tänään kahdeksalla. Tavoite saavutettiin ilman ongelmia ja se eittämättä tuntuu hyvältä.
On kulunut miltein päivälleen kolme kuukautta siitä, kun kirjoitin kultaisen kuusikon treenistä, jonka aloitin tammikuussa. Kuten tekstistäni huomaa, tein kyykkyjä silloin vain 60 kg -sarjoissa, joten tuntuu jälkikäteen ajatellen uskomattomalta, että painoa on tankoon kertynyt tuossa ajassa noin paljon lisää. Tyydytys on tietysti melkoinen, sillä saavutus – aivan millä tahansa saralla – on merkittävä motivaattori työn tai harrastuksen jatkamiseksi. On suorastaan upeaa huomata miten paljon kurinalainen treenaaminen on vienyt eteenpäin, siitäkin huolimatta, että ohjelma on kerran vaihtunut tuon kultaisen kuusikon aloittamisen jälkeen.
Kysymys on muusta kuin vain raa’an rautamäärän nostamisesta. Kyseessä on pyrkimyksestä päästä eteenpäin määrätietoisesti, tehdä tunteja töitä sen eteen ja treenimuistiinpanojen myötä havaita näitä tuloksia. Tämän vastaavan kuvion voisi sijoittaa hyvin moneen muuhun asiayhteyteen ja todeta saman järjestelmän toimivaksi siellä. Jos pelkkä työ jo sinänsä on palkitsevaa, vasta tulosten konkretisoituminen selkeiksi ymmärrettäviksi luvuiksi tai sanoiksi on paljon enemmän. Jos treenaisin erityisen tuloshakuiseksi, olisi kyseessä juhlinnan paikka.
Tavallaan näin hieman teinkin, sillä – ja tätä kirjoittaessa tuntuu jo hieman pöljältä tätä edes myöntää “ääneen” – tänään sain spontaanisti idean herkutella poikkeuksellisen runsaskätisesti. Paitsi, että olisin tyytynyt “normaalin” lauantaipizzan kanssa herkutteluun, päädyin myös ostamaan sipsejä, joita en ole ostanut kuukausiin, sekä makeisia ja simaa. Huomasin kaupassa miettiväni, että tuntuu suorastaan oudolta ostaa jotain tällaista mässyä näin runsain määrin, aivan kuin olisin pitämässä jotain lasten syntymäpäiviä. Koen niin harvoin varsinaista tarvetta herkutella ruoalla, makeisilla, sipseillä ja muilla, että kassi kourassa kaupasta lähtiessäni olo tuntui jotenkin epätodelliselta. Asia, joka on varmasti liki arkipäiväistä hyvin suurelle osalle ihmisiä.
Nyt kun treenin päälle on syöty, levätty ja katseltu elokuvaa, on olo mitä mainioin ja äärimmäisen raukea. Koska eräänlainen välietappi on nyt saavutettu, lienee aika keksiä seuraavia välitavotteita – vaikkei tuo sata kilogrammaa kyykäten edes sellainen ollut – jotta on taas jotain mihin tähdätä. Pyöreät luvut ovat mukavia. Vielä kun saisi sen oman painon sinne 80 kg:n hujakoille, niin olisi taas jotain pyöreää saavutettu – joskaan ei onneksi sentään konkretian tasolla.
Reilut viikko sitten avauduin muun muassa siitä kuinka huikeita määriä on viime aikoina tullut levyjä ja kuinka työllistävä harrastus levyjen arvostelupuuha on. Vaikka pino ei varsinaisesti ole näyttänyt pienenemisen merkkejä, olen tuuminut, että tasaisen reippaalla tahdillani saisin jonkinlaista tulosta aikaiseksi.
Kuten jouduin kuitenkin huomaamaan, edes reipas tahtini ei auta sitä vastaan, että levy-yhtiöt suoltavat toinen toistaan tärkeämpiä tai turhempia levyjä tasaista, mutta miltei kiihtyvältä tuntuvaa vauhtia. Vaikka viikonlopun aikana taisin saadakin kolmisen julkaisua arvosteltua, toi posti pelkästään loppuviikosta kolmisen pakettia levyjä ja saman verran maanantaina. Tosiasiassa aivan kaikkia ei minunkaan tarvitse tietysti arvostella ja osan voi silti delegoida eteenpäin, mutta silti määrä tuntuu huikealta.
Tapanani on useimmiten merkata pakettien kanteen päivämäärä, jolloin olen vastaanottanut paketin. Tämä siksi, että se on helppo tapa seurata koska olen oikeastaan levypaketin saanut ja näin ollen se on helppo tapa edes jollain tavalla seurata sitä, millainen viive levyn saapumisen ja sen arvostelemisen välillä on. Poikkeuksen tähän tekevät levyt, joiden julkaisuajankohta on vasta viikkojen, ehkä vasta kuukausien päästä: ne voi surutta siirtää myöhempään, sillä ne arvostelut eivät kuitenkaan olisi luettavissa kuin vasta lähempänä julkaisuajankohtaa.
Mielestäni kovasta tahdistani huolimatta levykasa tuntuu kasvavan, tai vähintäänkin pysyvän ennallaan. Mikä lie on keväässä, mutta uusia kiekkoja pukkaa lisää kovaa tahtia, koko ajan. Yksi syy promojen lisääntymiseen on tietysti se, että jollain tasolla sekä allekirjoittanut itse, että Imperiumi mediana on saanut lisää nimeä myös ulkomailla. Tämän ovat levyjulkaisijat(kin) noteeranneet ja näin ollen myös arvosteluun tulee enemmän levyjä, kun uudet julkaisijat, jakelijat ja bändit löytävät osoitteeni ja lähettävät tuotoksiaan kritiikin hampaisiin.
En ole päiväkausiin kuunnellut varsinaisia omia levyjäni, sillä olen ottanut taakan purkaakseni tosissani. Toki aina mahtuu päiviä, jolloin levyjen kuuntelu jää käytännössä minimiin, etenkin silloin, kun vietän aikaani jossain muualla kuin kotona. Joskus tosin jopa treenatessani kuuntelen arvostelulevyjä mp3-soittimeni kautta, mutta tämä käytäntö on poikkeuksellinen ja koskee käytännössä vain hyviä levyjä. Useampi kuuntelukerta on kuitenkin vain plussaa arvostelutyössä, vaikka vähempikin monessa kohtaa riittäisi. Sitä paitsi, eihän musiikkiin voi kuntoillessa niin hyvin keskittyä kuin kuulokkeet päässä töissä istuen tai kotona stereoiden kautta kuunnellen. Yksittäiset asiat kuitenkin saattavat jäädä mieleen erittäin hyvin.
Kun vielä parisen päivää sitten teki mieli parahtaa, että levymäärä paitsi kasvaa, niin myös suhteellisen alhainen taso vaivaa ja hyviä levyjä saa oikeasti kaivaa esiin kissojen ja koirien kanssa. Sitten päätoimittajalta tuli mailia ja linkki erään julkaisijan ipool-palveluun: siellä odotti minua varten Deströyer 666:n uusin levy “Defiance” mp3-muodossa. Bändi, jonka voin jollain tasolla laskea kuuluvaksi osaksi suosikkejani. Odottaisinko oikeasti kiltisti pari kuukautta, kunnes levy ilmestyisi vasta juhannuksen tietämillä vai lataisinko mp3-arvosteluversion ja saisin kuunnella levyä nyt, heti ja paljon? Lienee vastauksena selvä, että valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Eikä tarvinnut pettyä, muutaman kuuntelukerran perusteella kyseessä on jälleen kerran erinomainen tekele.
Juuri yllä kuvaillun kaltaiset tapaukset tekevät arvostelusta palkitsevaa puuhaa. Ne muutamat todelliset helmet, jotka saa kuultavakseen kenties reilusti etuajassa tai joskus jää käteen se oikea myyntiversio levystä, jonka kuitenkin olisi ostanut arvostelutoimenpiteen jälkeen. Se, jos jokin, tekee tästä hommasta hienoa.
Palaan arvostelulevyjen pariin, sillä jonoa on tälläkin hetkellä noin 2-3 viikon verran.
On vierähtänyt tovi jos toinenkin sitten viimeisten liikuntamuistiinpanojen. Nyt viimeistään on hyvä pistää vähän ylös viimeaikaisia touhuamisia, kun kaikenlaista pientä on tapahtunut, niin kehityksen suhteen kuin muutenkin.
Tuoreimpana on mielessä eilinen cooperin testi, jonka olin järjestänyt omaksi ilokseni sekä kavereideni kiusaksi. Vain kaksi aiotusta viidestä pääsi paikalle, joskaan nyt varsinaisista tekosyisistä ei ollutkaan kyse. Huvittavaa silti, yhtä kaikki. Allekirjoittanut tähtäsi ylväästi ja turhankin toiveikkaasti tasan kolmeen kilometriin, mutta saavutus jäi noin 2700 m tietämille. Pienoinen pettymys osoittautui kuitenkin positiiviseksi yllätykseksi, kun Wikipedian artikkeli aiheesta paljastikin ilokseni, että tässä ikäryhmässä tuokin on jo erinomainen suoritus. Pettymys olikin siis aiheeton ja tulos tyydyttävä. Onhan tuosta jo miltei 14 vuottakin edellisestä testistä, joten oikeanlaisesta valmistautumisesta tai sopivasta alkuvauhdista ei ollut hajuakaan. Hyvä näin, siis. Onhan tuota painoakin tullut sitten intin reilut kymmenen kiloa lisää.
Toisena pienoisena saavutuksena tuli taannoin juostua pisin juoksulenkkini tähän asti. Matkaa tuli vain noin viitsisentoista kilsaa ja aikaa tähän rauhalliseen hölkkään tuli käytettyä tasan kaksi tuntia. Huomattavasti rauhallisempi tahti siis kuin uudenvuoden aattona vedetyllä 14 km lenkillä, jolloin aikaa taisi mennä vain reilut puolitoista tuntia. Toisaalta, lenkkiseurakin oli nyt eri, joka selittää tahdin erilaisuuden. Pituus on kuitenkin tyydyttävä, sillä matka ei tuntunut raskaalta, joten puolimaratoniin tähtääminen on erittäin realistista vielä kuluvan kevään tai tai viimeistään kesän aikana.
Kolmantena, eikä suinkaan vähimmäisenä, on uusi saliohjelma, jonka aloitin noin kolmisen viikkoa sitten. Kyseessä on variantti niin sanotusta 5×5 -ohjelmasta, mutta toistomäärinä tehdään pääasiassa kahdeksaa ja sarjoja on siis viisi. Painot nousevat joka toistolla progressiivisesti ja tästä allekirjoittaneella on vielä excelillä painomäärät prosentuaalisesti laskeva kaava (kiitos työkaverini), joka pyöristää painot 2,5 kg:n tarkkuudella, jotta ne sopivat salin painoihin tarkasti.
Ohjelma on sikäli äärimmisen mukava, ettei ole kahta samanlaista päivää samanlaisilla painoilla. Vaikka pääpiirteittäin maanantait ovat keskenään aina samanlaisia, kuten myös keskiviikot keskenään ja lauantait omalla osallaan, niin painomäärät nousevat joka kerta tasaisesti.
Idea pähkinänkuoressa on se, että on kolme päivää, joista viikon kolmas päivä on raskain ja keskimmäinen kevein. Viimeisen päivän jälkeen on kaksi päivää palautusta, kun muiden jälkeen on yksi. Ohjelma muuten on karkeasti tällainen:
Päivä 1: 5 sarjaa kyykkyä, penkkiä ja kulmasoutua, joista jokaisessa 8 toistoa.
Päivä 2: 4 sarjaa kyykkyä, maastavetoa ja vinopenkkipunnerrusta käsipainoilla, joista jokaisessa 8 toistoa.
Päivä 3: 6 sarjaa kyykkyä, penkkiä ja kulmasoutua, joista neljässä 8 toistoa, yhdessä 5 toistoa ja viimeisessä 12 toistoa.
Lisäksi ykkös- ja kakkospäivälle on lisäksi otettu 2 x 10 vipunostoja sekä 2 x maksimi voimapyörää, meikäläisen kohdalla yleensä puhuttaessa 25-30 toistosta voimapyörällä per sarja. Toisinaan otan näihin lisäksi esim. pohjelihasharjoituksia, muita olkapääliikkeitä tai alavatsoja. Tarkoitus on myös ottaa vaihtelevasti mukaan lopuksi säkin mätkimistä, ettei tatsi iskuihin häviä. Myös muut vaihtelevat liikkeet varsinaisten pääsarjojen lisäksi ovat mahdollisia.
Kolmospäivälle varsinaisten pääsarjojen lisäksi kuuluvat 3 x 8 dipit, 3 x 8 hauiskääntö käsipainoilla sekä 3 x 8 ojentajaliike, jonka olen vielä toistaiseksi ottanut ylätaljalla. Lisäksi mukaan kuuluu 2 x max voimapyörällä.
Tämänhetkinen ohjelmani on tehty yhdeksän viikon ajanjaksolle, josta nyt olen kolmannen viikon kohdalla.
Esimerkkinä viikko yksi:
Päivä 1:
Kyykky: 45 x 8; 55 x 8; 67,5 x 8; 77,5 x 8 ja 90 x 8.
Penkki: 25 x 8; 32,5 x 8; 37,5 x 8; 45 x 8 ja 50 x 8.
Kulmasoutu: 25 x 8; 30 x 8; 37,5 x 8; 42,5 x 8 ja 50 x 8.
Päivä 2:
Kyykky: 45 x 8; 55 x 8; 67,5 x 8 ja 67,5 x 8.
Vinopenkki: 5 x 8; 7,5 x 8; 7,5 x 8 ja 10 x 8.
Maastaveto: 30 x 8; 37,5 x 8; 42,5 x 8 ja 50 x 8.
Päivä 3:
Kyykky: 45 x 8; 55 x 8; 67,5 x 8; 77,5 x 8; 92,5 x 5 ja 67,5 x 12.
Penkki: 25 x 8; 32,5 x 8; 37,5 x 8; 45 x 8; 52,5 x 5 ja 37,5 x 12.
Kulmasoutu: 25 x 8; 30 x 8; 37,5 x 8; 42,5 x 8; 50 x 5 ja 37,5 x 12.
Vastaavat suoritukset viikolla kolme:
Päivä 1:
Kyykky: 47,5 x 8; 60 x 8; 70 x 8; 82,5 x 8 ja 95 x 8.
Penkki: 27,5 x 8; 32,5 x 8; 40 x 8; 47,5 x 8 ja 52,5 x 8.
Kulmasoutu: 25 x 8; 32,5 x 8; 40 x 8; 45 x 8 ja 52,5 x 8.
Päivä 2:
Kyykky: 47,5 x 8; 60 x 8; 70 x 8 ja 70 x 8.
Vinopenkki: 7,5 x 8; 7,5 x 8; 7,5 x 8 ja 10 x 8.
Maastaveto: 32,5 x 8; 40 x 8; 45 x 8 ja 52,5 x 8.
Päivä 3:
Kyykky: 47,5 x 8; 60 x 8; 70 x 8; 82,5 x 8; 97,5 x 5 ja 70 x 12.
Penkki: 27,5 x 8; 32,5 x 8; 40 x 8; 47,5 x 8; 55 x 5 ja 40 x 12.
Kulmasoutu: 25 x 8; 32,5 x 8; 40 x 8; 45 x 8; 52,5 x 5 ja 40 x 12.
Ja sama Kyykky: 45 x 8; 55 x 8; 67,5 x 8; 77,5 x 8; 92,5 x 5 ja 67,5 x 12.
Penkki: 25 x 8; 32,5 x 8; 37,5 x 8; 45 x 8; 52,5 x 5 ja 37,5 x 12.
Kulmasoutu: 25 x 8; 30 x 8; 37,5 x 8; 42,5 x 8; 50 x 5 ja 37,5 x 12.
Sama kaava jatkuu samoilla suhdeluvuilla loppuun asti eli tasaisesti painoja nousee jokaiseen luokkaan hiljalleen lisää. Helpoiten eron näkee eri viikkojen kyykkytulosten maksimeissa, jotka menevät viikosta 1 viikkoo 9 asti näin (luvut ykköspäivän osalta, jossa siis kyykyissä kahdeksan toistoa per sarja: 90; 92,5; 95; 97,5; 100; 102,5; 105; 107,5 ja 110.
Toistaiseksi ohjelman suorittaminen on mennyt hyvin ja ilman ongelmia. Palaan edistyksen myötä uudestaan aiheen pariin.
Ξ April 11th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Kun puolilta päin lähdin salille normaalissa t-paita, huppari ja ulkoilutakki -varustuksessani, en edes aavistanut kuinka lämmintä ulkona olisi. Se kävi selväksi heti alussa, ettei hanskoja tarvinnut edes pyöräillessäni. Paria tuntia myöhemmin kotiinpäin palatessani havahduin lämpimään ilmaan toden teolla: vastaani käveli ihmisiä t-paidat päällä tai muuten kevyesti pukeutuneena. Kevät on todella tehnyt tulonsa Turkuun.
Jokirannan maisemat olivat kesäistä katsottavaa. Ihmisiä kävelemässä, pyöräilemässä ja selvästikin nauttimassa lämpimästä kelistä ja suorasta kuumottavasta auringonpaisteesta. Lumet ovat olleet sulia jo parisen viikkoa ja sen on korvannut harmaa, ärsyttävä pöly. Nyt edes katupöly ei tuntunut haittaavaan, sillä ilma oli ladattu täyteen keväistä uudelleensyntymistä ja kesän odotusta. Olisin ajatusmaailmaltani ollut valmiina siirtymään vaikka jokivarteen pussikaljaporukoihin, jos sellaiseen olisi sopiva hetki ja porukka löytynyt.
Kevään tuleminen on näkynyt myös ihmisten käytöksessä. Suotta ei sanota ihmisillä olevan kevättä rinnassa ja hormonit liikkeellä, sillä mieliala tuntuu monella olevan pirteämpi ja kaikin puolin eläväisempi. Ihmiset pukeutuvat mukavmmin, näyttävämmin ja itsekin huomaa nauttivansa synkä ja harmaan talven taka-alalle vetäytymistä.
Oli hienoa käydä ruokakaupassa t-paita päällä, ilman takkeja tai pitkähihaisia lämmittämässä. Samalla reissulla nautin sen vuoden ensimmäisen jäätelöpuikon kuin olisi kesä konsanaan. Ikkunat voivat sisällä olla auki ja silti meinaa hikeä pukata päälle. Ulkona on todellinen terassikeli.
Tätä on eittämättä odotettu kuin kuuta nousevaa. Edessä ovat kesäiset juoksulenkit, festarit ja puistoissa sekä jokirannassa loikoilut hyvässä seurassa ja virkistävän juoman kerä. Naisetkin alkavat pukeutua silmää miellyttävämmin. Elämä on, jos mahdollista, entistä parempaa. Minä nautin.
“Sitä saa, mitä tilaa“, on sanonta, joka eri muodoissaan tulee meikäläisen suusta usein ja jonka viestiin käytännössä itsekin uskon. Aina ei kuitenkaan täsmälleen tiedä mitä tilaa, tai ainakaan ymmärrä minkälaista tilausta on ollut käytännössä tekemässä. Tällä kertaa avaan hieman ikkunaa erään levyarvostelijan arkeen.
Monet ystäväni ja tuttuni eivät suoraan ymmärrä miten jaksan levy- ja demoarvosteluiden tekemistä, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Vuodet vierivät eteenpäin ja minä arvostelen levyjä, melkein joka ainoana päivänä. Laskuriini on kertynyt pikaisen arvion perusteella noin 2500 levy- ja demoarvostelua vuosien varrella, sekä päälle joitain kymmeniä näitä edeltäviä ja tyyliltään muistuttavia tuotekuvaustekstejä, jokunen elokuva-arvostelu sekä jonkin verran keikka- ja festarireportaaseja. Jälkimmäiset muistuttavat ehkä vain yksittäisten keikkojen osalta levyarvosteluita, joten ne ja elokuva-arvostelut eivät käytännössä juurikaan kuormita.
Syy tähän ymmärtämättömyyteen löytyy yleensä syistä, jotka on helppo sinänsä ymmärtää. Miksi kuunnella musiikkia, josta ei välttämättä pidä? Miksi tuhlata aikaa johonkin keskinkertaisuuteen tuntikaupalla? Miksi tehdä töitä ilmaiseksi?
Miksi?
Jos jo pelkästään ajatus palkattomasta työstä on monelle liikaa, sitä on myös ylenpalttinen ajankäyttö “paskan musiikin” kuunteluun. Kun nämä yhdistetään ihmisten mielessä yhteen, saadaan käsitys siitä mitä levyarvostelijan arki on. Asiassa on kuitenkin pari muttaa, jotka sinänsä selittävät tämän joskus masokismiltakin tuntuvan harrastuksen varsin helposti.
Olennaisinta on tietysti intohimo musiikkiin. Ehkä sitä voisi sanoa jopa rakkaudeksi, kenties jopa pakkomielteeksi. Tämä yhdistettynä siihen, että haluaa kuulla myös uusia bändejä, levyjä, demoja ja niin edelleen, uudestaan ja taas uudestaan. Jo se itsessään on syy kahlata paljon keskinkertaisuutta läpi, että voi löytää niitä todellisia helmiä niin sanotun jätteen keskeltä.
Toinen olennainen tekijä on tietysti intohimo itse kirjoittamiseen. Halu ja tarve ilmaista itseään verbaalisesti, aivan kuin tämän blogin kirjoittaminenkin. Purkaa omia mielipiteitä ulos, jäsentää ne hallitusti ja pyrkiä samalla tekemään hyvää työtä, josta joku muu ehkä saa jotain irti. Jopa vinkin tai käsityksen siitä haluaako hän mahdollisesti tutustua levyyn X tai bändiin Y.
Kolmas ja samalla kenties vähäisin tekijä on tarve olla kriittinen. Olen aina ollut suhteellisen voimakas mielipiteideni suhteen, sekä varsin avoin kaikenlaisten asioiden saralla. En ole pelännyt sanoa mielipidettäni jostain asiasta ja koen tarvetta rehellisyyteen, jopa haitallisten sivuvaikutusten riskillä. Haluan sanoa mielipiteeni asiasta, etenkin jos koen sitä myös ymmärtäväni. Muodostan selkeitä mielipiteitä peleistä ja elokuvista, mutta ennen kaikkea itse musiikista. Tähän levyjen arvosteleminen sopii kuin nakutettu.
Syy ja seuraus
Eräs kaverini kerran totesi keskustellessamme porukassa muun muassa levyarvosteluissa, että “levyarvostelijat ovat vain epäonnistuneita muusikoita“. Vaikkei kommentti ollutkaan minulle suoranaisesti osoitettu, siinä on myös kutinsa. Olen ollut bänditouhuissa mukana viimeisen viidentoista vuoden ajan muutamassakin eri yhtyeessä ja osalla on levytetty musiikkia, osalla ei. On ollut niin kellaribändiä, jolla ei ole saatu mitään aikaiseksi, kuin myös levyä ulos pukannutta ja keikkailevaa bändiä, joiden tekeleistä on voinut olla ylpeä – ja olen vieläkin. On tullut rääyttyä että öristyä mikrofoniin, kuin myös sanoitettua kappaleita, raavittua kasaan riffejä ja tehty kokonaisia levyjä, enemmän tai vähemmän muiden kanssa yhdessä. Kaikista näistä touhuista voi olla vieläkin rehellisesti ylpeä, vaikka osan varmasti tekisinkin toisin jos sama homma tulisi kohdalle nyt. Tällä hetkellä ne eivät vain ole minun juttuni.
Oikeastaan juuri bändeissä soittamisen kautta päädyin syvemmälle muuhunkin musiikkiharrastukseen. Ei riittänyt enää vain musiikin kuuntelu, levyjen ostelu ja keikoilla käynti. Piti olla bändiä ja omia keikkoja. Eikä sekään riittänyt, musiikista piti ryhtyä kirjoittamaan. On tullut tehtyä haastatteluita, arvosteluita ja mitä lie satunnaista kommentointia. Mitä enemmän tämän pirun kanssa on pelehtinyt, sitä syvemmälle helvettiin on vajottu. Mutta tämä helvetti on hyvä ja erittäin kotoisa.
Ehkä siis olen epäonnistunut muusikko, mutta levyarvostelijatouhu tuntuu edelleen mieluisalta, yhä näiden vuosien jälkeen. Ja levymäärä sen kuin vain kasvaa.
Todellisuus on tarua karumpaa
Nykyään saan enemmän levyjä kotiini kuin koskaan aikaisemmin, useimmat suoraan levylafkoilta ja demobändeiltä. Jos vielä viitisen vuotta sitten päätoimittajat lähettivät levyjä minulle suurelta osin ja vain pieni osa tuli suoraan bändeiltä ja levy-yhtiöiltä, on nyt kelkka kääntynyt täysin toisinpäin. Aikanaan kenties peräti 80-90% levyistä tuli suoraan päätoimittajalta, joka oli jo valmiiksi rankannut minun tyyliini sopivat levyt ja loput tulivat milloin mistäkin, nyt prosenttiluvut ovat jotakuinkin päinvastaiset. Ehkä vain 10-20% platoista tulee arvosteltavaksi toimituksen kautta.
Itse asiassa syy tämän koko tekstin kirjoittamiseen on juuri tässä päivässä, viikon viimeisessä arkipäivässä juuri ennen pääsiäistä. Kotiin päivätöistä saapuessani lattialla odotti kolme pehmokuorta sisältäen levyjä ja demoja. Näiden seassa lojui pakettikortti kertoen ylisuuresta kuoresta odottamassa postikonttorissa. Reissulta palattuani avasin kirjeen vain havaitakseni, että kappas, paketti sisältää Metalocalypse-animaatiosarjan toisen tuotantokauden. Arvostelu-dvd, totta kai, tällä kertaa eräänlaisena lahjana suoraan päätoimittajalta.
En muista koska olisin ollut näin ruuhkautunut levyjen kanssa, eikä levy-yhtiöiden käyttämä ipool-mp3-arvostelulevypalvelu ainakaan vähennä tätä. Annoin pikkusormen vastustamalleni systeemille, kun huomasin kiinnostavia levyjä erään lafkan ipool-sivulla. Lataukseen lähti puolisenkymmentä tekelettä samoin tein.
Nyt ihmettelen arviolta noin 20-30 levyn jonoa ja mietin millä ajalla saan kaikki nämä arvosteltua. Koska tekstini aiheesta on nyt jo pitkä, jätän itse arvosteluprosessin ja muun aiheeseen liittyen toiseen kertaan. Tällä kertaa on vain pakko itsekin ihmetellä omaa jaksamistaan. Katkeaako kamelinselkä joskus vai säilyykö intohimo ylämäistä huolimatta? Aika näyttää, mutta tämä pääsiäinen taitaa mennä puurtamisen puolelle.
Ξ April 6th, 2009 | → 1 Comments | ∇ Elo |
Olen kamala ihminen ja olen narsisti. En kiellä kumpaakaan seikkaa itsestäni edes hetkeksi. Olen myös itsekkäästi käyttäytyvä ihminen ja tiedostan sen selvästi. Ja ennen kuin joku älähtää, niin tiedossa on, että jokainen ihminen on käytökseltään loppujen lopuksi itsekäs, jopa itsekeskeinen, muttei välttämättä tiedostavalla tavalla. Minä olen, jos en suorastaan egosentrinen paskiainen, niin ainakin rehellisesti itsekäs, hedonistinen ja narsistinen luonne.
Nuo pienet piirteet ovat monesti lopulta paljon vähemmän kamalia piirteitä kuin miltä ne kuulostavat. Niitä käytetään ehkä enemmänkin ilkkumatermeinä, eräänlaisina negatiivisina leimoina, vaikka sanat sinänsä ovat vain neutraaleja termejä tietynlaisista ominaisuuksista. Niin tai näin, minä en välitä, sillä tiedostan nämä piirteet itsessäni ja hyväksyn olemukseni että luonteeni näiden kanssa.
Vaikka voisi toisin voisi olettaa, tämä teksti ei ole mikään itkuvirsi siitä kuinka tilittäisin asiasta, että minua on tällaiseksi tai tuollaiseksi kutsuttu. Ei suinkaan, sillä luultavasti minä itse pidän itseäni kamalampana ihmisenä kuin miten monet muut näkevät. Tai ehkä he näkevätki minut kamalana, mutta eivät tuo sitä julki. Eivät ainakaan minun korviini. Se on ehkä vähän sääli, mutta toisaalta, olisiko sillä mitään merkitystä, vaikka toisivatkin? Olisiko lopulta helpompi hengittää jos kaikki voisimme olla näistä aisoista samaa mieltä? “Joo, kyllähän me ollaan kaikki siitä yhtä mieltä, että sä olet ihan mulkku jätkä.”
Enemmänkin näen syyn kirjoittaa näistä piirteistä siksi, että kyse on eräänlaisesta tunnustuksesta, vertauskuvallisesta synninpäästöstä. Aivan kuin anonyymeihin alkoholisteihin painuva miekkonen voisi todeta:”Olen Jussi ja olen alkoholisti.” Tunnustus on tehty ja nyt asiassa voidaan edetä.
Toisin kuin alkoholistit, narkomaanit, syömishäiriöiset ja muut vastaavat, minä en koe tätä ongelmaksi. En koe sitä sairaudeksi, joka tulisi parantaa, tai jolle edes tulisi tehdä mitään. Siksi en myöskään valita näistä piirteistä. Ei ole mitään miksi valittaa. Kaikessa tässä on kyse pikemminkin avoimuudesta, rehellisyydestä itseä ja muita kohtaan siitä mitä on. Olen rehellisesti kamala ihminen omine tapoineni ja sillä selvä. Sitä ei ole syytä piilottaa, ei salailla, eikä varsinkaan valehdella siitä. Takki auki ja sheriffinmerkki saa kiiltää kuin siitä olisi ylpeä konsanaan.
Ketä oikeastaan kiinnostaa tällaiset avautumiset ja tunnustukset? En tiedä, enkä tiedä pitäisikö minua edes liikuttaa asia millään tavalla. Ehkä on tärkeämpää pullauttaa tämä asia ulos ja olla sinut sen kanssa julkisesti kuin teeskennellä ettei asia ole niin. Tai pitää se omana, korkeintaan pienen piirin tietona.
Itsetutkiskelu on kiehtovaa puuhaa, eikä tämä tieto ole minulle mitenkään uusi asia. Ehkä en ole vain aikaisemmin vaivautunut toteamaan sitä ääneen, kertomaan sudesta lampaiden vaatteissa – jos tuota allekirjoittaneen kuosia nyt sellaiseksi kehtaa edes sanoa. Ehkä kukaan ei vain ottanut tosissaan. Ehkä kyseessä on “Jätkä löi oikeesti!” -ilmiö. Eräänlainen kääntenen versio “Boy who cried wolf” -tilanteesta.
Mihin se tiikeri raidoistaan pääsee tai skorpioni piikistään. Skorpionin ja sammakon satu on aina hyvä muistaa ennen kuin heittäytyy naivistisen sinisilmäiseksi. Jopa silloin, kun se tuntuu turhalta huolehtimiselta.