Takana on parin tunnin juoksulenkki, hämmentävää musiikkia, ailahtelevia keskusteluita, ruokaa ja pari kupillista kahvia. Olin henkisesti valmistautunut paikkaamaan edellisen virheeni ja unohdukseni, aikomukseni kirjoittaa kuukauden levystä helmikuussa ja saada mahtumaan asiaan edes maaliskuussa. Ja vain huomatakseni kellon ylittäneen puolenyön rajapyykin ja kuun vaihtuessa huhtikuun puolelle. Onnistuin siis paitsi missaamaan asettamani deadlinen pari kertaa, myös ohittamaan pari kuukautta täysin kirjoituksieni suhteen. Otsikko johtaa siis harhaan, tarkoituksella, mutta menkööt.
Syy “myöhästymiseen” on monen asian summa, eikä vähiten unohtamisen ja muun kirjoitusmateriaalin, mutta ennen kaikkea siinä, että pohdin päässäni aivan liian pitkään mistä levystä kirjoittaisin, millä perustein ja mitä. Toisin kuin ensimmäisellä kerralla tammikuussa, tällä kertaa minulla oli mielessäni kaksi selkeää vaihtoehtoa. Molemmat ovat minulle tärkeitä levyjä ja vieläpä sellaisia, jotka ovat soineet mp3-soittimessani useita kertoja muun muassa treenatessani, mutta myös lyyrisesti sellaisia, joihin olen aatoksissani takertunut kerta toisensa jälkeen.
Käsittelyssäni on alunperin 1993 julkaistu Anthraxin Sound of White Noise, joka on meikäläisen kirjoissa kohtuullisen uusi tuttavuus. Se edustaa paitsi Anthraxin kirjoissa uudempaa, 90-lukulaista tuotantoa, myös thrash metalin myöhäisempää aaltoa. Kappalemateriaalinsa puolesta levy ei ole suinkaan bändin parhaimmistoa, mutta sen kypsyys kappaleiden ja sanoitusten osalta on sellaista jälkeä, että se on onnistunut puhuttelemaan allekirjoittanutta kerta toisensa jälkeen paremmin kuin bändin aikaisempi materiaali.
Levynä Sound of White Noise edustaa ehkä hieman samanlaista aikuisempaa kypsymistä ja nuoruuden katoamista kuin Metallicalle heidän niin sanottu black albuminsa. Sen enempää näitä levyjä en lähtisi edes vertailemaan, sillä niin tyyliltään kuin kappaleiltaan noin muutenkin nämä levyt ovat jotakuinkin kuin toisesta maailmasta.
Sound of White Noise edustaa tylsimmillään melko tavanomaista, vähemmän tarttuvaa Anthrax-sävellystyötä, joka on sinänsä hyvää perustasoa ja siellä täällä tarttuvia elementtejä sisältävää, muttei suurilta osin mitenkään maata mullistavaa. Mutta… Se todellinen mutta nousee niistä muutamista erittäin hyvistä sävellyksistä, jotka olisin valmiina nostamaan bändin parhaimmistoon helposti. Ilman näitäkin levy sopii energisyydessään lenkki- tai salikaveriksi persuksia potkimaan ja ajatuksia herättämään. Ehkä tässä on jotain näennäisen henkilökohtaista.
Edustavimmista kappaleista otan esimerkeiksi hittibiisin Only, henkilökohtaisesti samaistuttavan 1000 Points of Haten sekä synkeän maalailevan Black Lodgen, jonka voin helposti kohottaa orkesterin ylivertaiseen parhaimmistoon.
Soundillisesti viilattu ja terävästi soiva SoWN on hieno siirtymäteos vaiheesta toiseen pitkäaikaisen bändin uralla ja omanlaisenaan julkaisuna hyvin onnistunut kokonaisuus. Levystä löytyy alkuperäisen perusversion lisäksi muun muassa runsain bonusbiisein varusteltu digipak-versio, joka pitää sisällään myös bonuslevyn tietokoneystävällisine klippeineen.
Lätinät sikseen, annettakoon musiikin puhua puolestansa.
Anthrax – Only
Anthrax – 1000 Points of Hate
Anthrax – Black Lodge
Ξ March 25th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Viimekertainen tekstini sekä siihen saatu kommentti saivat aivoni työstämään sille jatkoa ajatustasolla. Oli paikallaan kyseenalaistaa omia haluja, tunteita ja ajatuksia, mahdollisesti jopa saada vastauksia ilmaan heitettyihin kysymyksiin. Kovin viisaaksihan viikossa ei tulla, mutta yleensä löydän omiin kysymysiini vastaukset suhteellisen nopeasti. En välttämättä siksi, että kysymykset itsessään olisivat helppoja, vaan lähinnä siitä syystä, että kysyesäni osaan jo aavistaa vastauksen laadun. Kun taannoin mietin kamppailulajiharrastukseni tauolle pistämistä, olin jo tavallaan tehnyt päätökseni tauosta. Samoin kävi parisuhdepäätöksen kanssa. Tapani mukaan maalaan omat piruni seinälle itse.
En ole menettänyt uskoani parisuhteisiin, ihastumisiin ja rakastumisiin tai mitään sellaista, mutta jotenkin nyt on valloillaan tunne siitä, että vapaana viillettäminen on se meikäläisen juttu. Ainakin tällä hetkellä. Tietynlainen riippumattomuus ja se vapaus mitä sinkkuna on. Irrallisuus tilivelvollisuuksista kellekään. Ehkä myös siinä saaliin jahtaamisessa on oma viehätyksensä edelleen, vaikka tavallaan vasta tulikin itselleen todistettua, että saalis voi todellakin olla itse jahtia parempaa.
Hedonismini kukkii jo näin alkukeväästä voimakkaasti ja hyvinkin hallitsevin alkein. Nautiskelen, mutta mahdollisimman vähän itseäni rajoittaen. Sallin itselleni kaiken mitä voin saada että haluta ja pidän ovet auki moneen suuntaan. En koe voivani rajoittua vain yhteen katsantokantaan laput silmillä, vaan annan itseni ajelehtia tunteiden tuulien mukaan, carpe diem -hengessä vaeltaen. Vältän sitoumuksia ja lupauksia, sillä juuri nyt on sellainen olo, että en voisi – tai haluaisi – pitää lupauksiani, enkä edes halua luvata mitään sellaista mitä en voisi tai aikoisi pitää.
Ehkä käy niin, että kun sitä vähiten odotan, jokin muuttaa kurssini kuin itsestään ja palaan hallitummille raiteille. Odottavan aika on kuitenkin pitkä ja kärsivällisyyteni ei kuluneiden kuukauksien valossa ole parhaimmassa terässään. Miksi edes tähdätä mihinkään sellaiseen, joka ei välttämättä olekaan se oma juttu? Seuraan intuitiota ja katson mihin uusi, tuntematon polku on minut vievä.
Loppuun linkitän jotain huolestuttavan harmitonta musiikkia, jota ei kukaan ehkä ota luonteestaan johtuen tosissaan, mutta yhtä kaikki, sen kertosäe kertoo tämänhetkisestä tilanteestani paremmin kuin moni vakavampi biisi koskaan. Hyvät naiset ja herrat, olkaa hyvä: Looking For Freedom
Olisin laittanut suomenkielisen otsikon jos olisin vain suinkin keksinyt kyseiselle englanninkieliselle fraasille hyvän suomennoksen. Valitettavasti väsymys ja laiskuus eivät ole hyvä yhdistelmä googlettamiseen, etenkään yömyöhään, kun pitäisi olla sängyssä, joten tyydyn tällä kertaa siihen olettamukseen, että suurin osa tätäkin lukevista ymmärtää lauseen merkityksen edes karkeasti.
Olennaisempaa on kysyä miksi kuvittelen jahtaamisen olevan saalista parempaa. Havahduin tähän asiaan oikeastaan kesken kaiken jutellessani ystäväni kanssa linjoilla Facebookin välityksellä. Olenko oikeasti muuttunut suuntaan, johon en kuvitellut meneväni, vai onko kyseessä väliaikainen hetki? Onko oikeasti niin, että nautinkin metsästämisestä ja itse jahdista todellakin enemmän kuin siitä kiitoksesta ja palkinnosta, joka lopussa seisoo? Onko naisten jahtaaminen hauskempaa ja palkitsevampaa kuin itse naisen iskeminen, viettely, hurmaaminen tai millä sanalla asiaa nyt haluaakaan kutsua? Entä päteekö tämä sama ajatusmalli myös muihin asioihin, kuten töihin, harrasteisiin ja niin edelleen?
Jos osaisin vastata näihin kysymyksiin, en edes vaivautuisi kysymään näitä asioita itseltäni. On aika ottaa kaiken kyseenalaistavan nihilismin viitta harteilleni ja tuijottaa lammen pintaa. En ole ennen kokenut asiaa ikinä näin, ainakaan tietoisesti. En ole tietoisesti jahdannut naisia, iskenyt iskemisen vuoksi, metsästänyt kamelinvarvasta tositarkoituksella. Olen vanhemmaksi tullessani enemmän vakuuttunut siitä, että olen pariutuvaa tyyppiä ja aloilleen asettuvaa mallia. Ja sitten havahdun kysymykseen: onko todella näin? Mitä jos olenkin tuota otsikon tyylistä mallia enkä edes tavoittele mitään pysyvämpää?
Ei tarvitse olla profeetta huomatakseen tietyn kuvion tapahtuneen parisuhde-elämässäni vuosien varrella. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä huomaavaisemmaksi olen tullut ja samalla paremmaksi parisuhdetaidoiltani, voin vilpittömästi ainakin väittää näin, mutta sitä lyhyemmäksi ovat parisuhteeni käyneet. Olenko tullut entistä tietoisemmaksi itsekkyydestäni? Aivan varmasti. Olenko kyynistynyt iän myötä? Ehdottomasti. Olenko kadottanut romantiikantajuni? Liekö sitä ikinä ihmeemmin ollutkaan.
Kun parisuhteet lyhenevät ja omien tarpeiden sekä halujen tiedostaminen on kehittynyt, on hyvä kysyä, että mitä todella haluan. Se on asia mikä minussa nimittäin ärsyttää muiden ihmisten kohdalla: kun he eivät edes itse tiedä mitä haluavat. Nyt olen itse saman kysymyksen äärellä: mitä minä haluan? Siis sellaisten itsestäänselvyyksien, kuten hedonismi, rinnalle. Parisuhteen? Vakipanon? Loputtomasti omaa aikaa ja rauhaa? Kaiken? Kaikkihan haluavat jotain, eikö vain?
Vastaan, kun tiedän. Jotain kiinnostavaa kuitenkin löysin etsiessäni pikaisesti käännöstä otsikon lauseelle. Hyvänä sattumana eteen tuli kappale, jota en muista aiemmin kuulleeni, mutta joka kolahti heti ekalla kuuntelukerralla, eikäl vähiten itse sanoitusten takia. Linkkaan sen tähän loppuun ja painun miettimään unten maille vastauksia omiin kysymyksiini.
Motörhead – Chase Is Better Than The Catch sekä lyriikat.
Ξ March 15th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Latinankielinen termi tabula rasa tarkoittaa hiottua tai putsattua kivilaattaa tai -levyä, yleensä kaivertamiseen tarkoitettua kirjoitusalustaa. Suomenkielinen vastine tälle on tuttavallisemmin puhdas tai tyhjä pöytä. Toisin sanoen tyhjä alkutila. Nykyvastine teknologiassa tälle olisi tehdasasetuksiin palaaminen, alkutiloihin nollaaminen tai resetoiminen.
Tällä hetkellä mieleni tuntuu tietyllä tavalla palanneen näihin default- eli oletusasetuksiin. Päätin aiemmin tällä viikolla pistää kamppailulajiharrastukseni jäihin. En lopettaa pysyvästi, mutta pistää tauolle. Niin ikään laitoin pisteen orastavalle parisuhteelle ennen kuin se kunnolla ehti alkaakaan. Syitä on turhan monia listattavaksi ja ehkä joillekin liian henkilökohtaisia sellaisia, jotta tohtisin niitä tähän kirjoittaa. Riittänee, jos sanon, että eri asioiden summa oli ongelmavyyhtinä liian suuri, jotta olisin voinut edes antaa mahdollisuuden tuolle suhteenpoikaselle.
Jättäminen on aina ikävää puuhaa, jätetyksi tulemisesta puhumattakaan. Tälläkään kertaa suhteen hylkääminen ja siten siis jättäjän rooliin asettuminen ei ollut suoranaisen helppoa. Päätös sinänsä oli helppoa tehdä asioita puntaroidessani, mutta sen uskominen todeksi ja sitten asiasta ilmoittaminen toiselle osapuolelle ei sitä ollut. Ei etenkään, kun tuo toinen ihminen on sinänsä hieno ja välitettävä tapaus, ja tavallaan kaikki edellytykset suhteelle sinänsä olivat ilmassa.
Joskus faktojen hyväksyminen on sen verran hankalaa, että asioita täytyy pureskella kunnolla, jotta ne voi niellä ja siten päästä yli niistä. On tavallaan väärin rationalisoida suhdeasioita ja antaa järjen äänen päättää kannattaako suhdetta jatkaa tai edes aloittaa – sen sijaan, että antaisi tunteiden tuulien puhaltaa purjeisiin ja kuljettaa eteenpäin luonnollista reittiään.
Ironia toisaalta onkin juuri siinä, että kun järki pääsee päsmäröimään yli tunteiden, jotain on jo pielessä. Tai jotain on jo menetetty. On vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, olla vain tunteidensa vietävänä, kun järki huutaa punaista varoitusta. Ehkä siinä kohtaa peli on jo tunnetasolla menetetty.
Tunnen lopulta tehneeni oikean päätöksen, meidän molempien puolesta. Vaikka jollain tavalla koen tehneeni väärin häntä kohtaan, ja tietyssä mielessä myös itseäni kohtaan, näyttää vaaka oikeaa asentoa tosiasioiden viileässä valossa.
Näistä päästään tyhjän pöydän äärelle. Olen nollapisteessä, kuten aivan alussa. Mikä huvittavinta, tilanne muistuttaa noin neljän vuoden takaista tilannetta. Silloin meni ensin kamppailulaji vaihtoon vuoden 2004 loppuvuodesta, sitten parisuhde irtisanottiin 2004-2005 taitteessa ja lopulta vielä silloisen työpaikkani fuusioituminen aiheutti työsuhteeni irtisanomisen. Nyt edessä ovat yt-neuvottelut ja irtisanominen on kuin viimeinen pala, joka puuttuu tästä samasta palapelistä, jotta tämä deja vu -ilmiö voisi toistua. Silloin tämä tabula rasa olisi täydellinen ja uusi alku olisi edessä hyvinkin konkreettisella tasolla.
Ei ole ihmisten tyhmyys ja ajattelemattomuus ennenkään ikää katsonut, kuten päivittäiset uutisoinnit hyvin todistavat. Kaikenikäiset ihmisentapaiset hölmöilevät kuin viimeistä päivää ja tekevät mitä käsittämättömämpiä tekoja kerta toisensa jälkeen. Sanotaan, että vahingosta viisastuu, mutta ilmeisesti sekin vaatii jonkinlaista perusälykkyyttä, jotta niin voi käydä. Osa onneksemme osaa pelata itsensä pois pelistä ihan omatoimisesti, siis tarkoitan geeniperimänsä siirtämättä jättämistä, kuten Darwin Awardsin kaltaiset sivut oivasti osoittavat.
Mutta katse reaalimaailmaan ja itseä oikeasti ympäröiviin tapahtumiin, pois lehdistä, televisiosta ja internetin massamediasta. Hyvä esimerkki pienimuotoisesta ajattelemattomuudesta tuli tänään vastaan pyöräillessäni kohti kuntosalia töiden jälkeen. Kelinä kosteahko, hieman sulanut ja pehmeä, mutta tamppaantunut suojalumi ja sopivasti pyörällä vauhtia päällä. Pikkupojat heittelevät toisiaan lumipalloilla linja-autopysäkin vieressä. Toinen pakittaa taakseen katsomatta ilmeisesti palloa väistääkseen ja jotakuinkin melkein suoraan meikäläisen eteen. Tiukka jarrutus, jotten törmäisi tuohon keskenkasvuiseen ihmisenalkuun ja lopputuloksena vähemmän yllättävästi suoraan kyljelleen katuun ärhäkän pysähtymisen johdosta.
Seuraa kiroamista ja pärräämistä jostain partaisen suupielen suunnalta. Pojua selvästi nolottaa ja tekisi mieli haukkua pystyyn, mutta samalla toisaalta ymmärrän kakaroiden viehtymyksen pelleillä ja touhuta ajattelemattomasti. Eikä lopulta kellekään käynyt mitään, suureen ketutukseen ei ole aihetta. Ainoastaan ihmisten älyttömyys saa hetkeksi sisäisen nyrkin puimaan ilmaa ja tuomaan adrenaliinitason ylös.
Jos osaavat lapset koheltaa ja käyttäytyä asiaankuuluvasti lapsellisesti ja naiivisti, sitä osaavat myös aikuiset. Tämä kuitenkin vaatii hieman off-topic-henkistä alustusta, joten käytän muutaman rivin siihen.
Seuraan mieluusti paljon hyviä, kypsiä draamasarjoja, jotka käsittelevät ihmisten vaikeuksia, ahdinkoa, arkea, ihmissuhteita, perhe-elämää ja muuta sellaista. Enkä tarkoita mitä tahansa sairaalasarjaa tai saippuaoopperaa, vaan hyvän käsikirjoituksen, asialliset tuotantoarvot sekä osaavia näyttelijöitä omaavia draamasarjoja, kuten nyt vaikkapa tälläkin hetkellä televisiossa pyörivät Sopranos (uusintakierroksella Ylellä) tai Neloselta tuleva Mad Men. Toki seuraan paljon muutakin, mutta edellä mainitut ovat hyviä esimerkkejä hyvästä dialogista, kiinnostavista henkilöhahmoista, huolellisesti laadituista tapahtumista ja muusta sellaisesta.
Otin taannoin myös seurattavakseni hieman toisenlaisen sarjan, nimittäin nuorison kulttiklassikkosarja Beverly Hills 90210:n “jatko-osan”, eli tuoreen 90210:n. Sen suurempaa laatua en sarjalta odottanutkaan, vaan seuraan sitä hupailumielessä vuosikymmenen takaiselle krapulaharrasteelle (eli edellä mainitun BH90210:n seuraamiselle sunnuntai-iltapäivisin poikamieskämpässä). Jos sen draama onkin yli-imelää vetistelyä ja teinien vastine kaiken maailman roskasaippuaoopperoille, voisi ainakin olettaa, ettei moiseen draamaan törmää oikeassa elämässä. Ja kissan viikset.
Parasta teinidraamaahan huomasin löytäneeni varsin läheltä, omasta kaveriporukastani. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun ihmissuhdedraamoja, teinimäistä suhdevehkeilyä ja vammailua – anteeksi ranskankielisyyteni; perseilyä – tapahtuu ihan omien tuttujen joukossa? Saanen huomauttaa, etten tarkoita mitään teini-ikäisiä tuttujani, vaan jo kolmenkympin rajapyykin ohittaneita ihmisiä.
Jälleen kerran tämäkin hyvä muistutus, ettei ihmisten käytös katso ikää, kun sopiva hetki tulee kohdalle. Juuri kun ehtii teinisarjan draamalle naurahtaa “ei noin tapahdu kuin teineille ja/tai Amerikassa”, huomaat vastaavaa tapahtuvan ympärilläsi, omassa kaveripiirissäsi. Eihän siinä mitään, mutta allekirjoittaneelle riittäisi se fiktiiviinen draama ihan televisiostakin.
Toisaalta jollain tavalla on kovin levollista huomata, että ihmiset ovat lopulta kaikki aistiensa ja viettiensä vietävissä olevia eläimiä, eikä sitä muuta varallisuus, ikä, sukupuoli tai mikään muukaan vastaava asia. Maailmassa on ehkä vielä toivoa, aivan jokaiselle meistä.
Nimittäin tällä kertaa terveys. Jos viime viikon ehdinkin jo olla takaisin elävien kirjoissa, kuntoilla, olla töissä virkeämpi ja viettää mukavan rempseän viikonlopun, ehti tämä viikko viedä taas mukanaan takaisin lenssun pariin. Treenit jäivät treenaamatta, lenkit juoksematta ja raudat nostelematta. Pari päivää kuumetta, sängyssä sekä sohvalla makoilua ja niin edelleen.
Vastaavasti parisuhderintamalla liehuivat uudenlaiset viirit. Viikkojen odottelu konkretisoitui ilahduttavaan näkemiseen ja yhdessäoloon lusmuhenkisten aktiviteettien muodossa. Toki olisi ollut virkeämpää tehdä jotain muutakin kuin viettää aikaansa vaakatasossa parhaimmillaan liki kellon ympäri, mutta minkäs teet, kun kuume vie mennessään.
Samaisesta syystä on jäänyt kirjoittelu vähemmälle. Voimat hädin tuskin riittivät elokuvien ja tv-sarjojen tuijotteluun ja vähemmän yllättävästi pystyssäoloaika tuli käytettyä muuhun kuin bloggailuun. Toisaalta jotenkin myös tuntuu, pitkästä aikaa, ettei ole paljoakaan sanottavaa. Pää on käynyt niin pienillä kierroksilla, että korkealentoisista ajatuksista on saanut vain haaveilla ja arkipäivän pohdiskelukin on yksinkertaisesti jäänyt muiden prioriteettien taustalle. Näin taaksepäin katsoen koko viikko on mennyt jotenkin utuisasti, mutta silti nautittavasti, jos nyt kuumetta ja huonoa oloa ei mukaan lasketa.
Tätä kirjoittaessa on viikonloppu jo virallisestikin alkanut. Edessä on internet-tuttujen tapaamista, syöpöttelyä ja varmaan myös hienomuotoista alkoholin kanssa pelehtimistä. Sivistyneesti, totta kai, jotta roti pysyy talella ja ohjat käsissä. Eikä sitä parane muutenkaan kroppaansa liikaa myrkyillä kiusata, kun paranemisprosessi on päällä.
jos jotain vielä lopuksi pitää todeta muusta kuin arkisesta tylsänpulskeudesta (ei kai näitä asioita oikeasti kukaan kiinnostavina pidä?), niin jotain pienimuotoista itsetutkiskelua on taas tullut tehtyä. Olo on vain vahvistunut siitä, että olen kummallisempi tapaus kuin itsekään ymmärrän. Voittaja- ja etenkin selviytymismentaliteetti vallitsevat niin tehokkaasti päässä, että yhdistettynä yltiöoptimismiin on sekoitus häkellyttävällä tavalla kiero, mutta positiivisen toimiva. Kun kaikesta voi vain vahvistua ja kehittyä, vastoinkäymisistä eniten, menettää häviökin tavallaan merkityksensä. Ainoa selkeä puute onkin kunnianhimon uupuminen – vai onko se edes tässä kohtaa puute?