Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee
Ξ March 7th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo, Liikunta |
Nimittäin tällä kertaa terveys. Jos viime viikon ehdinkin jo olla takaisin elävien kirjoissa, kuntoilla, olla töissä virkeämpi ja viettää mukavan rempseän viikonlopun, ehti tämä viikko viedä taas mukanaan takaisin lenssun pariin. Treenit jäivät treenaamatta, lenkit juoksematta ja raudat nostelematta. Pari päivää kuumetta, sängyssä sekä sohvalla makoilua ja niin edelleen.
Vastaavasti parisuhderintamalla liehuivat uudenlaiset viirit. Viikkojen odottelu konkretisoitui ilahduttavaan näkemiseen ja yhdessäoloon lusmuhenkisten aktiviteettien muodossa. Toki olisi ollut virkeämpää tehdä jotain muutakin kuin viettää aikaansa vaakatasossa parhaimmillaan liki kellon ympäri, mutta minkäs teet, kun kuume vie mennessään.
Samaisesta syystä on jäänyt kirjoittelu vähemmälle. Voimat hädin tuskin riittivät elokuvien ja tv-sarjojen tuijotteluun ja vähemmän yllättävästi pystyssäoloaika tuli käytettyä muuhun kuin bloggailuun. Toisaalta jotenkin myös tuntuu, pitkästä aikaa, ettei ole paljoakaan sanottavaa. Pää on käynyt niin pienillä kierroksilla, että korkealentoisista ajatuksista on saanut vain haaveilla ja arkipäivän pohdiskelukin on yksinkertaisesti jäänyt muiden prioriteettien taustalle. Näin taaksepäin katsoen koko viikko on mennyt jotenkin utuisasti, mutta silti nautittavasti, jos nyt kuumetta ja huonoa oloa ei mukaan lasketa.
Tätä kirjoittaessa on viikonloppu jo virallisestikin alkanut. Edessä on internet-tuttujen tapaamista, syöpöttelyä ja varmaan myös hienomuotoista alkoholin kanssa pelehtimistä. Sivistyneesti, totta kai, jotta roti pysyy talella ja ohjat käsissä. Eikä sitä parane muutenkaan kroppaansa liikaa myrkyillä kiusata, kun paranemisprosessi on päällä.
jos jotain vielä lopuksi pitää todeta muusta kuin arkisesta tylsänpulskeudesta (ei kai näitä asioita oikeasti kukaan kiinnostavina pidä?), niin jotain pienimuotoista itsetutkiskelua on taas tullut tehtyä. Olo on vain vahvistunut siitä, että olen kummallisempi tapaus kuin itsekään ymmärrän. Voittaja- ja etenkin selviytymismentaliteetti vallitsevat niin tehokkaasti päässä, että yhdistettynä yltiöoptimismiin on sekoitus häkellyttävällä tavalla kiero, mutta positiivisen toimiva. Kun kaikesta voi vain vahvistua ja kehittyä, vastoinkäymisistä eniten, menettää häviökin tavallaan merkityksensä. Ainoa selkeä puute onkin kunnianhimon uupuminen – vai onko se edes tässä kohtaa puute?